Vuosi 2003 helmikuu ja Auroran sairaala. Psykiatri sanoo: ”Sinulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö ja se on elinikäinen sairaus.” Ajatukset sinkoilee, ”olen hullu” päässä soi.
Kun jouduin sairaalaan, mulla oli niin raju mania että ensimmäisenä iltana laitettiin laitettiin lepositeet ja piikki pyllyyn kun vein hoitajien huoneeseen seinällä olleen ryijyn ja sanoin että tästä pitää päästä eroon, värit hyppii silmille. En silloin joutunut osastolle ensimmäistä kertaa, mutta silloin vasta sain diagnoosin 27-vuotiaana. Oireet alkoivat 13 vuotta aiemmin jolloin olin ensin kuusi viikkoa aikuisten psykiarisella osastolla ja puolitoista vuotta nuorisopsykiatrisella, mutta silloin en saanut minkäänlaista diagnoosia, ainoa sana jolla mun vointia kuvattiin oli labiili, epävakaa.
Kun mut kotiutettiin sairaalasta, elämäni oli kaaos sillä olin ollut maniassa oireiden mukaan kolme kuukautta…asuntoni oli sotkuinen ja täynnä lukemattomia hesareita. Parisuhdekin kariutui samassa rytäkässä, olimme juuri muuttaneet yhteen ja olin luopunut osasta huonekaluja, lapsilla oli sentään sängyt tallella. Helsinki muuttui Vantaaksi enkä tuntenut ketään, olin menettänyt jo ennestään harsoisen tukiverkkoni. Tipuin syvään masennukseen, itkien keitin lapsille puuroa kunnes eräänä iltana saatuani yksinäisyydestä tarpeekseni tein jotain todella typerää, jätin 5 ja 6-vuotiaat lapseni yksin kotiin ja menin karaokebaariin. Sieltä menin pokaamani miehen luo ja heräsin seuraavana päivänä epätodelliseen oloon, en herännytkään kotoa vaan vieraan ihmisen luota.
Sydän hakaten keräsin tavarani ja menin kotiin kaupan kautta, jostain syystä ostin lapsille Lauantai-karkkipussit kuin korvatakseni mokani, ja kun lähestyin kotitaloa, näin lapseni vilkuttamassa yläkerran naapurin parvekkeelta. ”Kiinni jäit”, ajattelin ja kun pääsin kotiin, tein itsestäni lastensuojeluilmoituksen.
Sosiaalityöntekijät tulivat kotiini aika nopeasti, mut vietiin osastolle ja lapset vastaanottokotiin.
Teeskentelin reipasta jotta pääsisin nopeammin kotiin, ja jouduin uudestaan osastolle tehon kautta, olin yrittänyt itsemurhaa sillä koin sen olevan paras tekemäni päätös, sillä muuten pilaisin ja saastuttaisin hulluudella mun ihanat ja rakkaat lapseni. Kun heräsin teholta, olin vihainen sillä en onnistunut tappamaan itseäni ja huusin päivystävälle psykiatrille ”mun piti kuolla 27-vuotiaana niinkuin Janis Joplin, Jimi Hendrix ja Kurt Cobain”…näin jälkikäteen se tuntuu vinosti koomiselta mutta olin tosissani. Osastolla mut kotiuttanut psykiatri piti ankaran puheen ja lätkäisi bipon lisäksi epävakaa persoonallisuushäiriö-diagnoosin.
Päätin antaa lapset pysyvästi pois, sillä en selviytynyt aiheuttamastani häpeästä…käytin jonkin aikaa suonensisäisiä huumeita sillä en kestänyt tyhjää kotia, mutta vuoden päästä suicidiyrityksestä sain hyvän työpaikan ja mikä parasta, omat lapset takaisin kotiin 2007. 2010 sain kolmannen lapseni ja elin tasapainoista elämää vuoteen 2014 asti josta kerron myöhemmin lisää.
Jos nyt jälkikäteen mietin mikä on ollut pahinta mun sairastumisessa, yksi sana nousee kaiken yläpuolelle…häpeä. Ennen sairastumista olin hyvä yksinhuoltaja-äiti ja lapset oli mulle kaikki kaikessa, tuntuu vieläkin käsittämättömältä että jätin heidät yksin kotiin, aivan kuten äitini oli tehnyt mulle ja mun siskolle. Se myös tuntuu järkyttävältä miten yksin jäin kun sairastuin, ja luulin oikeasti että itsemurha on paras ratkaisu ja järjellä tehty päätös.
Joskus lehdistä olen lukenut miten joku äiti on jättänyt lapsensa yksin ja nyt somen aikaan muiden kommentit ovat usein hyvin julmia ja ymmärtämättömiä…mietin että mitenköhän yksin ne äidit ovat jääneet, miten helppoa on tuomita ja äitimyytti siihen päälle. Ihan sydäntä koskee kun muistelen sitä yksinäisyyttä mitä koin ja miten sietämätöntä se oli. En valinnut sairastumista kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön. Nyt kaksi vanhempaa lastani ovat 24 ja 25-vuotiaita ja olemme käyneet tapahtumat moneen kertaan läpi.
Olen myös monesti miettinyt tätä yhteiskuntaa, miten on mahdollista että osa nuorista äideistä jää niin yksin mitä yksin jäin mutta edistystä on myös tapahtunut, Suomessa on nykyään ihan eri tavalla erilaisia vertaistukiryhmiä kuin 2000-luvun alussa.
Kun 2014 liityin Facebookin Kaksisuuntainen mieliala häiriö-ryhmään, siellä opin uuden sanan, remissio. Olisinko ollut niin epätoivoinen jos silloin 2003 psykiatri olisi kertonut että on mahdollista elää myös oireetonta elämää?
En enää tunne häpeää, asiat meni miten meni ja selvisin hengissä. Vertaistukiryhmistä olen oppinut sen että vaikeistakin asioista voi ja saa puhua, aina on joku jossa resonoi ja avoimuus on hyvä keino stigmaa vastaan. Häpeä voi pahimmillaan olla tappavaa laatua, siksi sen tunteen kanssa ei saa jäädä yksin. Ja kuten Kaksisuuntaiset ry:n motto menee, yhdessä voimme paremmin. Enää en tunne itseäni yksinäiseksi saati että saastuttaisin ketään mun hulluudella, peilistäkin katsoo kokenut mutta ihan kelvollinen tyyppi joka itseasiassa tällä hetkellä on remissiossa. Epävakaa poistettiin diagnooseista kun täytin 30, joten sekin on mahdollista että tiedostamalla haitallisen käyttäytymismallin siitä pääsee eroon.
Pitäkää itsestänne ja toisistanne huolta.
Kristina H
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti