Kuulostaako tutulta?
Terveet ihmiset vähättelevät toistuvasti mieleltään sairastuneiden oireita, koska sellaiset eivät kuulu heidän omaan kokemuspiiriinsä. Vähättely ei välttämättä ole pahantahtoista tai tarkoituksellista, vaan terve lähimmäinen voi kovasti koettaa ymmärtää sairaan kokemia vaikeuksia omien kokemustensa kautta. Silloin tällöin – tai kuten joskus tuntuu, aivan liian usein – suusta pompahtaa tämän ymmärtämisyrityksen tiimellyksessä sammakko poikineen.
Kaikilla meistä joskus mielialat vaihtelee. Tämä on tietysti täyttä totta. Ihminen, jonka mielialat eivät vaihtele lainkaan on vainaa. Jonkinlainen aaltoilu kuuluu normaaliin elämään. Aivan kuten normaalilla säällä aallot liplattavat tai loiskivat leppeästi, aaltoilee myös normaalilla ihmisellä mielentila ilon ja alakulon tunnelmissa. Mutta sitten on sellainen keli, josta annetaan myrskyvaroituksia ja neuvo pysyä sisätiloissa. Keli, joka kaataa laivoja ja repii laiturit irti. Se on sairastuneen arkea pahimmillaan.
En minäkään aina jaksaisi siivota, mutta siinä täytyy vain ottaa itseään niskasta kiinni. Vähän ilkeämpikin lausahdus on myös joskus kantautunut korviini: Kyllä sinä osaisit siivota, sinä et vain viitsi. Kyse ei ole jaksamisesta, osaamisesta tai viitsimisestä. Kyse on pystymisestä. Terve pystyy hölkkäämään iloisesti, pystyykö nilkkansa murtanut? Yhtä lailla mieleltään sairastuneelle kodin kunnosta huolehtiminen voi olla aidosti mahdoton rasti.
Jokaisella on joskus huonosti nukuttuja öitä, mutta kyllä sitten viimeistään seuraavana yönä jo nukuttaa makeasti. Vaan entäpä kun ei nukutakaan? Ei seuraavana, ei sitä seuraavana eikä koko viikkona, ja rikkonaiset yöt kasaantuvat yhä raskaammaksi kuormaksi unettoman väsyneille harteille. Terve nukkuu, kun riittävästi väsyttää, mutta entä jos väsyttää, eikä silti nukuta yhtään? Aivot eivät suostu nukahtamaan. Ne haluavat valvoa väkisin. Tätä kokemusta vasten väite seuraavan yön makeista unista kuulostaa silkalta vittuilulta.
No mutta onhan sinulla ne lääkkeet, eikö kaiken pitäisi olla kunnossa? Lääkkeet, tuo ratkaisu kaikkeen. Sopivan psyykenlääkityksen löytäminen on välillä aikamoista hakuammuntaa. Mikä sopii yhdelle on toiselle huono, sivuvaikutuksia saattaa olla kasapäin, lääke ei kukaties tehoa lainkaan tai saa jopa aikaan paradoksaalisen reaktion, eli toimii täysin päin vastoin kuin toivotaan. Vaatii melkoista sisua kokeilla lääke toisensa perään – kerää koko sarja! – ennen sopivan kombinaation löytymistä. Ja nimenomaan kombinaation; useimmille meistä ei riitä yksi lääke, vaan on syötävä montaa eri lääkettä, ja silti on hyvin mahdollista, ettei oireita saada kokonaan kuriin. Vitsin päiten heitetty Syö lääkkeesi saa ainakin minut näkemään punaista. Syön kyllä ja säntillisesti syönkin, mutta välillä tekee silti mieli lauleskella takavuosien hittibiisin tahtiin: Drugs don’t work.
Oli minullakin vaikea lapsuus, mutta en minä ole sairastunut. Tämä lause dissaa sairastuneita ja leimaa heidät heikoiksi, vaikka kyse olisikin pelkästä vilpittömästä ihmettelystä. Kyky sietää erilaisia vastoinkäymisiä vaihtelee suurestikin yksilöiden välillä. Kun esimerkiksi psykoosikynnys kerran ylittyy, on se jatkossa pysyvästi madaltunut, ja silloin ihmettelyt siitä, miten toisella nyt noin helposti meni taas kuppi nurin ovat kovin ymmärtämättömiä.
Sinulla menee huonosti, koska et harrasta liikuntaa. Mene lenkille niin piristyt! Itse kääntäisin nuo lauseet syy-seuraussuhteineen päälaelleen. Minä en harrasta liikuntaa, koska minulla menee huonosti. Kun piristyn, menen lenkille. En millään muotoa väheksy liikunnan etuja – niistä pääsee nauttimaan sitten, kun on riittävän hyvässä kunnossa astuakseen ovesta ulos, mutta ennen siihen pisteeseen pääsyä voi olla monta estettä ylitettävänä.
Mitä meille sitten saa sanoa, jos kerran mitään ei näköjään saa sanoa? Kysykää vaikka mitä kuuluu – ja valmistautukaa kuulemaan rehellinen vastaus, mitä se ikinä onkin. Älkää tyrkyttäkö neuvoja, ellemme niitä erikseen pyydä.
Oletko sinä kohdannut matkasi varrella oireiden vähättelyä?
Johanna K
Mielen mainingeista 
Vastaa