Tästä alkoi muutoksen ja kyseenalaistamisen, mietein kuka olin, mitä halusin, miksi halusin? En enää rakastanutkaan puolisoani, ajatus yhteisestä elämästä ahdisti, enkä viihtynyt enää omassa kodissani. Tein kaikkeni, tein suurta ajatustyötä. Pinnistelin mielitekoja vastaan, sain pakkomielteitä ja huomasin ihastuvani aiempaa herkemmin. Siivosin, kävin koko talon omaisuuden läpi, jotta edes hetkeksi olo helpottuisi. Pelasin korttia, join, ajelehdin, jotta unohtaisin pahan oloni.
Päätös
Puolen vuoden kuluttua erosin, muutin pois. Päätöksen teon jälkeen meni ehkä kaksi päivää, kun olin jo pakannut ja purkanut kaiken uuteen kotiini. Kaikki syyllisyys, itsesyytökset ja suru menetyksestä, olikin yhtäkkiä poissa. Olin kunnossa, ei huolen häivää, olenhan vapaa! Läheiset eivät tätä täysin ymmärtäneet, he ehkä vielä surivat eroamme ja varmasti olivat jollain tasolla huolissaankin. Minä se vain laitoin innoissani kuvia hyvin laitetusta asunnosta ja uudesta loistavasta elämästäni yksin.
”Kaikki syyllisyys, itsesyytökset ja suru menetyksestä, olikin yhtäkkiä poissa. Olin kunnossa, ei huolen häivää, olenhan vapaa!”
Apua
Olin ajautunut ennen eropäätöstä työterveyspsykologille, kolmelle käynnille. Puhuimme epäonnistumisen tunteestani, liitostani ja työssäolostani. Hän neuvoi kokeilemaan pariterapiaa, sekä hakeutumaan psykiatriseen hoitokontaktiin. Okei sanoin, annetaan pariterapialle mahdollisuus. Käytiin kerran, keskityttiin aika paljon muistaakseni minuun ja ajatuksiini. Muistan, miten tämä parisuhdeterapeutti suositteli minun myös soittavan aikaa/lähetettä mahdollisimman pian. Soitinkin, mutta jonot olivat pitkiä.
Eron jälkeen sieltä sitten soitettiinkin. Ajattelin, että ei hätää, voin hyvin ja mikään ei ole enää vikana. Elämä on mitä parhainta! Kuitenkin päädyttiin varaamaan sairaanhoitajalle aika. Ja toinenkin. Useita.
2018 kevään alussa, kävikin jo selväksi, kuinka vointini aaltoili, myöhemmin ymmärsin tämän olevan ”rapid cycling”. Diagnoosi kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä tuli nopeasti minulle, sekä hoitajalle mieleen, sillä perheessäni on kaksisuuntaista.
”Ajattelin, että ei hätää, voin hyvin ja mikään ei ole enää vikana. Elämä on mitä parhainta!”
Diagnoosi
Matkustelin, shoppailin, juhlein, vähän kaikkea liikaakin. Kuitenkin, vaikkei diagnoosi ollut vielä virallinen, eikä minulla ollut lääkitystä, aloin kiinnittämään rutiineihini huomiota, välttämään tiettyinä päivinä kofeiinia ja purin välillä ilmestyvää energiaani mm. useilla lenkeillä viikossa. Tuntuu, että silloin olin liiankin valveutunut. Pelkäsin jokaista notkahdusta mielialassa, ylianalysoin itseäni ja muita. Jos ei nyt tammikuussa ollutta sekamuotoista vaihettani lasketa, tämä kuvailemani kevät/kesä oli suurinta aallokkoa mitä olen kokenut.
Tuli diagnoosi, tuli lääkekokeilut. Pikkuhiljaa löydettiin lääkehoidosta muukin lopputulos, kuin zombie. Ihmeellistä kyllä, sairauslomaa en kuluvan ajan aikana oireilusta lääkitykseen paljoa käyttänyt. Eipä edes tarjottu tai itsellä tullut mieleen pyytää, ehkä ajoittain huono tai liiankin hyvä olo jäi monella huomaamatta . Lääkekokeilujen tasaannuttua jaksoin elää, jaksoin innostua ja ideoida. Olin tällöin vielä päiväkodissa töissä, mutta janosin muutosta. Oli 2018 syksy.
Josefina M.
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti