Vuoden 1993 paikkeilla taidekoulun opettaja vei minut Hesperian mielisairaalaan. Olin totaalisen sekaisin: luulin että oksennan virtsaa, ja muutenkin minulla oli sekaisin ruumiin toiminnot mielessäni. Silti minua ei otettu sairaalaan sisään vaan sain yhtä lääkettä mukaan ja taisin saada siihen reseptinkin.
Lääke vaikutti minuun iloisesti ihan kuin olisi jokin onnellisuuspilleri. Se oli ensimmäinen käyttämäni psyykelääke. Kai se jotenkin auttoi, kunnes menin vielä enemmän sekaisin.
Toisesta kokeilemastani psyykenlääkkeestä tuli epilepsian kaltaisia kohtauksia. Haittavaikutuksiin minulle annettiin vastalääkettä, mikä tuntui kyllä hölmöltä. Minulla kokeiltiin myös sellaista lääkettä, josta tulin pahoinvoivaksi sekä sellaista joka ensinnäkin lihotti hirveästi eikä muutenkaan toiminut pidemmän päälle. Näiden lisäksi oli muutama muukin lääke, jotka eivät sopineet minulle.
Sairaalaan ja taas pois
Noina aikoina olin monta kertaa sairaalassa. Juoksin vuosien 1993-2003 aikana A-klinikan ja Hesperian välillä. Halusin kovasti sairaalaan, koska voin huonosti ja ahdisti, mutta oli vaikea päästä sinne. Mutta kun sitten pääsin sisälle, halusin vähän ajan päästä taas pois.
Oli kyllä useita kertoja kun halusin sairaalaan, koska se loi turvallisuuden tunnetta. Olin valehtelematta yli kymmenen kertaa sairaalassa tai ainakin pyrkimässä sisälle, ellei useamminkin.
Eräs psykiatri Hesperiassa sanoi että en kuulu sinne. Itkien jouduin lähtemään pois. Mutta kun koko ajan palasin, niin silloin psykiatri halusi kokeilla melkeinpä viimeisintä lääkevaihtoehtoa, joka oli minun kohdallani Leponex. Se toimi minulle ja toimii edelleen. Lääkkeitä voi joskus joutua kokeilemaan monia ennen kuin löytyy se itselle toimiva.
Harhaluuloja ja muistikatkoja
Yksi erikoinen reissuni Hesperiaan oli kun seurasin ”jälkiä hangessa” eli kuvittelin että minua johdatettiin Hesperiaan. Naureskelin odotushuoneessa, menin välillä piiloon vessaan nauramaan.
Sen jälkeen meninkin aina ”yksin” (luulin että minulla oli seurue mukana näin siis näköharhoja.) useaan otteeseen.
Oli kyllä useita kertoja kun halusin sairaalaan, koska se loi turvallisuuden tunnetta
Kerran olin syönyt lääkkeitä ja juonut viinaa – olin ihan töttöröö. Minut passitettiiin Hesperiasta A-klinikalle, jonne menin itse. En muistanut sieltä herätessä että miten sinne olin sinne tullut tai kuinka minut oli otettu sisään vaikka olin humalassa. Aamulla siellä oleva lääkäri sanoi vain että et taida muistaa mitään.
Kallion kylähullu
Itsetuhoinenkin olin. Ajoin esimerkiksi fillarilla päättömästi välittämättä kenestäkään saati itsestäni. En aiheuttanut muille mitään vahinkoa, ainoastaan itselleni. Asuin silloin Kalliossa yksiössä. Kalliolaiset varmasti kiinnittivät huomiota sekoiluihini mutta luultavasti vain itse kuvittelin että olin kuin joku julkkis.
Luulin myös omaavani telepaattisia kykyjä. Kuulin koko kerrostalon jokaisen pienenkin äänen kaikista kerroksista. Meni vuosia ja vuosia ennen kuin ymmärsin että se oli vain sairautta, ei todellista, mutta tuntui kuin olisi ollut totta.
Sari N
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti