Kävelen rauhallisen ylväästi alas Tuomiokirkonkatua. Askeleni ovat arvokkaan kuninkaalliset.
Tylsät tavikset ehkä luulevat, että minulla on ylläni verkkarit, mutta oikeasti minulla on kullanvärinen juhlapuku, valtikka, loistelias kruunu ja yhtä loistava kultainen viitta, joka laahaa perässäni pitkin katua tahriutumatta pölyyn.
Luon suopeita katseita alamaisiini. Rakastan teitä! Olen teidän hyvä kuningattarenne. Tampereen kuningatar. Minulla ei ehkä ole koskaan aikaisemmin ole ollut yhtä mahtavaa.
Kaikki tämä on niin ylivertaisen upeaa että voiko tottakaan olla, ja parasta on, että totta se nimenomaan on! Kuljen kultaista valoa säteilevässä kuplassa. Voi parka kaupunki! Onko sinulla ollut koskaan ennen yhtä säihkyvää hallitsijaa?
Kuuntelen Händelin Ilotulitusmusiikkia kovalla volyymilla yksin kotona. Hypin tasajalkaa ja tanssin. Ryntäilen ympäri huoneistoa. Jossain vaiheessa vaihdan Messiaaseen. Sen sävelissä vyöryvät kultaisen valon pilvet. Sivistän naapureitani musiikillisesti, minä, armollinen kuningatar. Vain täysi barbaari valittaisi sellaisesta.
Puoliso nauraa kuninkaalliselle minulle päin naamaa ja paheksun syvästi. Ei kuningatarta kohdella sillä tavalla! Tylsä puoliso. Miksi olen sellaisen kanssa?
Koti on täydellisen kaaoksen vallassa, pölypallot pyörivät pitkin lattiaa, vaatemytyt lojuvat pitkin poikin ja roskat kerääntyvät. En vaivaudu laskeutumaan arvoisista sfääreistäni jonkin niin arkipäiväisen kuin siivoamisen vuoksi. Tunnelma perheessä kiristyy, mutta en piittaa. Olen loistavalla tuulella. Minulla on tärkeä tehtävä maailmassa.
Suojelen Tamperetta ja sen asukkaita hyvää tahtoa täynnä. Liikutun omasta lempeydestäni. Oi Tampere, kuinka onnekas oletkaan, kun sinulla on minut!
Johanna K
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti