Hiilikaivoksessa

Ahdistunutta odotusta

Olen raskaana ja hyvin väsynyt. Nukun todella paljon. Minua masentaa ja tulevaisuus suorastaan hirvittää minua. Olen mielestäni ruma ja valtava valas turvotuksineni ja raskausarpisine, jättimäisine vatsoineni. Inhoan peilikuvaani ja olotilaani.

En ole nauttinut raskausajasta minuuttiakaan. Äitiyspoliklinikan odotushuoneen naistenlehdissä on imeliä artikkeleja odotuksen onnea hehkuvista äideistä. Mitä hiton hehkumista, tämähän on yhtä helvettiä! En halua lukea sellaisia artikkeleja alkua pidemmälle. Miksei missään kirjoiteta kaltaisistani mielisairaista, ahdistuneista äideistä? Onko äitiyden kuva todella näin kapea?

Lapsi syntyy

Synnytys, kun sen aika viimein koittaa, menee monella tavalla pieleen. Kipu on niin intensiivistä, että tajuntani taso laskee. En ole koskaan kokenut mitään niin kamalaa. Synnytys kestää ja kestää, pysähtyy sitten noin 60 tunnin kärsimyksen jälkeen ja minulle nousee 39 asteen kuume. Minut kärrätään kiireelliseen sektioon, vaikka vastustelen. En halua! Minua ei kuunnella. Nyt täytyy, halusin tai en.

Yksi hoitajista suhtautuu avoimen vihamielisesti psyykkisesti sairaaseen äitiin. Tiuskii minulle, pihtaa särkylääkkeitä, jää tuijottamaan minua hyytävin katsein. Muut ovat sentään asiallisia, mutta sen yhden käytös jää vaivaamaan minua pitkäksi aikaa. Mietin valittavani hänestä, mutta voimani eivät riitä.

Lapsi on terve ja kehoni parantuu vähitellen. Mieleni ei kuitenkaan toivu. Synnytyksestä jää minulle trauma. En halua ikinä enää synnyttää. Kipu ja avuttomuuden, hallinnan menetyksen tunne eivät katoa ajatuksistani.

Alamäkeä

Osaan antaa lapselle läheisyyttä imettämällä, mutta muuten on kovin vaikeata. Onneksi lapsi on kiltti ja helppo, nukkuukin hyvin. Hän viihtyy itsekseen sitterissä kun minä keskityn olemaan ahdistunut. Lasta kuuluisi kantaa sylissä, mutta enhän minä jaksa! Hän on niin painava, haudanraskas. En pysty. Olen huono äiti.

Lapsen kanssa tulisi käydä vaunulenkeillä – enkä pysty siihenkään. Pitäisi pukeutua itse, pukea lapsi, kantaa hänet alakertaan, hakea vaunut varastosta, pakata lapsi vaunuihin, avata takapihan molemmat ovet jotta vaunut saa ylipäänsä ulos talosta… jo ulos pääseminen on aivan ylivoimaisen monivaiheinen tapahtuma, se kaatuu viimeistään siihen, että yhden oven sijasta pitää avata kaksi. En pysty edes ajattelemaan sen pidemmälle. Ja sitten pitäisi vielä jaksaa kävellä ja työntää vaunuja! Se tuntuu aivan kohtuuttomalta. En pysty.

Elämä on alaspäin viettävää, synkkää mäkeä, jonka päässä näkyy pelkkää pimeää. Sisälläni on masennuksen mustaa tahmaa. Olen kuolemansairas, minulla on jokin tappava fyysinen sairaus, jota ei vain ole löydetty vielä. Näen kadulla ruumisauton ja totean: tuolla minuakin kohta viedään.

Tunnen tilanteesta synkkää riemua. Minun ei ensinkään tarvitse nähdä itsemurhan tekemisen vaivaa, koska muutenkin kuolen pian! Sehän on mahtavaa. Minulla on varmaan aivosyöpä tai sitten sisäelimeni ovat täynnä mustaa melanoomaa. Vaadin päästä saattohoitoon. Haluan morfiinitippaan ja myötätuntoista hoitoa viimeisiksi päivikseni.

Osastolle

En pääse saattohoitoon, vaan minut otetaan aluksi päiväsairaalaan ja sieltä lennossa suljetulle osastolle Pitkäniemeen. Koen hengittäväni itsestäni ulos mustaa saastaa, joka kohoaa iljettäväksi, synkäksi pilveksi yläpuolelleni ja sataa päälleni, tahrii minut.

Olen hiilikaivoksessa. Jostain olen sinne tullut, mutta olen eksynyt enkä löydä tietä pois. On absoluuttisen pimeää. Siellä ei ole lisäkseni ketään muuta. Olen täysin yksin.

Makaan etupäässä sängyssä ja tuijotan tyhjin silmin seinää. En tunne yhtään mitään. Seinän pinta tulee hyvin tutuksi. Vietän sairaalassa lapseni yksivuotissyntymäpäivän. Ensin en edes sure sitä – eihän minulla ole tunteita. Kaikki on yhdentekevää.

Ajattelen lopettavani hengittämisen, mutta keuhkot vain hengittävät ja hengittävät, väkisin. Ne eivät piittaa minusta. Julmat keuhkot, jotka eivät anna minun kuolla! Miten kuoleminen voikin olla niin vaikeata. Miten monta kertaa olen halunnut, yrittänytkin kuolla, enkä kertaakaan ole osannut.

Jossain vaiheessa jaksan lähteä kävelylle puistoon. Olen ontto kuori. Minussa ei ole mitään. Mieleni on kadonnut hiilikaivokseen. Kuoreni kävelee hitain askelin halki harmaan räntäsateen, joka on kylmää ja märkää, mutta ei liikuta minua mitenkään. Räntä osuu kasvoihini, valuu niitä pitkin alaspäin. Huomaanko edes pyyhkiä sitä pois? Vanhat, rännän kastelemat puut reunustavat kulkureittiäni. Ne vain ovat ja ohitan ne jäämättä katsomaan. Milloin ennen olen ollut näin täysin välinpitämätön vanhojen puiden alla? Missä vaiheessa menetin kykyni nähdä puiden kauneuden?

Istahdan jäähyhmäiseen keinuun, keinun siinä yksin edestakaisin, tyhjä kuori jossa ei ole tunteita. En saa keinumisesta mitään iloa. Keinun istuin hyytää ihoani vaatteiden läpi, huomaan sen, mutta se on yhdentekevää. Kohta kuoreni kulkee välinpitämättömästi takaisin osastolle, riisuu ulkovaatteet ja palaa sänkyyn makaamaan. Joko nyt olisi kuolemisen vuoro?

Tunteet palaavat

Päivät matavat toistensa kaltaisina eteenpäin, ikuisuus värittömiä, tunteettomia, merkityksettömiä päiviä perätysten, mutta sitten eräällä kävelylenkilläni havahdun. Tunnen yhtäkkiä selkeää, puhdasta surua. Miten surullista on, että olen täällä tällä tavoin, ajattelen.

Istun yksikseni huvimajassa ja itken. En ole pystynyt itkemään kuukausiin. On kaunis ja aurinkoinen alkutalven päivä, aurinko paistaa matalalta. Jossain kauempana kulkee potilaiden ryhmä hoitajan seurassa ohi.

Se oli synnytyksen jälkeinen psykoosi, lääkäri kertoo minulle jälkeenpäin.

Vuosi 2011 ei kuulunut tähtihetkiini.

Johanna K