Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Kaksisuuntaista sairastavan äidin lapsi

Äidilläni ja minulla on todella hyvät välit, voimme puhua lähes kaikesta. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut ja sen eteen on tehty kovasti töitä koko perheen voimin. 

Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavan äidin lapsena ei ole ollut helppoa. Siihen mennessä kun äitini oli saanut diagnoosinsa, hänen käyttäytymisensä oli ehtinyt vaikuttaa jo koko nuoruuteeni. Se taitaa kertoa jo paljon etten muista kuin välähdyksiä noilta ajoilta. Suurin osa noista välähdyksistä ei myöskään ole miellyttäviä. Uskon vahvasti että lapsuuteni ja nuoruuteni ei ollut pelkkää huutoa, tappelua, ovien paiskomista, itkua, jopa pelkoa, vaan siellä oli myös hyviä hetkiä. Kuitenkin kun mietin tuota aikaa, näen kaiken siniharmaan filtterin läpi, tämä tuo muistoihin kylmän ja yksinäisen sävyn.

Koska en muista omasta menneisyydestäni paljoakaan, äitini on auttanut minua kertomalla hieman noista ajoista.

Äidin mukaan olin aika helppo vauva, jos ei oteta huomioon jo silloista nukahtamisongelmaani, kesti kauan ennen kuin minut saatiin nukutettua. Olen ainoa lapsi ja äiti oli tuolloin juuri täyttänyt 19, joten hän joutui opettelemaan kaiken alusta, perunan keittämisestä minun hoitooni.

Lapsuuteni oli aika liikkuva, muutimme monesti. Jossain kohtaa ennen esikouluni alkua vanhempani erosivat, mutta palasivat pian kuitenkin takaisin yhteen. Kun olin noin kahdeksan isäni sai valmiiksi talon mummulani tontille. Vietin aika paljon aikaa mummolassa koska äidin aaltoilu alkoi olla todella voimakasta. Tuolloin meillä riideltiin paljon. Isä ja äiti riitelivät ja minä riitelin heidän kanssaan. En tiedä mistä heidän riitansa olivat lähtöisin, mutta ilmeisesti iso osa koski äidin oireilua jota kukaan ei tunnistanut sairaudeksi. Itse taas riitelemällä purin muihin pahaa oloani. Olin onneton koska minua kiusattiin koulussa ja olin aika yksinäinen tietyssä vaiheessa lapsuuttani. Enkä tietenkään ymmärtänyt miksi kotiolot olivat sellaiset kuin olivat. Ei meistä kukaan tajunnut tietenkään asiaa. Kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä puhuttiin niin vähän siihen aikaan. 

Äidilläni oli paha olla kodissamme koska hän riitaantui isovanhempieni kanssa ja hän oli myös hyvin levoton. Olimme molemmat onnellisia kun viimein muutimme taas. Kahdeksannen ja yhdeksännen luokan välissä vanhempani olivat löytäneet asunnon toiselta paikkakunnalta. Minä vaihdoin yhdeksännelle koulua. Kiusaaminen loppui, mutta ongelmana oli uusiin ihmisiin tutustuminen. Ystäväpiirin löysin noin puoli vuotta yksin välitunnit oltuani.

Äidin tilaa ei mitenkään helpottanut se kun lähdin opiskelemaan toiselle paikkakunnalle. Hän murtui täysin. Minä en tosin ollut sitä näkemässä, itse halusin vain pois. Näin vanhempiani välillä viikonloppuisin ja lomilla, mutta en muista juurikaan mitään äitini tilasta tuolloin ensimmäisenä opiskeluvuotenani ammattiopistossa. Minulle tuli siellä omat ongelmat. Ihastuin varattuun tyyppiin eikä valitsemani ala ei ollut yhtään sellainen mitä olin odottanut; se ahdisti ja paljon. Minussakin alkoi näkyä holtittomuuden merkkejä. Itsetuhoisuus varsinkin korostui radikaalina käyttäytymisenä.

Toisena opiskeluvuotenani mukaan tuli alkoholi ja uusi ystäväpiiri. Joimme aika railakkaasti parina päivänä viikossa, tupakkaakin poltin satunnaisesti ja seurassa. Kerran puhuimme äidin kanssa puhelimessa ja hän kertoi että tietää mikä häntä oli vaivannut kaikki nämä vuodet. Hän oli saanut diagnoosin: kaksisuuntainen mielialahäiriö. Keskustelimme halki asioita ja pyysin että olisimme kaikki enemmän avoimia toisillemme. Äiti kertoi sen mitä sairaudesta tiesi. Välimme tuntui paranevan tuon puhelun jälkeen.

Minä jatkoin sinnillä koulua eteenpäin vaikka vihasin sitä yli kaiken. Vihasin sitä, että joka aamu ennen työkokeiluun lähtöä ahdisti niin paljon että tuntui kuin kuolisin. En kuitenkaan luovuttanut, tai hakenut apua. En tajunnut tuolloin että esimerkiksi ammattia olisi voinut vaihtaa jos se ei tuntunut omalta. En puhunut tunnoistani kenellekään. Luulin olevani outo kun tunsin kaikkea mitä tunsin ja suljin kaiken sisälleni.

Valmistuin 2010 ja muutin vuodeksi takaisin kotiin. En taas muista tuosta ajasta paljoakaan. Olin työssäoppimassa kirpputorilla. Joskus kävimme päiväkaljalla äidin kanssa, kun minulla oli vapaata ja hänen olonsa hyvä. Nyt oli minun vuoroni kyllästyä ja olla levoton. Aloin etsiä taas uutta opiskelupaikkaa, uutta suuntaa elämälleni. Päädyin media-alalle Tampereelle, noin 500km päähän kotipaikkakunnaltani. Pakkasin kaiken mitä tarvitsisin, valmiiksi ja lähdin kohti tuntematonta. Hypomaniaa vai hulluutta? Onneksi pääsin asustelemaan hetkeksi tuolloisen ystäväni luokse ja kuukauden päästä koulun alkamisesta oma asuntokin löytyi.

Toisin kuin edelliset opinnot, näistä pidin. Bussimatka ahdisti tosin. Minua oli alkanut vaivata erilainen ahdistus. Minua ahdisti lähteä asunnosta ulos. selvisin kuitenkin melko vähillä sekoiluilla opinnot muutamassa vuodessa läpi, mitä nyt alkoholia kului toisen vuoden lopulla liikaakin. Osasin kuitenkin lopettaa, tiesin mitä liika alkoholi tekee ihmiselle. Onhan minulla suvussa alkoholismia.

Sain oman diagnoosini vuonna 2015. Kuvailin opiskeluaikojen aaltoilevia mielialoja, rahan kulutusta, ahdistusta, sekä äidin sairautta. Minulla kuitenkin meni tuolloin melko hyvin. En tarvinnut terapiaa. En edes pitänyt terapeutistani, joten opetin. Ongelmia jaksamisen kanssa alkoi tulla myöhemmin kuntouttavassa työtoiminnassa ja työkokeiluissa. Aloin vain palaa loppuun. Osassa paikoista tein aivan liikaa joka aiheutti tämän ja osassa olin vain kokoaika aivan poikki. Aloitin unettomuudesta johtuneen romahduksen jälkeen terapian uudelleen vuonna 2018, käyn siellä edelleen. 

Äidillä ja minulla molemmilla oli vasta melkein yhtä aikaa romahdus, sekamuotoinen jakso, masennus ja hypomania. Ei meillä normaalisti näin käsi kädessä sairaus kulje. Nyt kuitenkin äiti tulee hieman peräkanassa ja olen itse voinut häntä tukea ja molemmilla alkaa mennä paremmin. Toki äitini tukee ihan samalla lailla minuakin. Rakastan äitiäni ja yhteinen sairaus on vain lähentänyt meitä.

Jaan tähän lopuksi yhden äitini lempikappaleen Cheekiltä, joka on itsekin tullut julkisuuteen oman kaksisuuntaisen mielialahäiriönsä kanssa: Niille joil on paha olla

– Tiia –

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: