Sodan kauhuja
Epäusko. Tyrmistys. Voimaton raivo, ahdistus, viha.
Jostain syystä en saanut nukuttua aamuyöllä helmikuun viimeisenä torstaina. Vastentahtoisesti valvoessani nousin jalkeille ja ryhdyin seuraamaan uutisia maailmalta. Pahoja asioita tapahtui. Eurooppaan oli syttynyt sota – Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan. Olisin halunnut sen olevan pelkkä inhottava painajainen, mutta olin kiistatta hereillä ja silmilleni tulvi kamaluuksia netin välityksellä.
Seuraavat päivät osoittivat, että tosielämän painajainen jatkui ja pahentui. Mikään siinä ei käynyt järkeen. En tiedä, pitääkö sotia edes yrittääkään järkeillä millään tapaa perustelluiksi. Harvemmin järkeviä perusteita onkaan. Sota ei ole järkevää. Toisaalta en oikein tykkää siitäkään että sotaa sanotaan hulluudeksi. Ei se sitä ole. Siinä on oma, läpeensä paha rakenteensa, sapenkarvainen, inha logiikka, jota en halua ymmärtää enkä suostu ottamaan annettuna.
Maailmassa on käynnissä sota jos toinenkin. Tämä sota tulee kuitenkin iholle saakka. Sitä käydään naapurissamme. Sillä on potentiaalia eskaloitua paljon pahemmaksi, laajemmaksi. En häpeä tunnustaa: pelkään.
Ilmastokriisi
Tuoreimmat uutiset ilmastomme tilasta ovat, kuten sotauutisetkin, tyrmistyttäviä. Ilmastonmuutos on jo peruuttamaton monella tapaa. Sään ääri-ilmiöt ovat lisääntyneet. Meillä on jo nyt, ja tulee olemaan yhä enemmän myrskyjä, kuivuutta, tulvia. Tuhoutuneita satoja, nälänhätää, ilmastopakolaisten kasvava virta yhä pienemmiksi käyville elinkelpoisille alueille. Kukaties sotiakin, epätoivoisia taisteluita hupenevista resursseista.
Ilmastonmuutoksen kanssa ei voi neuvotella. Se ei istu kenenkään kanssa saman pöydän ääreen tekemään kompromisseja. Se ei vetäydy, vaan etenee. Pelkään, tätäkin.
Ahdistus kaikesta
Olin kokenut ilmastoahdistusta jo vuosia, vuosia ennen Ukrainan sotaa. Nyt sota-ahdistus ja ilmastoahdistus kietoutuvat yhteen tukehduttavaksi, liian suureksi, henkeä salpaavaksi saastaiseksi möykyksi. Tunnen avuttomuutta, fyysiseksi pahoinvoinniksi yltyvää ahdinkoa, keinottomuutta, raivoakin.
Koen jopa syyllisyyttä. Olenhan etuoikeutettu. Voin sairastaa mieltäni rauhassa, minulle tulee säännöllinen työkyvyttömyyseläke, minulla on rauhallinen koti ja kyläyhteisö, jossa asun kaukana sodan kauhuista. Onko minulla oikeus ahdistua maailman murheista, vaikka oma jokapäiväinen arkeni ei olekaan fyysisesti kaoottista?
Voiko täällä enää elää?
Joskus olen kuullut sanottavan, että niin kauan kuin on elämää, on myös toivoa. En myöskään tiedä parempaa vaihtoehtoa elämälle. En valitse kuolemaa, se valitkoon minut sitten kun aika on. Siihen saakka olen ajatellut elää.
Mitkä ovat elämän edellytykset nyt ja tulevaisuudessa? Tällä hetkellä elämä on vielä mahdollista. Meillä on vapaus tehdä valintoja. Kaikki ei ole vielä pilalla. Voimme valita rauhaan vieviä polkuja. Meidän ei tarvitse sietää väkivaltaa. Voimme myös valita, ruokimmeko ilmastonmuutoksen kasvotonta hyökkääjää kasvihuonekaasuilla entiseen malliin, vai pienennämmekö ruokapöydän tarjontaa. Emme ole täysin avuttomia – meillä on keinoja, ja meillä on vastuu maailman tilasta. Sitä vastuuta ei voi delegoida, heittäytyä kädettömäksi; se täytyy jokaisen tykönään ottaa kantaakseen, koska sellaista on olla vastuullinen, aikuinen ihminen.
Saako vielä hymyillä?
Maailma on viime aikoina ollut täynnä murhetta, surua ja tuskaa. Silti arki jatkuu – sen täytyy jatkua – joka ikinen päivä, päivästä toiseen. Aurinko pilkahtaa, linnut huutavat kevättä, aamiainen maistuu hyvältä, kissa tekee hauskan tempun ja minua naurattaa. Ahdistukseen repeää valoaukkoja. Vaikka maailman tila nostattaa kyyneleitä silmiin, on maailmassa vielä iloakin.
Lupa hymyillä? Kyllä – kaikesta huolimatta!
Johanna K
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti