Missä vaiheessa elämäni alkoi olla tällaista, on kysymys, jota olen huomannut pohtivani. Omalla kohdallani ainakin päihteet ovat isossa roolissa elämäni lankojen ohjailussa. Aloitin päihteidenkäytön kaksitoistavuotiaana alkoholilla ja kannabiksella. Mutta jotain niillä oli jo silloin lääkitty, kenties tunsin vihdoin itseni hyväksytyksi.
”If drugs are the answer, then what´s the question?”
-tuntematon
Olen juuri saanut vuosien haahuilun jälkeen diagnoosin skitsoaffektiivisesta häiriöstä, joka ei tullut millään lailla yllätyksenä. Olen tunnistanut itsessäni skitsofreniaan ja kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön liittyviä piirteitä jo pitkään. Sairaus on ollut jollain lailla remissiossa vuosia, mutta viime vuosien tapahtumat ovat aktivoineet kaikenlaisia oiremuotoja.
”Sulla on nyt rankkaa, kuka tahansa olisi väsynyt”
”Mä tunnen yhden skitsofreenikon, et sinä ole semmoinen”
Lääkäri pamautti diagnoosin lähes kertaistumalta. Läheiset eivät asiaa niin helposti sulattaneet. Mutta ymmärrän miksi, olen pärjäillyt yllättävän hyvin. Hetken. Aika ennen sitä hetkeä oli kaaosta, niin tämä nykyinenkin. Ja varmaan siinä välissä. Ehkä en sittenkään voinut niin hyvin kuin olin kuvitellut?
Diagnoosi oli helpotus. Sairaus on taakka, mutta eniten koen siitä olevan minulle hyötyä nykyään kuin haittaa. Saan säheltää rauhassa. Jos käyttäydyn oudosti, voin kuitata kertomalla, että minulla on psykoosisairaus. Mitä odotitte? Ihmiset, jotka muistavat minut reilu kymmenen vuotta sitten, eivät epäilisi diagnoosia hetkeäkään, olinhan sekaisin kuin seinäkello. Jopa ilman päihteitä. Näin jälkeenpäin voin nauraa asialle, mutta silloin ei naurattanut. Psykoosissa huumorin tunnistaminen on usein hankalaa.
Postauksessa näkyvät kuvat ovat piirtämiäni.
Sini K.
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti