Piilossa vai julkihullu?

Persoonallisesti pihalla

Olin tiennyt olevani erilainen kuin muut jo teini-ikäisestä saakka. Erilaisuuden tarkempi laatu ei oikein ollut minulle valjennut, mutta sisäiseen maailmaani se kiistatta liittyi. En kuulunut isompiin joukkoihin, vaan ainoastaan satunnaisesti matkani varrelle osui hengenheimolaisuutta. Enimmän aikaa olin outolintu. Persoonallinen, joku diplomaattisesti luonnehti; pihalla, joku toinen hieman tylymmin.

Luovin vuosikaudet vältellen taiten kohtaamisia minkään sortin hoitotahojen kanssa – enhän minä nyt mikään hullu sentään ollut vaikka outo olinkin, ja fyysistenkin vaivojen vuoksi nöyrryin vain viime hädässä lääkäriin. Lopulta kuitenkin päädyin rytinällä karikkoon. Kuulin työterveyslääkärin suusta pelottavat sanat: Sinussa ei ole fyysisesti vikaa. Sinä olet ahdistunut. Kirjoitan sinulle ahdistuslääkkeen.

Tältäkö tuntuu, kun ihminen kilahtaa? mietin tyrmistyneenä. Ajattelin sairastumiseni tapahtuneen aivan äskettäin. Jonkin aikaa happea haukottuani aloin hahmottaa tilannetta paremmin. Kyllä minä olin ollut tällainen jo pidempään. Ehkä vuoden, pari – vai oliko tämä alkanut jo edellisessä työpaikassa? Mutta olinhan ollut kummallinen jo sitäkin ennen.

Ahdistuslääke sai aikaan rajun sekamuotoisen mielialajakson ja diagnoosi rankentui lennossa. Oivallus syntyi niihin aikoihin. Minähän olin ollut tällainen jo lukioajoista asti! Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja kuitenkin helpottuneen tiedostava; osin kauhuissani, osin lähes valaistunut. Tämä selitti kaiken! Identiteettini koki melkoisen ravistelun. Olinkin sairas, sairastin vakavaa psykiatrista sairautta.

Kaapista ulos ja takaisin kaappiin

Sekamuotoisen jakson vauhdeissa en juuri sanomisiani suodattanut. Vuodatin saman tien kaiken sairaudestani työyhteisölle: lähetin sairauslomalta töihin kiihkeitä sähköpostiviestejä, joissa kerroin tilanteesta täysin ilman sordiinoa. Tavallaan tulin osalle ihmisistä kaapista ulos saman tien, kun olin hoksannut mitään kaappia olevankaan! Jälkikäteen, kierrosten hieman asetuttua ne viestit hävettivät minua. Olisin halunnut niiden häviävän jäljettömiin – mutta mikä kerran on päätynyt bittiavaruuteen, on siellä ikuisesti. Ei niitä ollut pois ottaminen.

Kaduin useaan otteeseen avoimuuttani, sillä en juuri kohdannut töissä ymmärrystä. Päätin pysyä työelämässä sairaudestani vaiti jatkossa. Työpaikkaa vaihtaessani en maininnut uudelle esimiehelle asiasta sanallakaan. Olin sulkeutunut takaisin kaappiin. Kävi kuitenkin pian ilmi, että sekin oli virhe. Työhaastattelun rapsakka hypomania vaihtui töiden alettua tuota pikaa masennuksen harmaaseen kuraan, olin kuin eri ihminen, ja esimies syytti minua epärehellisyydestä haastattelussa. Eihän hän tiennyt, että olin sairas, enkä siinäkään vaiheessa kertonut asiasta. Löysin itseni pihalta työttömänä ja mietin vimmatusti, mikä olisi jatkossa oikea ratkaisu.

Kului useampi vuosi vaihtelevissa häpeän ja nolouden ja piiloleikkien tunnelmissa. Tutuimmille kerroin syyn, miksi en ole työelämässä, mutta hieman vieraampien tiedustellessa asioistani olin vain työtön, ja se sai riittää. Välttelin keskustelujen ajautumista syvemmälle. En silloin vielä tuntenut termiä stigma, mutta häpeäleimahan toimintaani ohjaili, vahvasti.

Avoimesti mielisairas

Nykyisin olen jo aikoja sitten räjäyttänyt koko kaapin taivaan tuuliin, vihaan stigmaa ja teen kaikkeni sen poistamiseksi. Mistä tällainen muutos sai alkunsa? Missä vaiheessa lopetin pelkäämisen? Milloin kiusallisen salaisuuden avohaava arpeutui eikä tehnyt enää kipeää?

Tajusin, että meitä on tässä maassa keskisuuren kaupungillisen verran. Etsin, ja löysin kaltaisiani, aivan mahtavia tyyppejä. Miksi meidän olisi pitänyt hävetä? Olimme ihan kelpo ihmisiä, emme sen tyhmempiä, heikompia tai pahempia kuin muutkaan. En ollut valinnut sairastua, eikä kukaan muukaan meistä ollut.

Suutuin stigmalle. Suutuin omalle piilottelulleni. Päätin, etten koskaan enää häpeäisi. Ryhtyisin häpeämättömäksi, avoimesti mielisairaaksi, ihan röyhkeästi omilla kasvoillani ja nimelläni julkihulluksi. Ryhdyin mielenterveysaktivistiksi. Olin vaiennut kauan; nyt halusin huutaa kovaa.

Oma asia

Miten neuvoisin muita? En ala neuvomaan. On jokaisen oma asia, kuinka ja missä vaiheessa sairaudestaan kertoo, vai kertooko lainkaan; kertooko yhdelle, monelle vai ei kenellekään. Kaapissa saa olla, jos kokee sen parhaaksi itselleen. Omalla kohdallani täysi avoimuus oli lopulta paras ratkaisu, ja kerron sitä tarinaa, mutta kenenkään tarina ei ole vääränlainen, vaan omanlaisensa. Meille on oltava tilaa kaikkialla – kaapissa ja kaapin ulkopuolella.

Johanna K