June is a carry – Jouni Sakari

Määrittelyjä – sanoja – käsitteitä

MIKÄ ON IDENTITEETTI ? Tieteen termipankki

Jatka lukemista ”June is a carry – Jouni Sakari”

Mainokset

Kriisiä pukkaa?

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi identiteetti. Otsikosta voinee päätellä, että minulla on jonkinlainen identiteettikriisi päällä, siitä lisää tuonnempana.

Tiivistetysti identiteetti pyrkii vastaamaan kysymykseen ”kuka minä olen?” Tähän pystyn vastaamaan vain omalta osaltani, olen Piia, tykkään raskaammasta musiikista ja pidän gootti,- ja rockabillyvaatteista. Minulle on käynyt valitettavasti niin että lasken sairastamani kaksisuuntaisen mielialahäiriön osaksi identiteettiäni ja välillä näen itseni vain sairaana ja unohdan kokonaan kaiken muun itsestäni. Olen sairastanut tätä tautia jo vuosia, 16- vuotiaana lähdin hakemaan apua, mutta olen todennäköisesti oireillut jo pari vuotta ennen avun hakemista.

En oikein osaa nähdä hyviä puolia itsestäni, äiti ja isä eivät pahemmin minusta välittäneet ja kiinnittivät huomiota vain kun jotain negatiivista sattui. Ja silloin tuli halveksuntaa ja huutoa niskaan olan takaa. Muistan kun kerran kysyin äidiltä että miksi hän ei ikinä kehu minua, niin vastaus oli että jos hän kehuisi niin silloin en yrittäisi. Teini- ikäisestä minusta tuntui erittäin pahalta kun toin kotiin historian kokeen josta olin saanut ”vain” yhdeksiköllä alkavan numeron joka oli myös luokan paras, seuraavaksi paras numero oli muistaakseni seiskalla alkava. Äiti katsoi sitä koepaperia todella halveksivasti ja minä selitin itku kurkussa että tämä on luokan paras numero. En osaa ottaa myöskään kehuja vastaan, otan sen yleensä pään aukomisena, tämä kuuluu osana identiteettiini ja yritän parhaani mukaan kitkeä sitä pois. Tämä on muistoa lapsuudesta, voin kiittää siitä äitiä ja isää.

Ja mitä tulee identiteettikriisiini, välillä tunnen olevani hukassa ja en tiedä minne kuulun. Minut synnytettiin vääristä syistä, ja olen etsinyt paikkaani jo vuosia. Hetkellisen rauhan sain eksäni kanssa, ja eron jälkeen olin jälleen hukassa. Lisää tuskaa tuotti eläkepäätös, jonka sain kaksi kuukautta eron jälkeen. Minulta vietiin kaikki, minkä laskin kuuluvaksi normaaliin elämään. Parisuhde, päätös joka kieltää aika pitkälti normaalit työt, tuttu mutta ahdistava kotikylä. Jouduin aloittamaan tyhjästä.

Nyt olen saanut elämäni kuntoon, ainakin jollain muotoa. Edelleen haen paikkaani tässä maailmassa, välillä mietin että kuulunko tännekään ja jos en, niin missä on minun paikkani? Saanko ikinä rauhaa? Tunnen itseni kuitenkin sen verran että en todennäköisesti anna vanhemmilleni anteeksi. Osittain ehkä tästä syystä tulen vaihtamaan nimeni syksyllä, en halua kantaa sitä nimeä joka minulle annettiin ja josta minulla on vain pahoja muistoja ja joka särähtää ikävästi korvaan. Onneksi tämä on sallittua.

Ja näin lopuksi: keräämme palautetta, joten käyhän kertomassa kantasi! Ja kommentoikaa rohkeasti tekstejämme!

Ensi viikolla jälleen uusi aihe!

Piia

 

 

 

 

 

Auttaja vai autettava?

Kuka minä oikein olen? Olenko sairauksieni summa vai onko pohjalla piilossa perusminä, joka odottaa ulospääsyä. Millainen tämä perusminä sitten on? Millainen olen luonteeltani, mihin kuulun ja miksi minusta tuli juuri tällainen? Tiedänkö minä edes millainen olen? Sairaudet ovat määrittäneet minua jo niin pitkään.

Lääkitykseni ovat auttaneet hyvin ja niin verisairaus kuin kaksisuuntainenkin ovat nyt hyvässä balanssissa. Kaksisuuntaisuuden kanssa sai odottaa pitkään, ennen kuin löydettiin oikeat lääkkeet, joten tämä olotila on nyt minulle jotain aivan uutta. Luulin olleeni temperamenttinen, sellainen, joka syttyi hetkessä, mutta myös leppyi yhtä nopeasti. Nyt en enää hermostukaan mistään, vaan olen oikeastaan aika leppoisa luonne ja myös kärsivällinen. Mikä siis on sitten sairautta ja mikä minulle ominainen luonteenpiirre? Moni ihminen ihmetteli kuullessaan, että minulla on kaksisuuntainen mielialahäiriö. Näyttäydyin ulkopuolelle rauhallisena ja ujona ihmisenä, joka ei myöskään ollut kovin puhelias.

Silti sisälläni myllersi.

Minusta tuntui aina, että minussa oli kaksi eri puolta. Kotiminä oli tyystin erilainen kuin julkinen minä. Saatoin olla temperamenttinen ja kiivas, mutta välillä taas sulkeutunut ja sisäänpäin kääntynyt. En oikein vieläkään tiedä mikä on minun perusluonteeni ja mikä sairautta. Toki identiteetti myös muuttuu ja muokkautuu elämän aikana ja olenkin tällä hetkellä ehkä jossakin murrosvaiheessa. Tutustuminen itseeni uudelleen on alkanut näin keski-iässä. Parempi myöhään kuin ei milloinkaan.

Elämäni roolit

Minulla on kerennyt olemaan monenlaisia rooleja elämäni aikana. Olen ollut tytär, tyrannimainen isosisko, kapinoiva teini, opiskelija, aikuinen, työntekijä, puoliso, äiti, potilas, mielenterveyskuntoutuja ja niin edelleen.  Viimeisimpänä vuosina tärkein rooli on ollut äitiyden rooli, joka on sinnitellyt mielenterveyskuntoutujan ja potilaan roolin rinnalla. Olen ollut potilaan roolissa niin pitkään, että siirtyminen taas aktiiviseksi toimijaksi ja yhteiskunnan jäseneksi on ollut tietoisen ponnistelun takana. Pahimpina hetkinä sitä vaan heittäytyi virran vietäväksi ja odotti, että joku tulee ja pelastaa. Nyt voinnin parantuessa olen pystynyt ottamaan enemmän vastuuta omasta hyvinvoinnistani. Kaikki nämä roolit ovat olleet kuitenkin tarkoituksen mukaisia. Niiden avulla minusta on muotoutunut sellainen ihminen kuin tänään olen.

Entistä vahvempi, sitkeämpi, viisaampi ja onnellisempi.

En ota mitään enää itsestään selvyytenä. Nykyään ongelmana on se, etten tunne enää töiden päättymisen jälkeen kuuluvani mihinkään ryhmään. Tähän on sittemmin löytynyt kyllä apu vertaisryhmistä, enkä ole kokenut enää olevani niin tarpeeton ja yksinäinen kuin silloin töiden loppumisen aikoihin. Äitiyden vastuullinen rooli on kuitenkin pitänyt minut kiinni siinä, että olen kaikesta huolimatta tärkeä ja minulla on joku merkitys tässä maailmassa. Olen pikkuhiljaa hyväksynyt sairauteni, saanut selviytymisen myötä itseluottamusta ja uskoa omiin kykyihini ihmisenä.

Stigma nyky-yhteiskunnassa

Vaikka itse olen hyväksynyt sairauteni ja alkanut tutustua paremmin itseeni, niin muiden suhtautumiseen on ollut välillä vaikea tottua. Kun puhun kaksisuuntaisuudesta kohtaan välillä sitä, että ihmiset vaihtavat pian puheen aihetta tai ovat kuin eivät kuulisikaan. Selkeästi tätä aihetta on vaikea käsitellä ja osa ihmisistä ei tunnu tietävän miten siihen suhtautua. Ihmetyksekseni minusta on tuntunut siltä, että mielenterveyden sairaus on hävettävä asia josta ei puhuta. Uskon ja toivon, että nuoremmalla sukupolvella asenne on jo muuttunut avoimempaan suuntaan. Tätä sairautta ehkä pelätään. Ei tiedetä mihin suuntaan se seuraavaksi sinkoaa.

Tietämättömyys pahentaa asiaa.

Vain kaikkein läheisimmät ovat tähän sairauteen liittyen tulleet kysymään minulta miten minä voin. Fyysisen sairauteni vuoksi ihmiset ovat taas olleet huolestuneita ja kyselleet säännöllisesti vointiani. Se on nurinkurista, koska tuska mielenterveys ongelmien tiimoilta on ollut monin kerroin suurempaa fyysisiin vaivoihin verrattuna.

Tämä kaikki on ajanut minut siihen pisteeseen, että olen myös itse stigmatisoinut itseni. Olin pitkään, etten uskaltanut kertoa kaikille sairaudestani. Häpesin sitä ja tunsin itseni heikommaksi ihmiseksi kuin muut. Edelleen kun minulta kysytään miksi olen työkyvyttömyys eläkkeellä, niin vastaan syyksi mielummin fyysisen sairauteni. Saan paremmin ymmärrystä eikä tule vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä. En myöskään halua, että kerrottuani, minua ruvettaisiin katsomaan erilaisin silmin. Jokainen tunteeni heilahtelu tai aktiivisuuden muuttuminen ruvettaisiin näkemään aina sairauden oireena. Minua ei kohdeltaisi enää niin kuin kaikkia muita. Olen alusta asti ollut lapsilleni rehellinen asiasta, mutta pelkään samalla, että jossakin vaiheessa kaverit rupeavat kiusaamaan heitä asiasta.

Siksi blogin aloittaminenkin vaati hirveästi pohdiskelua, vaikka näin ei pitäisi olla.

Puhuvathan ihmiset avoimesti diabeteksesta tai selkävaivoista niin kuin syövästäkin. Miksi ei siis voi puhua vapaasti mielenterveyden ongelmista, varsinkin kun asioiden käsittely puhumalla on hoidonkin kannalta tärkeää. Minusta se on epäreilua, että vieläkin näinä aikoina tämä tuntuu edelleen olevan ihmisille vaikea asia kohdata, vaikka sairastuneita on niin paljon väestöön verrattuna. Leimaamisen pelossa en ole voinut jakaa ihmisille pahimpia ahdistuksiani ja pelkojani, vaikka juuri silloin tarvitsisin eniten muiden tukea. Toivon vielä, että jossain vaiheessa ”hulluus” olisi samanlainen sairaus kuin muutkin sairaudet eikä ihmistä leimattaisi tietyn tyyppiseksi sen mukaan. Ihan normaaleja ihmisiä tässä ollaan niin kuin muutkin. Tämä sairaus ei välttämättä näy päällepäin. Toivo on kuitenkin nuorisossa ja olenkin kuullut sellaista signaalia, että näistä asioista puhutaan jo aivan avoimesti nuorten keskuudessa. Hyvä niin!

Mitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Oletko samaa vai eri mieltä näistä asioista? Pystyinkö olemaan sinulle vertaistukena?

Kommentoi rohkeasti ja käy antamassa mielipiteesi myös sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Näin voimme puntaroida yhdessä kokemuksiamme ja autat meitä niin ihmisinä kuin blogin kehittämisessäkin. Ensi viikkoon…

-Mira

 

 

Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö

”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”

Mielen Mainigeista – yhteisöblogin banneri by Johanna K.

Yhteisöblogimme on käynnistynyt osana opinnäytetyötäni, jota teen sosionomi (yamk) opinnoissa Savonia ammattikorkeakoulussa. Opinnäytetyön nimi on ”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”.

Kaikkien 11.3.-14.4.2019 julkaistujen blogikirjoitusten kommentointeja ja yhteyden ottoja käytetään opinnäytetyöni materiaalina. Toivon siis runsasta kommentointia näihin kirjoituksiin.

Mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät sinussa ja miten kirjoitukset ovat auttaneet sinua omassa toipumisprosessissasi?

Tarkastelen myös kirjoittajien ajatuksia ja pyydän heiltä arviota blogista, sen aiheista ja vertaistuesta. Kirjoitusten aiheena ovat tutkimuksessa esiin nousseet viisi toipumisorientaation prosessia tai asiakokonaisuutta, jotka ovat, kumppanuus (connectedness), toivo ja optimismi (hope), identiteetti (identity), elämän merkityksellisyys (meaning and purpose) ja voimaantuminen (empowerment). Näistä piirteistä käytetään lyhennettä CHIME.

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen ei tarvitse toipua kokonaan oireettomaksi vaan elämä voi olla merkityksellistä oireista huolimatta. Toipuja ohjaa itse toipumisprosessiaan ja ammattihenkilöt vain tukevat. Parantumisen sijaan korostuu kuntoutuminen, toipuminen ja yksilölliset prosessit. toipuminen tarkoittaa yksilön arvojen, asenteiden, tavoitteiden, tunteiden, roolien ja taitojen muuttumista niin että elämä voi olla toiveikasta ja tyydyttävää sairaudesta huolimatta.

Yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sisältää subjektiivisen tunteen kuulumisesta yhteisöön, merkityksellisten ihmissuhteiden olemassaolon, tuen saannin muilta ja vertaisuuden kokemuksen. Siihen kuuluvat mm. sukulaissuhteet, muiden antama tuki ja yhteisöön kuuluminen.

Toivo ja optimismi sisältää uskon toipumisen mahdollisuuteen, positiivisen ajattelun toipumisen saavuttamisen mahdollisuuksista ja motivaation muutoksiin keskeisten verkostojen tuen avulla. Siihen kuuluvat mm. toivoa herättävät suhteet, onnistumisen halu ja unelmat sekä toiveet.

Identiteetti sisältää myönteisen minäkuvan rakentumisen ja stigman voittamisen.

Elämän merkityksellisyys tarkoittaa merkityksellisten elämän laatua lisäävien sosiaalisten roolien ja päämäärien löytämistä. Siihen liittyvät psyykkiseen sairauteen liittyvät tekijät, hengellisyys, elämän laatu ja mielekäs elämä ja elämän kulun uudelleen määrittely.

Voimaantuminen on henkilökohtaisen vastuun ja kontrollin vahvistumista elämän eri osa-alueilla. Siihen kuuluu henkilökohtainen vastuunotto, elämän hallinta ja keskittyminen vahvuuksiin.

Jatka lukemista ”Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus