Itken työpaikan käytävillä

Oon bipo työelämässä. Mielisairas tyyppi jossa on jotain outoa. Ei sinnepäinkään. Oikeastaan kuvittelen olevani yhtä terve kuin muutkin. Huijaan itseäni venyen yli jaksamiseni rajojen. Iltaisin kotona ihmettelen miksi olen niin väsynyt, päässä surraa ja ahdistaa. En jaksa muuta kuin maata. Päätä särkee koska en ole ehtinyt tai muistanut juoda vettä työpäivän aikana. Ihanneminä, terve ja energinen Irmeli ilmoittautuu uusiin harrastuksiin. Kuvittelee jaksavansa työpäivän jälkeen rehkiä kuntosalilla, käydä elokuvissa, opiskella kieliä. Ja aina tullaan samaan lopputulokseen; todellisen minäni paukut ovat loppuneet jo puolilta päivin, ellei jo aikaisemmin. Iltapäivät töissä ovat tuntien ja minuuttien laskemista. Jotta näin pitkälle päästäisiin, minun on täytynyt saada unta vähintään 8 tuntia edellisenä yönä. Aika työpäivän jälkeenkin kuluu tunteja laskien. Montako tuntia lääkkeiden ottamiseen ja siitä nukahtamiseen. Tunnit ovat laskettavissa yhden käden sormilla.

Koen huonoa omaatuntoa työssä käymisestäni. Olenhan niin hyväkuntoinen. Tuntuu, kuin työn tekeminen olisi esirippu jonka taakse sairaus jää. Estradilla näyttelee yhteiskunnan tukipylväs, hyödynnettävä veronmaksaja josta revitään kaikki irti ja enemmänkin. Itken työpaikan käytävillä. En huomaa olevani sairas ja levon tarpeessa. Odotan hartaasti viikonloppua ja lepoa. Kuvittelen itseni kahviloissa, ystävien parissa, reippaana kävelylenkillä. Mutta ei, itken samaa itkua eri asennossa. Vietän usein viikonloppuni avuttomana vaakasuorassa. Lasken vuosia eläkeikään, kuukausia kesälomaan, päiviä viikonloppuun. Toivon salaa ja huonoa omaatuntoa potien pääseväni sairauslomalle tai sairauseläkkeelle. Olen väliinputoaja. Liian terve sairauseläkkeelle, liian sairas työelämään. Sitäpaitsi, eiväthän siellä jaksa enää nuoret ja terveetkään. Lyhennetty työaika ei käy päinsä, lyhennetty viikko ei käy päinsä. Henkilöstöresurssit eivät kestä sitä. Eivät ne kestä kyllä muutenkaan. Henkilökuntaa on liian vähän joka paikassa. Olen kerran kokenut burn outin. Se oli pelottava kokemus. Viime aikoina olen alkanut pohtia irtisanoutumista. Olisi vapauttavaa hypätä pois oravanpyörästä. Mutta mitä sen jälkeen? 45:n päivän karenssi, työttömyys, kuntoutus, uudelleen koulutus ja kaikki alusta? Taidan yrittää, jospa minulle sittenkin löytyisi vaihtoehto. Ihanneminä ja todellinen minäni voisivat katsoa toisiaan silmiin.

Irmeli