Hevoshullu

Pianon äärestä talikon varteen

14-vuotiaana sain tarpeekseni pianonsoitosta. Minulle osui opettaja, jonka kanssa en kerta kaikkiaan tullut toimeen. Hän piti minua lahjattomana eikä epäröinyt sanoa sitä ääneen. Hän yritti tehdä minusta pikkusievää ja naisellista esiintyjää, vaikka olin niihin aikoihin melko sukupuoleton, varsamaisen kömpelö, epävarma teini ja vihasin esiintymistä. Hän koetti opettaa minulle, kuinka kävellään viehkeästi flyygelin ääreen ja niiataan kainosti. Minä lompsin kuin hevonen ja halusin kumartaa, mitä hän ei ymmärtänyt ollenkaan. Niinpä häivyin aikani kärsittyäni pois musiikkiopistosta.

Tallilla kukaan ei ivannut minua ja haukkunut lahjattomaksi. Siellä pärjäsin kaikkine kömpelyyksinenikin varsin hyvin. Sain sieltä onnistumisen kokemuksia, jotka olivat varhaisteinin elämässäni harvassa. Pyöräilin sinne lähes joka päivä, olipa keli mikä tahansa. Suurten eläinten lämmössä oli jotain hyvin lohdullista. Vanhemmat joutuivat alistumaan väistämättömän edessä – heidän tyttärensä oli peruuttamattomasti hevostyttö, heinänkorsia kotiin kantava, hevosenpaskalle haiseva, sottainen ja hikinen, ei enää puhtoinen pianonsoittaja ollenkaan.

Sairastuminen

Olin kiltti ja ahkera tallityttö. Lukion ensimmäisenä vuonna kävin tallilla jo joka ikinen päivä. Olin melko yksinäinen, en oikein osannut ottaa kontaktia muihin tallityttöihin kuin hyvin pintapuolisesti. Luottoystäväkseni muodostui tallin omistaja. Hänelle avauduin ankarista kotioloistani ja näytin kirjoittamiani runoja.

Jossain vaiheessa minusta alkoi tuntua, että ymmärrän hoitohevoseni ajatukset. Vietin pitkiä aikoja sen karsinassa niitä kuuntelemassa ja ajattelemassa takaisin. Tamman omistaja ei tajunnut hevosta eikä hevonen pitänyt hänestä. Se kertoi asiasta minulle. Koin myötätuntoa ja suuttumusta eläimen puolesta. Silitin sen mustaa, liukaskarvaista kaulaa, hengitin sen sieraimiin ja ajattelin sille lohdutusta. Minä ymmärrän sinua. Älä sure, sinulla on minut. Hevonen puhalsi rauhallisesti takaisin. Sen silmät kiilsivät syvinä hämärässä tallissa. Kärpänen surisi kärpäspaperiin takertuneena, hevosten päiväheinät tuoksuivat. Minä suojelen sinua.

Tallin omistaja huolestui minusta luettuaan uusimpia runojani. Hän keskusteli kanssani ja pohti, olisiko minulle kehittymässä skitsofrenia – hän oli nuorempana lukenut psykologiaa – mutta en ollut ajatukselle vastaanottavainen, vaan raivostuin ja loukkaannuin verisesti. Minun päässäni ei ole mitään vikaa! Nappasin runonippuni häneltä, survoin sen reppuuni ja lopetin keskustelun lyhyeen.

Olin noissa huolestuttavissa runoissani kirjoittanut outoja, suorastaan sekavia säkeitä. Olin harhaillut patoalueella, istuskellut synkkänä mustaan veteen tuijottaen iltojen hämärtyessä kohti sinistä, ja sitten yhtä mustaa kuin vesikin. Olin katsellut itseäni kuin olisin poistunut kehostani jonnekin kauemmas, ulkopuoliseksi tarkkailijaksi, ja kirjoittanut niistä tuntemuksista myöhemmin kotona pöytäni ääressä. Olin vakavasti pohtinut itsemurhaa – mutta kuten todettua, päässäni ei ollut vikaa. Ei mitään!

Minusta tuli tallilla ärhäkämpi, äänekkäämpi ja hankalampi. Kiroilin ja huusin asiakkaille, jotka pysäköivät autonsa vääriin paikkoihin tai olivat muuten typeriä, ja vänkäsin vastaan hoitohevoseni omistajalle. Kyseenalaistin hänen päätöksensä, koska hän ei ymmärtänyt hevosta – sehän oli sen minulle jo moneen otteeseen kertonut, joten olin oikeutetusti vihainen. Minä ymmärsin paremmin. Tiesin, mitä hevonen halusi. Se ei halunnut joutua aloittelijoiden ratsuksi eikä ratsastuksenopettajan simputtamaksi. Se oli minun kaunis hoitohevoseni, viisas eläin, jota ymmärtämätön omistaja kohteli urheiluvälineenä eikä persoonana, joka se oikeasti oli! Vain minä osasin seurustella sen kanssa oikein.

Jossain vaiheessa tallin väki sai tarpeekseen kiukuttelustani – ja minä heistä. Keräsin tulistuneena tavarani ja lähdin ovet paukkuen. Hevosharrastus oli siltä erää historiaa.

Työelämästä hevosen selkään

Kaipasin hevosia vaihtelevalla intensiteetillä läpi opiskeluvuosieni. Hevosista oli vähä vähältä tullut minulle allegorisia olentoja, tunteideni kuvittajia, joita maalasin ulos mielestäni kuin vimmattu. Elävän olennon ikävä kuitenkin kaihersi sydäntä.

Kolmekymppisenä menin töihin maaseudulle ja hypomania siivitti minut apukädeksi paikalliselle hevosenomistajalle. Kohta ratsastin hänen suomenhevostammallaan monena päivänä viikossa. Heti kärkeen putosin tamman selästä pahasti suoraan päin aitaa ja sain mahtavat ruhjeet, mutta se ei minua lannistanut. Olin oitis takaisin satulassa, vaikka käveleminenkin oli tuskallista. Pian tasapainoni kehittyi niin, että pysyin kyydissä, vaikka tammalla olikin taipumus sinkoilla karkuun näkymättömiä mörköjä.

Täydellistä elämää

Olin mielestäni varsin hyvä ratsastaja. Laukkailin yksinäni kovaa kyytiä pitkin hiljaisia saariston hiekkateitä enkä miettinyt, voisiko säikkymään taipuvaisen hevosen kanssa tapahtua jokin haaveri. Kohta se ei ollutkaan enää kovin säikkyvä, koska olin itse niin luottavainen ja peloton. Itsevarmuuteni tarttui hevoseenkin. Minusta tuntui, että tajusin eläintä. Meillä oli selittämätön yhteys ja yhteisymmärrys. Ajoittain elämä oli aivan täydellistä.

Satoi räntää ja oli aivan hiljaista. Minä ja tamma seisoimme rauhallisesti keskellä kenttää ja hengitimme toisiamme katsellen. Sydämeni paisui ilosta. Märkiä olivat sekä vaatteeni että hevosen selkä, kyljet, valkoisena laskeutuva harja. Olimme tässä, nyt, eikä minkään tarvinnut olla toisin.

Mikä valtava sääli, että työni syrjäisessä saaristossa loppui ja jouduin jättämään maaseudun, huolettomat laukat halki sänkipeltojen, ja ennen kaikkea tamman, joka tunnisti minut jo kaukaa ja huuteli iloisen tervehdyksen laitumen yli! Sinne jäi myös kepeän riemukas hypomaniani, väistyi uusien, tummempien vaiheiden tieltä.

Diagnoosi ja vertaisuutta

Kun viimein sain itselleni diagnoosin, olin hämmentynyt ja eksyksissä. Keskustelin aiheesta netissä hevosaiheisella keskustelupalstalla – siihen aikaan ei vielä ollut Facebookin ryhmiä kaksisuuntaisille tai vertaistukea juuri muutenkaan saatavilla. Ilokseni palstalta löytyi lähistöllä asuva kaksisuuntaista sairastava nainen, jolla oli iäkäs suomenhevonen. Haluaisitko ratsastamaan? hän kysyi. Tietysti halusin!

Hänestä tuli ensimmäinen kasvokkainen vertaiseni, ja hänen hevosestaan minulle uusi ystävä. Vaikka sitäkin elämänvaihetta kesti vain vuoden päivät, muistan heitä yhä lämmöllä – sekä hevosta että sen omistajaa, jotka kumpikin hyväksyivät minut diagnooseineni päivineni, ehdoitta.

Johanna K

Kuvissa ihana suomenhevostamma Liinu, jonka ystävänä sain viettää vuoden elämästäni.