Oikeanlainen paikka vääränlaisille ihmisille. Nuo ovat ensimmäiset sanat, jotka kirjoitin muistikirjaani, kun suljetun osaston ovet painuvat takanani kiinni. Kirjoitin ne tärisevin tikkukirjaimin, sillä en kyennyt vahvasti lääkittynä kirjoittamaan käsialallani.
Edelliset kuukaudet olivat kuluneet pahenevan oireilun merkeissä. Kärsin harhoista ja grandioottisuudesta: halusin toisena hetkenä valloittaa maailman ja toisena laittaa narun kaulaan. Lopulta tajusin, että minun oli otettava yhteys hoitotahooni. Liikuttavassa yrityksessä pitää jostain normaalista kiinni, tein psykiatriselle poliklinikalle lähtiessäni kauppalistan. Maitoa, leipää, banaaneja. Kun pääsin perille, minun katsottiin olevan niin sekaisin, ettei kotiin ollut menemistä, kaupasta puhumattakaan.
Kun minulla diagnosoitiin osastolla sekamuotoinen jakso, en ollut yllättynyt. Se ei ollut ensimmäinen laatuaan, eikä tule varmasti olemaan viimeinen. Tunnen ne, ja olen realisti.
En muista ensimmäisistä osastopäivistä juuri mitään. Olin psykomotorisesti niin levoton, että ravasin kahdeksikkoa. Minua alettiin palauttaa maan päälle tukevalla neurolepti ja Temesta -koktaililla. Rauhoittavia lääkkeitä tuotiin aina kaksi kerrallaan, kunnes saatoin istua alas. Se vei muistini.
Jossain vaiheessa pyysin, ettei minun tarvitsisi enää syödä niin paljoa rauhoittavia. Puheeni sammalsi, ja jouduin kulkemaan seinistä kiinni pitäen. Ehkä se oli merkki siitä, että neuroleptit alkoivat purra: kun voimakas vauhti ei enää työntänyt vastaan, Temestat alkoivat toimia liiankin tehokkaasti. Pyyntööni vastattiin. Muistinikin alkaa palautua kunnolla tuosta hetkestä.
Onneksi en muista aivan kaikkea: kommunikoin joka suuntaan. Spämmasin ystävieni ja perheeni Whatsapp-ketjuja. Koko ajan. Tauotta. Jossain vaiheessa äitini ilmestyi osaston aulaan. Hän itki. En tiedä, mitä olin hänelle kertonut. En halua tietää. Kerroin hänelle aulassa, että voin ihan mielettömän hyvin. Se oli siinä hetkessä totta. Paljon myöhemmin uskalsin kysyä ystäviltäni, olinko kertonut jotain turhan arkaluontoista tai asiatonta. Yksi sanoi, ettei viitsinyt edes lukea viestejä. Toinen sanoi, että kaikki viestit olivat ihan ok. Ehkä totuus piilee jossain puolivälissä.
Ekspansiivinen, vauhdikas mieleni oli kuin kotonaan paikassa, joka on oikeanlainen vääränlaisille ihmisille. Juttelin kaikkien kanssa, jatkuvasti. Kuulin hoitajalta, että henkilökunta piti minua kivana maanikkona: en räyhännyt ja riehunut.
Pelasin ristiseiskaa kahden ahmimis- ja mielialahäiriöisen toverin kanssa. Toisella oli myös piriongelma. Juttelin räyhäävän, erittäin kovaäänisesti rukoilevan maanikon kanssa. Juttelin konservatiivikristityn kanssa, joka todisti minulle uskostaan. Ei tepsinyt, mutta kuuntelin kaikkea mielenkiinnolla. Jubasin naisen kanssa, jolla oli niin vahva lääkitys, että hän torkahteli kesken lauseen. Hänen kanssaan oli kiva rupatella.
Vaihdoin ajatuksia toisen naisen kanssa, joka kiitti silmät kiinni Jeesusta aina ennen ruokaa. Hän ei tullut oikein toimeen räyhääjärukoilijan kanssa, sillä he edustivat eri uskontokuntaa. Lisäksi hän oli menettänyt räyhääjälle rahaa epämääräisessä nuuskakaupassa, jossa tuote laskutettiin, mutta sitä ei koskaan toimitettu. Kerran räyhääjärukoilija halusi rukoilla puolestani ennen lääkärinkäyntiä. Sanoin että miksipä ei. Toinen rukoilija poistui paikalta samalla, kun räyhääjä lopuksi hönki käsiinsä ja hieroi niillä sitten käsivarttani.
Juttelin hoitajien kanssa aina kun mahdollista. Kävin pitkän keskustelun naisen kanssa, jonka työnantaja oli onnistunut passittamaan hänet osastolle – jos ymmärsin asian oikein. Puhuin pitkiä toveja nuoren syömishäiriösen naisen kanssa taiteesta ja elämästä.
Juttelin mielenkiinnolla kämppikseni kanssa. Hän oli suurikokoinen mies, joka uskoi, että sairauteni johtuu sienistä kehossani. Big Pharman salaliittoa kaikki! En tokkuraltani oikein saanut sanaa suustani, mutta kuuntelin myös brittikämppistäni, maanisdepressiivistä alkoholistia, kun hän kertoi murheistaan henkilökohtaisessa elämässä. Hän oli aikonut tulla kahdeksannen kerroksen parvekkeelta alas.
Lähi-idästä tulleen opitaattirippuvaisen miehen kanssa minulla ei ollut yhteistä kieltä, mutta aloitimme lahjojen vaihdon. Hän toi minulle kanttiinista Snickersin, minä hänelle suomalaisen Tuplan. Sitten Mars Fazerista ja niin edespäin. Neljäs kämppikseni esitteli minulle viiltoarpiaan. Toruin itseäni siitä, etten ollut tullut ajatelleeksi, että tietenkin miehetkin voivat viillellä itseään.
Pääpirteissään kenestäkään meistä ei olisi voinut ensimmäisen kosketuksen perusteella sanoa, että jokin meissä on vialla – ei ainakaan tuossa kontekstissa.
Pikku hiljaa hapan vauhtini alkoi tasoittua. Jossain vaiheessa pääsin käymään kotona. Puhuin puolisolleni kaksi kertaa osastosta kotina. 4-vuotias poikani ei ollut tulostani moksiskaan, ei edes suklaasta, jonka toin. Käsittelemme kaikkea tapahtunutta vasta kuukausia myöhemmin, kun hän purskahtaa kesken iltaruoan itkuun. Siitä kerron joku toinen kerta. 7-viikkoinen tyttäreni hymyili minulle ensimmäistä kertaa, mutta se ei tuntunut miltään. Siinä hetkessä huomasin, miten voimakkaasti syömäni neuroleptit lanaavat tunteet.
Palattuani osastolle otin tavaksi tehdä kävelylenkkejä ympäri Auroran sairaala-aluetta. Ulos lähtiessä minulta kysyttiin aina, tunnenko oloni turvalliseksi. Tarvitsenko Temestan? Lenkeistä tuli jokapäiväinen rutiinini, ja lisäsin kävelykierroksia pikku hiljaa.
Juttelin lääkärini kanssa. Hän käytti verkkareita. Se on lääkäreiltä harvinaista. Toinen lääkäri näytti aivan Teuvo Hakkaraiselta. He pohtivat lääkitystäni. Lopulta mitään ei muutettu. Ei ollut oikein mitään, mitä voisi muuttaa. Näillä mentiin. Kirjoitin muistikirjaani, että joudun tänne vielä uudestaan.
Lopulta vauhtipuolen oireistani oli enää häivähdys jäljellä. Aloin väsyä. Kroppani muisti sairauden askelmerkit. Näin tässä aina käy: vauhtivelka iskee. Aloin vetäytyä enemmän huoneeseen makoilemaan sängylleni. Yhtenä päivänä pyysin lupaa käydä kirjastossa hakemassa luettavaa. Sain sisäistettyä Lucia Berlinin novellista sivun 15 minuutissa. Minun piti aina aloittaa yläreunasta uudestaan. Luovutin. Keskittyminen oli mennyt, vaikkei sitä sekamuotoisen jakson aikana liene ollutkaan. Se on ollut muutenkin kehno viime vuodet.
Istuin sängylläni ja kirjoitin muistikirjaani merkintöjä. Luin myös, mitä olin aiemmin sinne raapustanut. Ensimmäisenä yönä osastolla kello 04.00 aamulla kirjoitin: täällä kuuluu kaunista naisen laulua. Jossain vaiheessa kirjoitin: Alan tottua tähän. En haluaisikaan pois. Kirjoitin myös melodramaattisesti: nyt tämä lika ihollani tulee kaikkien nähtäväksi.
Olin miettinyt bipokaapista ulos tulemista, kokenut siihen tarvetta. Nyt koin, että elämässäni oli liian suuri aukko, jotta voisin jatkaa laajemmassa lähipiirissä esittämistä, että olen normaali ja kunnossa. Palattuani osastolta kerroin asiasta suvulleni. Mutta vaikkapa tätä blogia kirjoitan yhä pelkän etunimen turvin. Pelkuruutta? En tiedä. Olen ihminen keski-iän kynnyksellä, ja koen, että minun pitäisi kestää minuun kohdistuvat epäluulot ja harhakäsitykset. Mutta kun häpeän sairauttani. Häpeän sitä. Häpeän sitä.
Sitten yhtenä aamuna oli viileää. Lähdin räyhääjärukoilijan kanssa kanttiiniin. Hän oli yrittänyt lainata minulta ensin 50, sitten 20 euroa. Kun kieltäydyin, hän kysyi, voisinko tarjota hänelle kahvin. Toki. Hain kanttiinin tiskiltä hänelle sumpin, ja sillä välin hän katosi johonkin ylempään kerrokseen. Siellä oli joku hänen tuttunsa psykoosissa.
Istuin alas. Radiosta alkoi soida Twin Peaksin tunnari. Don’t let yourself be hurt this time. Kappale sopi täydellisesti epätodelliseen olooni. Ruumiini alkoi tuntua lyijyltä. Tuntia myöhemmin lääkäri kysyi minulta, olenko valmis palaamaan kotiin. Nyökkäsin, vaikka olin epävarma, sillä tiesin, että pian masennus iskisi minuun täydellä teholla.
Seuraavana aamuna keräsin tavarani, ja hyvästelin osastoystäväni. He olivat vain osastoystäviäni. Tiesin, etten tapaisi heitä enää. Halailin ihmisiä, ja sanoin heille: pidä huolta. Kun kävelin Auroran portista ulos, oloni on outo ja syyllinen: saanko tosiaan poistua ilman lupaa?
Jäin omalla pysäkilläni pois bussista, mutten mennyt suoraan kotiin. Minulla oli yhä ruttuinen kauppalista taskussa. Menin Alepaan, jossa kukaan ei arvannut, mistä tulen ja miten epänormaaliksi itseni ulkomaailmassa koen.
Miikka P
Mielen mainingeista 
Vastaa