Terapiakissa-Manu

Artikkeli on osa Aallonmurtaja-hanketta. Hanke on suunnattu noin 16–29-vuotiaille, joita kaksisuuntainen mielialahäiriö tai skitsoaffektiivinen häiriö koskettaa omakohtaisesti tai läheisen kautta.

Meillä on ollut kotona kissa siitä lähtien kun olin pieni. Kun muutin omilleni, se jäi vanhemmilleni. Äitini kissa se oikeastaan olikin. Haaveilin kissasta vuosia ennen kuin todellisuudessa sellaisen otin hoiviini.

Manu tuli minulle 2020 kesällä, olisin ottanut kissan jo aiemmin, mutta koin että en ollut siihen valmis. En ollut valmis huolehtimaan toisesta elämästä koska en aina kyennyt huolehtimaan itsestänikään. Asuin tuolloin vielä edellisessä asunnossani ja minulle selvisi että sinne ei edes saisi ottaa lemmikkiä. Hups. Ensimmäinen asia missä Manu sai minuun vauhtia oli uuden asunnon etsiminen pikimmiten. Olinhan laiskanpuoleisesti etsinyt asuntoa jo monta vuotta mutta nyt se piti saada äkkiä. Ja sehän hoitui. Sain asunnon päivässä. Siitä alkoi hyvin mielenkiintoinen muuttoprosessi missä kissa asui osan aikaa tuolloisen kumppanini luona ja osan aikaa muuttokaaoksessa.

Uusi asunto osoittautui unelmien täyttymykseksi, siellä oli kissalla tilaa temmeltää ja iso lasitettu parveke. Kissan takia sain hoidettua aika nopeasti kämpän asuttavaan kuntoon, vaikka on siellä vielä, näin parinkin vuoden jälkeen tavaraa laittamatta paikalleen. Manu on auttanut minua myös monessa muussa asiassa, kuten rutiineissa. Annan sille ruuan tiettyyn aikaan aamulla ja illalla. Hän on minulle kunnon terapiakissa muutenkin.

Manu, kesällä -22, neljä täyttävä, oranssi kollikissa on minun pelastukseni. Hän saapui elämääni juuri sopivalla hetkellä ja auttoi saamaan itseä niskasta kiinni. Manu tuo elämääni niin iloa, huumoria kuin hieman maltin menetystäkin. Hän on niin jääräpäinen kuin riiviökin. Mutta myös todella ihmisläheinen ja aina menossa mukana. Se onkin yksi hänen monista lempinimistään: “Manu, menossa mukana”. Manusta näkee että hän on fiksu kissa mutta joskus hän osaa olla aikamoinen toope. Hän kun ei aina hallitse hyppyjään ja ne jäävät puolitiehen ja varsinkin nukkuma-asennot ovat hyvin epäkissamaisia. Parasta on kun Manu tuhahtelee, aivan kuin vastatakseen johonkin ihmismäisesti.

Koti mistä Manu minulle tuli vaikutti hyvältä, mutta ongelmana oli vanhempi kissa jota Manu sitten höykkyytti kun yritti nuorempana leikkiä toisen kanssa. Kyynelsilmin edelliset omistajat minulle kissan luovuttivat ja edelleen seuraavat Manun menoa Instagramin kautta.

Vaikka Manu harmaita hiuksia minulle antaakin, en voisi enää kuvitella elämääni ilman tuota suloista karvapalloa. Aina Manulla on minulle joku uusi yllätys. Jotain mitä hän on oppinut tai jonkinlainen hellyydenosoitus mistä tulen hyvälle mielelle. Viimeaikoina hän on alkanut puskea kättäni päällään toivoen rapsutuksia ja eräs yö kun olimme kihlattuni kanssa käymässä nukkumaan, Manu tuli kylkeni päälle kehräämään ja nukkumaan. Menihän siinä pari vuotta että kissa tällaisia asioita alkoi tekemään. Samaten polkeminen/leipominen, on melko uusi asia mitä hän tekee.

Eräs huvittava tapaus kävi kun kihlattuni ensimmäistä kertaa, vielä ennen kun olimme menneet yhteenkään, tuli luokseni kylään. Manu vaikutti siltä että ei olisi tykännyt hänestä yhtään vaikka mies on kovin kissarakas. Tajusin tilanteen vasta sitten kun toinen miespuolinen ystäväni tuli käymään seuraavalla viikolla ja Manu kiehnäsi tämän jaloissa koko illan. Manuhan oli mustasukkainen, se tiesi että minun ja kihlattuni välillä syntyy jotain, jo ennen kuin me tiesimme itsekään. Tämän tapauksen jälkeen kissa on kyllä kiintynyt tähän, mutta aina nauraen muistelemme tuota alkua.

Eläimenä koen että kissa on hyvin terapeuttinen olento, se kyllä saa harhailevat ajatukset muualle ja kehräyksillä ja huomionosoituksilla rauhallisen olon. Sen avulla saa päivärutiineja ja se muistuttaa, että välillä tulisi levätä.

– Tiia –