Ei se niin vakavaa ole!

Elämän merkityksellisyys on hyvin tärkeä asia kenelle tahansa. Jos elämäsi tuntuu merkityksettömältä, mitä järkeä on elää? Tämän olen kuullut useammasta suusta. Tällainen ajattelu on hyvin huolestuttavaa, koska se nostaa herkkyyttä itsemurhaan. Se tuskin on kenenkään mielestä hyvä juttu. Onneksi ihmiset ovat hyviä keksimään merkityksiä elämälle. Toiset löytävät sen ajasta kuoleman jälkeen, toiset ajasta syntymän jälkeen. Vielä kukaan ei ole sanonut minulle, että elämän merkitys löytyy ajasta ennen syntymää. Odotan sitä päivää.

Elämän tarkoitus ja elämän merkityksellisyys ovat kaksi eri asiaa. Minun näkemykseni on, että elämällä ei ole sen kummempaa tarkoitusta. Sen sijaan merkityksellisyys sillä täytyy olla, jotta eläminen tuntuu mielekkäältä. Meillä on sisäsyntyinen tarve olla tarpeellinen ja merkityksellinen. Tähän liittyy myös negatiivisia asioita. Meillä on tarve olla oikeassa, monesti pakonomaisesti. Se ei ole mitenkään järkevää keskustelun kannalta varsinkaan, jos kaikki keskustelun osapuolet pitävät totuudestaan kiinni kynsin hampain.

Kaikilla ei ole samanlaista mahdollisuutta toteuttaa elämän merkityksellisyyttä. Jos joudut taistelemaan toimeentulostasi, et juurikaan ehdi rakentaa merkityksiä. Tämähän laajenee myös lapsiin: monelle merkityksellisyyttä antavat harrastukset, mutta kaikki eivät saa kodin tukea. Voi vain arvata, miten lapsen kehitykseen vaikuttaa se, että kaverit pääsevät harrastuksiin ja hän itse ei. Vanhemmille on varmasti kamala paikka selittää tämä jälkikasvulleen.

Itämailta löytyy hyvä menetelmä niihin hetkiin, jolloin merkityksellisyys on hukassa. Täällä lännessä puhutaan mindfullnessista. Kyse on hetkessä elämisestä. Meidän jokaisen kannattaisi oppia se tavalla tai toisella. Perusidea on se, että ajatusten annetaan tulla päähän, ja saman tien myös mennä. Emme jää kiinni mielihaluihin tai mielipiteisiin, vaan annamme niiden kulkea ajatusten virrassa. Otamme uudet asiat vastaan kuin lapset, vailla ennakko-odotuksia. Tiedostamme, että paras hetki on tässä ja nyt. Jos seisomme, vain seisomme. Lempiruokaamme on se ruoka, mitä syömme juuri nyt – mikä muukaan se voisi olla? Jos olemme huonossa hetkessä, keskitymme maailman tärkeimpään asiaan – sellaiseen, joka on aina mukanamme. Hengittämiseen. Hengitämme ulos, sitten sisään. Ulos, sitten sisään. Tunnemme, miten voima virtaa lävitsemme, ja ennen kuin huomaammekaan, paha hetki on mennyt ohitse.

Kirjoitin joskus runon elämän merkityksellisyydestä. Se menee näin:

Päivä painuu iltaan.

Kuuta katsellessani mietin,

etten taaskaan saanut tehdyksi,

mitä minulta odotettiin.

Mitä minulta odotettiin?

Ei ainakaan hymyä vastaantulijalle,

ei ainakaan lohduttavia sanoja kärsivälle,

ei ainakaan hassuja kuvioita lumihankeen.

Ne minä sain aikaan.

Pitäisi kai olla tyytyväinen.

Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus