Olen poistunut ulos kotiovesta tänä vuonna yhden kerran, edellisen vuoden joulukuussa määrä taisi olla sama. Kaksi kuuta, kaksi kertaa, kerran kuussa, keskimäärin. Korona on helpottava, joskin täysin fiktiivinen kertomus, sille miksi olen kotona. Ei nyt, ei tänään, on taas tartunnat korkealla, kolmas rokote on vielä saamatta, joo, tätä tää nyt on. Puolisokin on riskiryhmää, katsotaanko sitten kun tilanne on rauhoittunut. Kaksi vuotta olen ollut normaalien kaltainen. Ihanaa! Muutkin etäilee!
Tänään luin lehdestä, että pandemia on pian ohi Euroopassa. Kohta normaaliuden kuorrutus valuu päältäni, ja outo erakko on taas paljaana. Yhdessä koronaa vastaan taistelu eristäytymällä sekä kontakteja välttämällä vaihtuu syrjästäkatsomiseksi. Jään yksin, en kuulu enää porukkaan.
Kiitos korona, olit hyvä kaveri. Tykkäsin kaikista uusista aalloista. Tutkin käyriä twitterissä muiden epidemiologeiksi äkisti julistautuneiden kanssa. Kiristyneet rajoitukset ilahduttivat suuresti joka kerta. Oli helppo hengittää, ei tarvinnut selittää ja anoa lupaa olla olemassa. Ei outoja katseita, uskallus katsoa suoraan ja kohti vertaisena, hetkittäin jopa onnistuneena sopeutuvaisena yksilönä, jota rajoitukset eivät erityisemmin vaivaa.
Enhän toki toivo kuolemia, sairastumisia, menetyksiä saati henkistä pahoinvointia kenelläkään. Arjen muutos oli monelle raju, pelko oli osalla jatkuvasti läsnä, kaikkia töitä ei voinut tehdä etänä, kotona pinna kiristyi ja hiukset kasvoivat ulos mallistaan. Teatteriin ei päässyt eikä salille, sosiaalinen eläin meissä kitui ja hengitti vaivalloisesti häkissään. Olen iloinen että eläin pääsee vapauteen. Katson kuinka häkin ovi avautuu ja toverini ihmisyydessä, osa vauhdilla, osa varovaisemmin palaavat normaaleihin rutineeihinsa. Heihei, pitäkää kivaa! Joku ehkä käännähtää: Etkö sä tulekaan mukaan?
Ei, en tule.
Kiitos, oli kuitenkin ihanaa hetken kuulua porukkaan.
Heidi L
Kuvat: copyright Heidi Löksy
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti