Skitsoaffektiivinen elämäni

Kohtaaminen hämärässä

Olen viisivuotias, kun näen demonin ensimmäistä kertaa. Se seisoo keskellä olohuonettamme. Se on harmaa, pienen aikuisen kokoinen, ja sillä on punaiset silmät. Niillä se tuijottaa minua. Rääkäisen kauhusta ja juoksen karkuun. Vanhemmat säikähtävät huutoani ja tarkastavat olohuoneen, mutta eivät löydä sieltä mitään poikkeavaa. Suhtaudun olohuoneeseen skeptisesti pitkän aikaa.

Kohtaaminen auringossa

Palaan kotiin koulusta yksinäni kävellen. Kadun risteyksessä on hyvin pitkä, hoikka, hattupäinen mies, kokonaan mustiin pukeutunut. Kävelen hänen luokseen. Hän hymyilee minulle ja silittää päätäni eikä sano mitään. Missään ei ole ketään muuta ihmistä. Auringonvalossa on omalaatuinen, kultainen sävy. Olen todella iloinen. Kotona kerron hyvilläni kohtaamisesta äidilleni, joka käsittämättömästi raivostuu, tenttaa minua miehestä, mikä se oikein oli, lastenahdistelijako, mitä se sanoi, miten niin ei sanonut mitään? Päätän, etten enää kerro äidille mistään sellaisesta, koska hän ei selvästi ymmärrä näitä asioita ollenkaan.

Kauhuelokuvat heräävät henkiin

Koulussa äidinkielen tunneilla on aiheena elokuva. Koulukaverit haluavat katsoa kauhuelokuvia, joten niinpä niitä katsotaan tunnilla jos toisellakin. Muiden mielestä ne ovat hauskaa viihdettä. Minun elämääni riivaajat ja henget tulevat oikeasti. Ne lymyävät kotona suljettujen ovien takana valmiina hyökkäämään kimppuuni. Minulla on pahoja pelkotiloja enkä uskaltaisi nukahtaa. Unen aikana olen aivan suojaton. En kerro peloistani kenellekään, koska tiedän, että minua pilkattaisi niiden vuoksi armotta. Mieluummin pysyn visusti vaiti.

Sysiyöstä kultaiseen valonhehkuun

Olen niin uupunut että haluan kuolla. Haluan totaalikieltäytyä elämästä. Mielessäni on pimeä yö. Lukion ensimmäinen vuosi menee pitkälti niissä merkeissä. Kirjoitan synkkiä runoja. Ja sitten yhtäkkiä tajuan olevani merkityksellinen: jumalainen valo tulvehtii elämääni, valaisee minut sisältä ja ulkoa, ja ymmärrän olevani guru Johanna, jonka tehtävä on pelastaa ihmiskunta jälleensyntymän kauhealta onnettomuudelta. Aloitan pelastustehtäväni siskoni poikaystävästä, joka ihailee palavaa vimmaani. Hänestä tulee opetuslapseni – ainakin omassa mielessäni.

Demonin toinen tuleminen

Olen lukion kolmannella luokalla, kun demoni palaa luokseni. Se kiipeää päälleni sängyssä, kun olen odottamassa unta. Pyristelen, mutta demoni tekohengittää väkisin minusta elämän pois. Olen kuollut. Ja kuin piruuttaan tuo inhottava olento tekohengittää minut takaisin eloon. Henkiin herääminen on pelottavampaa kuin kuoleminen. Paiskaan demonin päältäni lattialle ja se ryömii vikkelästi seinän sisään. Sillä on ihmisen yläruumis ja kalan tai käärmeen kiemurteleva alaruumis, harmaa, kuvottava. Minua puistattaa.

Olen levoton, vauhdikas ja estoton, joten koulussa kerron demonista kavereilleni ja yhdelle opettajista. Asiaa kyllä oudoksutaan, mutta kukaan ei sen vakavammin reagoi kertomaani. Taiteelliset tyypit saanevat olla rauhassa kuinka kummallisia tahansa?

Ufojen vainoama

En muista, missä vaiheessa aloin pelätä ufoja. Joka tapauksessa opiskelemaan lähdettyäni olen jo kauhua täynnä. Taivas tuntuu pelottavalta. Näen ufoja joka puolella. Ne tarkkailevat minua. Piileksin bussipysäkin katoksen alla ja vilkuilen epäluuloisena taivaalle. Uskaltaisinko kiiruhtaa kotiin? Eivät kai ne minua muiden ihmisten seasta noutaisi kuitenkaan?

Eräänä iltana olen harhaillut laiturille ja seison siellä syvällä ajatuksissani keskellä pimennyttä iltaa, kun ufo hyökkää kirkkaana alas mustalta taivaalta. Juoksen päättömästi pakoon, kunnes kohtaan rantapolulla ihmisiä. Ehkä olen nyt hetkisen turvassa?

Eri ulottuvuuksissa

Olen maailman ainoa kolmiulotteinen olento. Muut ovat kaksiulotteisia, kuin paperista leikattuja sarjakuvahahmoja, viiltävän kipeää tekeviä. Maailma menee lävitseni kuin tuhannet veitset. Miten minun olisi tarkoitus muka opiskella, kun minussa on yksi ulottuvuus enemmän kuin muilla? On tavattoman tuskallista olla kolmiulotteinen. Kaksiulotteiset ihmiset eivät voi sitä mitenkään ymmärtää.

Rakkausharha

Yö on täynnä vihertävää, fluorisoivaa hehkua. Olen kuumeinen ja haikea. Miksi minun on niin kova ikävä ystävääni? Äkkiä päässäni napsahtaa – kirjaimellisesti, kuulen sen – ja olen keskellä järisyttävää oivallusta: olen rakastanut häntä epätoivoisesti jo viisitoista vuotta! Minun on pakko kirjoittaa siitä. Kirjoitan raivoisan vimman vallassa lukemattoman määrän koukeroisen käsialan täyttämiä sivuja, päivä toisensa jälkeen. En syö enkä nuku. Tässä on totuus! Vihdoin, vihdoin olen sen tajunnut, ja kohta kerron sen ystävälleni myös, ja sen jälkeen elämme onnellisina yhdessä elämämme loppuun saakka!

Viimein hoitokontakti

En kerta kaikkiaan käsitä, miten olen saattanut ajelehtia maniasta toiseen, harhasta toiseen pitkälle toistakymmentä vuotta kenenkään kunnolla asioihin puuttumatta. Yhtä kaikki nyt istun työterveyslääkärin vastaanotolla. Itse olen sinne hakeutunut, koska elämä on tuntunut kovin vaikealta. Olen saanut ahdistuslääkityksen, joka on vain pahentanut asioita. Minusta tulee loistavaa korpinruokaa, julistan riemuissani. Riisun itseni alasti jossain metsässä kallion laella, tapan itseni siihen, ja ne saavat syödä ruumiini! Tai sitten hyppään pää edellä korkeasta puusta maahan! Eikö olekin mahtavaa? Mikä olisi ekologisin ja samalla humoristisin tapa tehdä itsemurha? kysyn lääkäriltä odottaen innostunutta reaktiota. Sitä ei tule, vaan tuleekin passitus Pitkäniemen psykiatriseen sairaalaan. Minua itkettää.

Lääkitys pilaa harhani – hetkeksi

Minusta ei tule korpinruokaa, vaan alan syödä psykoosilääkitystä. Olen ärtyisä, mutta itsemurhafantasiat haihtuvat mielestäni saman tien. Myöhemmin lääkitykseen lisätään myös mielialantasaaja. Se vähän tasoittaakin. Menee muutama vuosi ilman isompia harhoja. Sitten tulee synnytyksen jälkeinen psykoosi, erinäisiä vauhtijaksoja, aistiharhoja, suuruuskuvitelmia – ja eläke. Entä sitten? Mitä tehdä, kun työnteosta ei mitään tule ja sosiaalinen elämäkin on kauhistus?

Mielisairaus kaikilla herkuilla

Onko oikeastaan ihme, että päädyn lopulta mielenterveysaktivistiksi. Minulla on mielisairaus kaikilla herkuilla, ja haluan jakaa tietoa sekä auttaa muita joilla on samankaltainen kattaus nautittavanaan. Maailman ymmärrys on vielä alkutaipaleella, ja jos voin edes hiukan tuupata sitä eteenpäin, mikäpä sen parempi elämäntehtävä.

Johanna K