Sain tietää yhdistyksen vertaisryhmästä muistaakseni netistä. Silloin ryhmä kokoontui Helsingin Pihlajamäessä. Monta kertaa yritin lähteä sinne, kerran olin jo melkein perillä, mutta käännyin takaisin. Jännitin ihan hirveästi. En muista oliko minulla jotain ennakko-odotuksia, ainakin pelkäsin kaikkien näkevän kuinka käteni tärisevät. Kun ensimmäisen kerran vihdoinkin uskaltauduin perille, en uskaltanut puhua mitään. Jännitin omaa puheenvuoroani. Onneksi vertaisohjaaja kertoi heti alussa, ettei ryhmässä tarvinnut puhua jos ei halunnut. Minun kohdallani oli kysymys pystymisestä. Sitä hän varmasti myös tarkoitti. Ryhmässä oli rauhallinen ja salliva ilmapiiri. Tuntui kuin siellä olisi puhuttu minun suullani. Se tunne ja kokemus vei minut mukanaan. Missään, enkä koskaan ollut kokenut samanlaista yhteisöllisyyttä.
Halusin mukaan toimintaan, vaikka en tiennyt yhdistystoiminnasta mitään. Pääsin hallituksen varajäseneksi ja opin valtavasti uutta. Jonkin ajan kuluttua aloin jo ohjaamaan vertaisryhmää. En olisi ikinä uskonut pystyväni sellaiseen. Kävin sitä ennen vertaisryhmänohjaajakurssin.
Olen omistanut loppuikäni stigman häivyttämiselle mielensairauksien ympäriltä. Haluan laajentaa normaalin käsitettä mm. tästä näkökulmasta.
Yhdistys on antanut minulle niin paljon, etten pysty kuvailemaan sitä mitenkään. Nytkin tunnen pakahtuvani. Tunne nousee pintaan tätä kirjoittaessani kun saan purettua sen ulos. Parasta on vertaiset. En olisi uskonut, että kaksisuuntainen mielialahäiriö voisi tuoda minulle jotain hyvääkin. Oikeastaan sitä kaikkea on niin vaikeaa kuvailla ja kertoa, että kerron vain olevani tosi kiitollinen ja onnekas kun löysin yhdistyksen ja sen ihmiset. Niis.
Irmeli R
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti