Kolme syliä

I

Valot loistavat, ja minä olen ikuinen. Kahlaan läpi päivän eilisillä silmillä, niillä kirkkailla, jotka ummistuvat seuraavina kuukausina harvoin. Euforia. Tunnen kaiken. Ruumiini on höyhenen kevyt. Hyvänolon aallot kulkevat sen läpi kuin pehmeä sähkö. Kuulen kaiken. Ääni askelistani lattian pintaa vasten. Pyörätuolin rullaus. Se kivulias voihkinta, joka liittyy elämän alkamiseen. Olen enemmän olemassa kuin koskaan.

Hänet annetaan ensimmäisen kerran syliini, kun se on kiihkeä ja vastuuton, palavasti rakastava, levoton ja mahtipontinen, itseään maailman pelastajaksi uskovan isän syli. Katson poikaa, ja olen myyty, myyttinen, jotain suurempaa kuin se, miksi minua luullaan. Tässä minä olen.

Seuraavana kesänä en uskalla ottaa häntä ollenkaan käsivarsilleni: olen romahduksen tilassa. Minun on vaikea hengittää. Uskon, että lapsessa on paha henki, ja minun maksani on mätä. En usko pahoihin henkiin, mutta harhat eivät kysele lupaa sen enempää kuin sadekaan, kun se haluaa kastella asfaltin. Sitä voi olla maailman huipulla ja toisena aikana pelätä sitä, mitä pitäisi kiihkeinten suojella. Hän on vuoden vanha, ja minusta tuntuu, että teen kuolemaa.

II

Minua jännittää hakea poika päiväkodista, sillä pelkään, että puheeni sammaltaa. Se johtuu lääkkeistä, jotka sain sairaalasta. Kävin sieltä käymässä kotona, kun nuorimmainen, tyttö, oli vasta muutaman viikon vanha. Vauva hymyili minulle, mutta minä en tuntenut mitään. Annoin hänet takaisin äidilleen, etten tokkurassa satuttaisi lasta.

Lopulta ylimääräinen lääkitys puretaan pois, ja värit palaavat maailmaani. Itken tuntemisen ilosta. Puolisoni sanoo, ettei katseeni ole enää lasittunut. Poika ehkä huomaa muutoksen minussa, sillä hänkin alkaa itkeä, kun kerran syömme päivällistä. Hän pelkää, että isiin tulee taas se vapina. Sillä nimellä hän kutsuu maniaani, jonka näkemiseltä hän ei välttynyt. Nyt oli hänen vuoronsa pelätä minua.

Aristelen tilannetta. Minusta on tuntunut, että alusta saakka minun aivokemiani on lyönyt kiilaa meidän välillemme. Minulla on laajoja muistikatkoksia hänen ensimmäisiltä vuosiltaan, ja minusta tuntuu, etten jaksa riittävästi. Kysyn, haluaako hän tulla syliini. Hän haluaa. Ensimmäistä kertaa minä koen, että olen hänelle tärkeä. En tiedä miten päin olla. Sanon: tässä minä olen. Se on totta juuri nyt, mutta selkäpiitäni kylmää. Kuinka pitkään olen tällä kertaa kunnossa, ja pitääkö lasteni vielä taas joskus pelätä minua?

III

Yritin parhaani nuorimmaisen kanssa. Tartuin heti ensimmäiseen peppupesuun, jotta asiat sujuisivat nyt eri lailla. Pesin tahmean pihkan pois, ja laitoin puhtaan vaipan. Sitten kaikki meni taas metsään, jouduin sairaalaan, enkä ollut pitkään aikaan oma itseni.

En jää lapsen kanssa kotiin, sillä puolisoni mielestä se on huono idea. Hän pelkää, etten jaksaisi. Tunnen taas kiilan iskeytyvän. Mietin tapoja, joilla voisin luoda yhteyden 11-kuiseen ihmiseen, joka on suotu minun kontolleni. Päätän viedä hänet kerhoon. Hän itkee lähtiessä, kun äiti jää kotiin. Kohta hän rauhoittuu ja katselee minua tuimana vaunuista. Hän puistelee minulle päätään. Minä teen samoin. Hän toistaa, minä matkin. Sitten hän katsoo visusti pois. Se siitä leikistä.

Pääsemme kerhoon, on raukea torstaiaamu. Riisun hänen ulkovaatteensa, ja kannan hänet leikkialueelle. Hän kävelee jo hiukan. Nostan hänet lähelle leluja. Hän katselee ympärilleen ja sitten olkansa yli minua. Hän on vieraassa paikassa. Näen, että häntä jännittää. Hän kääntyy ympäri ja vaappuu luokseni. Hän seisoo edessäni ja katsoo minua suoraan silmiin. Tuijotuskilpailumme ei ota päättyäkseen. Hymyilen, mutta hän ei vastaa hymyyn. Sitten hän ojentaa kätensä merkiksi, että hän haluaa syliin. Nostan hänet, ja hän painaa korvansa rintaani vasten. Sen alla sykkii sydämeni.

Tässä minä olen.

Miikka P