Epäklassinen tuurijuoppo

Jos nyt alkoholin juomisessa on mitään ihanteellista, olen varmasti THL:n mielestä ihanteellinen juomari. Juon joskus lasin viiniä, kun tarjotaan, harvemmin kaksi. Hörpin ehkä kerran viikossa oluen, tai no, en usein edes sitä. Minulle käy alkoholitonkin aivan hyvin. Siemailen brandyn pari kertaa vuodessa.

Harvemmin erityisesti kaipaan mitään alkoholillista: korkeintaan, kun olen kokannut hyvän pastan, ja mietin höyryävän ruoan ääressä, että viini olisi muuten ollut kiva lisä. Kilistelen vaivatta alkoholittomalla vaihtoehdolla, mitä tapaan tarjotakin, jotta lapsilla ja aikuisilla olisi kaikilla sama juhlajuoma.

Olisipa tämä koko totuus! Yksi minua hoitanut lääkäri sanoi kerran, että kaksisuuntaisessa mielialahäiriössä aivojen välittäjäaineet alkavat välillä toimia epänormaalisti. Tällöin tulee masennus- tai vauhtijakso. Kun minun aivojeni välittäjäaineet alkavat heittää, suhteeni alkoholiin muuttuu täysin – varsinkin vauhdissa.

Minun tekee silloin niin kovasti mieli juoda, että puristelen nyrkkejäni, ja puren hampaitani yhteen niin että leukoihin sattuu. Kehoni muistaa, miten hyvältä alkoholi suonissa tuntuu, kun vauhti on päällä. Olut, viini ja terävät vain voimistavat jo sinänsä hyvältä tuntuvaa euforista tunnetta aivan kuin ne kulkisivat ison vahvistimen läpi.

Ennen kuin sain diagnoosini ja sitä myöten lääkityksen, kärsin jatkuvista vauhtijaksoista ja sekamuotoisista tiloista, joissa mania/hypomania ja masennus vuorottelevat ja asettuvat päällekkäin. Join siis melkein jatkuvasti. Ryyppyputkien päätteeksi pelkäsin aina olevani alkoholisti. Saan kiittää yksinomaan minulle suopeaa geenilottoa siitä, etten koskaan hyvistä yrityksistä huolimatta alkoholisoitunut. Jos minulla olisi siihen taipumus, niin olisi jo käynyt.

Eräs lääkärituttavani sanoi aikoinaan, että on paha juttu, jos terveydenhuollon kirjoihin päätyy merkintä alkoholiongelmasta. Silloin kaikkia vaivoja katsotaan aina päihderiippuvuuden kautta. Niihin aikoihin kovasti juovana kavahdin hänen sanojaan. Ehkä ne myös suojelivat minua: en koskaan mennyt terveyskeskukseen hakemaan apua mielialaongelmiini. Siellä olisin joutunut todennäköisesti tekemään audit-testin, ja jos olisin ollut rehellinen, olisin näyttänyt alkoholistilta. Ja jos olisin näyttänyt alkoholistilta, olisinko koskaan saanut diagnoosia, joka minut on pelastunut masennuksilta, itsetuhoisuudelta, harhoilta ja manioilta?

Sen sijaan hakeuduin yksityiselle kaksisuuntaisen mielialahäiriön asiantuntijalle. Puolisoni oli todennut minulla olevan kaksisuuntaisen mielialahäiriön tunnusmerkit, ja jotain oli kokeiltava minun ongelmieni ratkaisemiseksi (tässä vaiheessa en ollut enää töissä enkä kykeneväinen juuri mihinkään). Minut ohjattiin yksityiseltä puolelta psykiatriselle poliklinikalle jatkotutkimuksiin, ja pari kuukautta myöhemmin minulle asetettiin diagnoosi ykköstyypin kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä.

Kun nyt mietin menneitä vuosia, huomaan kulkeneeni kaikin puolin pitkän matkan alkoholinkatkuisesta epätoivosta kohti raikasta ilmaa. En ole kuitenkaan välttynyt pompuilta ja romahduksilta: aivojeni välittäjäaineet eivät yhäkään toimi aina halutulla tavalla, kaikesta lääkkeillä tehdystä säätämisestä huolimatta.

Tästä voin antaa hyvänä esimerkkinä viime syksyn: vauhtijakso muuttui masennukseksi ja masennus vauhdiksi parin kuukauden ajan. Kävin läpi siis sekamuotoista tilaa. Join pikku hiljaa enemmän ja enemmän. Eräänä perjantai-iltana istuin ystävien kanssa iltaa. Tilaisuus teki minusta ja vauhdistani varkaan, ja join aamuun saakka, niin kuin minulla oli usein tapana tehdä aikana ennen diagnoosiani.

Olin euforinen: aamun sarastaessa siivosin kotiani, ja join lisää. Kävin läpi vanhoja valokuvia. Kirjoitin. Väsymyksestä ei ollut tietoakaan. Olin taas pitkästä aikaa maailman huipulla. Jossain vaiheessa aamupäivää tilani kuitenkin romahti, ja halusin kuolla. Hakeuduin päivystykseen. Pian olinkin jo suljetulla osastolla.

Osastolla minua hoidettiin niin kuin kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavaa kuuluu hoitaa: lääkkeillä ja virikkeettömällä tilalla. Se tepsi, ja alkoholinkaipuuni väistyi jälleen kerran samalla kun oloni tasaantui. Tuntui kuin olisin kävellyt syksyn mittaan kaksi askelta taaksepäin, mutta pääsin nyt sentään taas askelen eteenpäin. Osaan kuka ties tulevaisuudessa lukea varomerkkejä paremmin.

Tuleviin vauhdin merkkeihin saakka mottoni olkoon paradoksaalinen, mutta selkeä: älä juo mitään, jos yhtään tekee mieli juoda. Ja jos yhtään tekee mieli juoda, katso peiliin. Kolkuttaako ovella jo seuraava vauhti?

Miikka P

2 thoughts on “Epäklassinen tuurijuoppo

Add yours

  1. Hyvää reflektointia. Tuosta oli ikävä lukea miten kerran sairaskertomuksiin päätynyt merkintä päihdeongelmasta voi siitä eteenpäin leimata tapaa jolla henkilön oireita tulkitaan. Niin epäreilua!

    Tykkää

Jätä kommentti

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑