Design a site like this with WordPress.com
Aloitus

Kaksi stigmaani

Nuori, juopunut hullu

Olen 17-vuotias, vihaan ja halveksin maailmaa ja koen olevani täysin yksin. Minulla ei ole enää ketään. Synkeyteni puhkeaa aivan uudenlaiseen kukoistukseen, kasvattaa vimmaisia mustia kukkia tahroiksi mieleeni. Syksy on yönpimeä, säkkipimeä, ei tähtiä, ei lunta. Hajoan osaksi sitä kaiken nielevää pimeyttä.

Juon humalahakuisesti aina kun se on mahdollista ja olen harmissani siitä, että se on mahdollista niin harvoin. Rakastan humalatilaa, nousuhumalan euforiaa, jossa en ole arka ja sulkeutunut ja ahdistunut, vaan kaikki on mahdollista. Humalassa pimeyteen repeää sekavia valonkajastuksia, kangastuksia jostain paremmasta kuin todellisuus, jossa päiviäni läpi raahustan. Harhailen päin noita häilyviä valoja ja joskus luulen ne tavoittavanikin.

Selvin päin minulla on selittämättömiä pelkotiloja. Ehkä juuri siksi haluan paeta päihtymyksen kutsuvaan, lupauksia täynnä olevaan syliin. Humala on suuri, rannaton meri, johon koetan upota, hukuttautua; sumuisten tuulten meri, petollinen, uskoton meri, joka aamun tullen sylkäisee sylistään rannalle hänet, joka on yöllä luullut olevansa kala, katoavansa armollisiin syvyyksiin.

Olen äskettäin sairastunut, hiljalleen, salavihkaa, huomaamattani, kenenkään asiaan puuttumatta. Minulla ei ole hoitotahoa, ei diagnoosia, ei lääkkeitä. Keksin itselleni oman, oikullisen lääkkeen. Auttaako se minua?

Jumalaa ja humalaa

Opiskelen. Hengitän hämärää ja häpeän itseäni syystä jota en osaa määritellä, mutta häpeä ei silti väisty. Se muodostaa ympärilleni tukahduttavan kuoren. Juon itseni ulos siitä ja ahdistus helpottaa hetkellisesti. Päihtymys nostaa sumuverhon minun ja ahdistuksen väliin. Harhailen vailla näköaloja tuokion verran keventyneenä, irrallani, mutta päihtymyksen väistyessä lempeä sumu hälvenee ja petolinnun kynnet rusentavat keuhkojani, sydäntäni jälleen. Mitään asiallista ja järkevää en saa aikaan.

Haikailen apua myös henkisyydestä, mutta se on harhaa siinä missä alkoholinkin piirtelemät kuvat. Yhtäällä kuohuu päihteinen fyysinen maailmani, toisaalla henkinen, mutta ei vähääkään selkeämpi todellisuuteni. Kumpaan kuulun? Olen tuuliajolla, en osaa päättää. Haluan puristaa molemmat otteeseeni, mutta kumpikin pakenee nauraen jokaista yritystäni saada asiani hallintaan.

Valikoituja totuuksia

Olen 32-vuotias ja joulun alla rävähdän psykoottiseen maniaan. Maaniset harhat purkautuvat kirjoitukseen. Itken ja kirjoitan, kirjoitan ja itken omasta luovuudestani ja traagisuudestani liikuttuneena. Juopottelen punaviiniä yökaudet. En nuku. Käyn kuitenkin töissä normaalisti päivisin. Mitään en saa siellä aikaan, sillä töissäkin kirjoitan harhankatkelmiani, epämääräisiä tussilla täyteen töherrettyjä paperilappuja, jotka nopeasti kätken olkalaukkuuni kuin salaiset aarteet. Palaan niiden pariin heti kotiin päästyäni. Muistanko kunnolla syödäkään? Sen talven taidan hortoilla läpi lähinnä punaviinin voimin.

Kun pitkä, poukkoileva liitoni lopulta syksyllä pysähtyy täysromahdukseen, päädyn hoitoon ja saan diagnoosin, hämmennyn siinä määrin, etten koske minkään sortin alkoholiin neljään kuukauteen. Se on pisin raittiusjaksoni koko siihenastisen aikuisen elämäni aikana. Sittemmin tulee yhdeksän kuukauden mittainen jakso – olen silloin raskaana. Muina aikoina minulla ovat käytössä masennuslääkkeet, mielialantasaajat, psykoosilääkkeet – ja alkoholi, lääkkeistäni pitkäaikaisin.

Kerron hoitotaholle juomatavoistani vaihtelevalla rehellisyydellä. Lääkärille saatan iloisesti hymyillen todeta, että enhän minä absolutisti ole. Fasadini on aina siisti ja huoliteltu. Ehkä hän ei epäilekään mitään? Hoitajalle joskus lohkaisen, että suurkulutuksen rajat taitavat paukkua, mutta hänkään ei vaikuta erityisen huolestuneelta. Minusta otetaan toisinaan verikokeita, mutta niiden mukaan maksanikaan ei ole huolestunut. Olen ehkä etäisesti sukua tilhelle.

Häkellyn vilpittömästi, kun hoitaja kerran aurinkoisesti heläyttää: Jos alkoholi tuottaa sinulle nautintoa, ei se nyt niin kovin paha juttu voi olla. Kävelen perin kummissani kotiin vastaanotolta. Olen kuullut hoitotahon suunnalta monenlaisia lausahduksia, ja tuo oli erikoisemmasta päästä.

Olen mielisairas ja juon viiniä

Kovin mielelläni kertoisin, että olen oppinut menneisyydestäni, seestynyt, tullut hyveelliseksi ihmiseksi. Viisastunut. Raitistunut. Olisi perin tyydyttävää kertoa, että olen nyt sellainen parempi hullu, enkä juoppo ollenkaan. En kuitenkaan kerro, sillä se ei olisi rehellistä.

En aina osaa elää esimerkillisesti, niin järkevä kuin olenkin. Järki on joskus kahle, ja vapaus lokki, joka kiljuu käsissäni valmiina lentoon. Vapautta on myös vapaus tehdä typeryyksiä viisauksien sijaan, kieltäytyä hyvistä asioista, avata ennemmin viinipullo kuin vesihana. Hypätä vapaaehtoisesti helvettiin on vapautta sekin. Vapaus on tärkeää vaikka siinä ei olisi järkeä.

Olen tehnyt elämäni kuluessa todella typeriäkin asioita, mutta en selittele mitään. Typeryyksien tekosyynä juopumus on ryöstöviljelty, enkä aio laskea siemeniäni sen väsyneeseen multaan. Se olisi turhan helppo ratkaisu.

Häpeä on minulle monin tavoin tuttu. Hulluuden häpeää minuun on leimattu nahkani kirjavaksi. Hullun stigman kanssa kuitenkin selviydyn. Sitä olen oppinut sumeilematta läimäyttämään poskelle ja toisellekin, reippaasti, vailla turhaa nöyryyttä.

Juopon stigma on pahempi. Siitä uhkuu katuoja, vielä hulluuttakin syvempi luuserius, huonommuus, kaikin puolin kehnompi ihmisyys, enkä ole valmis taistelemaan niin pahan vastustajan kanssa. Niinpä olen mielisairas ja juon viiniä kohtuudella; olen kohtuukäytön ystävä. Totuus, vai vain toinen puolikas pullosta?

Johanna K

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: