Kuinka montaa kertaa olenkaan ajatellut, miten paljon helpompaa olisi, jos olisin uskaltanut tulla kaapistani ulos ja ihmiset ympärilläni tietäisivät mielen sairaudestani. Mutta lapsena opittu häpeä ei päästä irti otteestaan enkä uskalla kertoa. Nyt olen vähän kerrallaan raottamassa kaapin ovea. Kaapista ulos tulemisen täytyy olla valinta, ei velvollisuus.
On vaikeaa löytää oikeat sanat, oikeat lauseet ja oikea hetki kertoa sairaudestani. Haluaisin kertoa, mutta en tiedä miten. En ole varma, miten keskustelukumppanini suhtautuu asiaan. Keksin päässäni tuhat syytä olla kertomatta. Myös silloin, kun asiasta tietäminen voisi auttaa sekä minua että muita ymmärtämään, mitä on tapahtumassa.
Miten sairaus vaikuttaa minuun
Vaikka sairauteni on omasta mielestäni varsin lempeä, se vaikuttaa elämääni monin tavoin. On tilanteita, joissa itsekin pelästyn omaa käytöstäni. Miksi yhtä äkkiä jokin asia on niin merkityksellinen, että unohdan kokonaan käytöstavat? Miksi yhtä äkkiä saan aikaan järkyttävän määrän asioita, innostun kaikesta ja haalin itselleni enemmän tehtävää kuin pystyn järjellä ajatellen tekemään? Miksi seuraavassa hetkessä vajoan pimeyteen enkä saa tehdyksi yhtään mitään? En edes niitä asioita, joiden tekemisestä yleensä nautin.
Saatan ahdistua asioista, joista muut eivät välitä. Viime aikoina ahdistus on alkanut muuttua paniikiksi. Kadotan kyvyn toimia järkevästi. Joskus ahdistavasta tilanteesta toipumiseen menee tunteja. Se vaikuttaa työn tekemiseen ja siitä seuraa, että alan tuntea huonoa omaatuntoa. En mielestäni osaa hoitaa itseäni riittävästi enkä pysty selviämään tilanteista, joihin törmään. Syytän sairauttani mutta en kerro siitä muille. Vetäydyn kuoreeni.
Sairauteen vetoaminen
Jo vuosia sitten päätin, että koskaan en ala selittämään asioita sairaudellani. Oma isäni, jolla oli ykköstyypin bipolaarihäiriö, useasti puolustautui jälkeen päin vetoamalla sairauteensa. En hyväksynyt sitä, koska isäni ei huolehtinut omasta terveydestään. Hän vältti viimeiseen asti psykiatrien ja mielenterveyshoitajien tapaamista ja joutui useaan otteeseen osastojaksoille, koska maaniset jaksot tulivat aina yllättäen ja nopeasti.
Itselläni on kakkostyypin bipolaarihäiriö ja hypomania kauteni ovat lyhyitä mutta ylilyöntejä tapahtuu. Olen helposti ärsyyntyvä ja välillä ajattelen kaikkien muiden olevan väärässä. Se aiheuttaa ongelmia työelämässä. Mutta koska en ole uskaltanut kertoa työpaikoillani sairaudestani, kukaan ei todennäköisesti edes aavista, että minulla on mielen sairaus. Minua todennäköisesti pidetään hankalana työkaverina ja kun vaikeuksien kasvaessa päädyn vaihtamaan työtä, ovat tyytyväisiä, kun pääsivät minusta.
Käyn säännöllisesti tutun psykiatrin luona. Se, että olen pystynyt jatkamaan työelämässä, mahdollistaa yksityisellä psykiatrilla käymisen. Isääni sairastelua sivusta seuranneena päätin, että haluan pysyvän hoitosuhteen ja ihmisen, johon voin luottaa. Hänen kanssaan olen usein keskustellut siitä, onko minulla velvollisuus kertoa sairaudestani. Päädymme aina siihen, että kertomisen pitää olla valinta, ei velvollisuus.
Ensimmäiset kerrat
Nykyisessä työpaikassani ensimmäistä kertaa koskaan kerroin esimiehelleni sairaudestani. Kerroin, koska en enää jaksanut salailla. Sanoin, että en puolustele sillä mitään, mutta toivon, että siitä tietäminen auttaa häntä ymmärtämään.
Yllätyksekseni sairaus oli hänelle tuttu eikä hän kavahtanut mitenkään. Hänestä sairaus on vain yksi osa minua eikä estä minua tekemästä työtäni. Hän pitää minua edelleen hyvänä työntekijänä ja haluaa auttaa minua tarvittaessa. Tunsin suunnatonta helpotusta. Kelpaan edelleen.
Muutama vuosi sitten kerroin sairaudestani puolivahingossa työkaverilleni. Keskustelimme erään työkaverimme käyttäytymisestä työpaikalla ja hän heitti, että tämän täytyy olla sellainen kaksisuuntainen. Silloin minulta lipsahti ”ei ole, mutta minä olen”.
Muistan edelleen, kuinka pelottava tämä lipsahdus tuntui hetken aikaa. Kunnes työkaverini kysyi, miksi en ole koskaan sanonut mitään noin tärkeästä asiasta. Hän ymmärsi heti ja sanoi, että se on vain osa minua eikä muuta mitään. Olemme edelleen viikoittain yhteydessä, vaikka emme enää olekaan samassa työpaikassa. Kelpaan edelleen ja se tuntuu hyvältä.
Kaapista tulemisen valinta
Oman kaappini ovi on vasta raollaan, mutta pikku hiljaa ovi on aukeamassa. Jos haluat jakaa oman kokemuksesi, kommentoi ja kerro siitä meille vielä kaapissa oleville. Oliko kaapista tuleminen helppoa? Mikä pelotti eniten? Mikä yllätti eniten? Kaduttaako? Itseä pelottaa ulostulemisen lopullisuus. Jos asiat alkavat mennä pieleen sen takia, ovea ei saa enää kiinni.
Kuvat Soikan taidepäiväkirjoista
~Soikka~
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti