Vuoden 2020 alussa juuri kukaan ei vielä osannut aavistaa, miten poikkeaviksi seuraavat pari vuotta muodostuisivat. Oli löytynyt uusi virus Kiinasta, mutta harva oli vielä erityisen huolissaan. Elettiin kuten ennenkin. Tilanne muuttui kuitenkin nopeasti, kun uusi mysteerivirus osoittautui kykeneväksi leviämään hämmästyttävän tehokkaasti ympäri maailmaa. Pandemia oli syntynyt.
Psykiatristen osastojen potilaspaikkoja supistettiin koronalla perustellen. Hoitohenkilökuntaa piti vapauttaa koronapotilaiden hoitoon, niin kerrottiin. Olin itse tuolloin psyykkisesti vähän kurjemmassa voinnissa. Ahdistus oli ajoittain jäätävän pahaa. Ajattelin, etten kuormittaisi turhaan hoitotahoa, ja niinpä en ottanut yhteyttä psykiatrian poliklinikalle, vaan purin hammasta ja siedin olojani, jotta kukaan ei vain minun vuokseni jäisi ilman hoitopaikkaa.
Oma ahdistukseni ei ollut lähtöjään koronatilanteesta, mutta ei tietoisuus terveyttä, jopa henkeä uhkaavasta näkymättömästä vihollisesta varsinaisesti olojani parantanutkaan! Opettelin käyttämään maskia, vaikka sain alkuun sen kanssa paniikkioireita. Käsien desinfioinnista tuli rutiinia. Yskivät ihmiset saivat minut kavahtamaan. Pidin etäisyyttä, kiersin kaukaa. Vaikeasti hahmotettava huoli tulevasta kalvoi mieltäni vaihtelevien sairausjaksojen ohella.
Ajallaan selvisi, että lähes kolmannes suomalaisista koki koronatilanteen vaikuttaneen mielenterveyteensä. Joka kymmenes nuori aikuinen harkitsi vakavasti itsemurhaa vuonna 2021. Henkinen pahoinvointi lisääntyi. Mielenterveyshoitoon pääsy oli jonoutunut jo ennen pandemiaa, ja pandemian johdosta hoitoon pääsy hidastui ja vaikeutui entisestään.
Koronaviruksesta seuranneet kokoontumisrajoitukset eivät juuri omaan elämänkulkuuni vaikuttaneet. Olen muutenkin niin omissa oloissani viihtyvä persoona, että enpä juuri edes huomannut ravintoloiden sulkuja ja tapahtumien peruuntumisia! Puuhastelin itsekseni kotosalla omia taideharrastuksiani ja opiskelin ilolla etäkokoustamiseen ja nettivertaistukeen liittyviä teknisiä kiemuroita. Havaitsin, että yhdistystoiminnan pyörittäminen sujui vallan mainiosti etänä. Kasvokkain kohtaamisia toki, introverttinakin, välillä kaipasin.
Koronapandemia jatkui jatkumistaan, enkä soittanut hoitotaholle, vaikka kävin läpi melkoisen kirjon sairausvaiheita aina silkkaan maniaan saakka. Eihän minulla nyt pahasti vauhtia ollut. Pikkuisen vaan. En halunnut vaivata. Vuoden 2021 lopulla olin jo karvaa vaille osastokunnossa pahan sekamuotoisen sairausjakson vuoksi, ja lopulta tuli mieleeni, josko kumminkin ansaitsisin hoitoa psykiatriseen sairauteeni, vaikka kuinka koronavirus edelleen myllersi pitkin maapalloa. Ehkä minulle liikenisi kaiken viruspöllytyksen keskeltä kuitenkin pikkuinen hetki hoitotahon aikaa?
Hoitotaho oli ehkä hieman järkyttynytkin siitä, että en kahteen vuoteen ollut halunnut olla vaivaksi. Järjestyi nopeasti keskustelua lääkärin ja hoitajien kanssa. He eivät olleetkaan niin ylikuormittuneita kuin olin ajatellut. Tehtiin lääkitysmuutoksia. Koin olevani viimein turvassa ja aloin hiljalleen voida paremmin. Olisiko jo aikaisemmin kannattanut olla terveesti itsekäs?
Alkuvuodesta 2022 pandemia iski nahkoihini lopulta myös koronatartunnan muodossa. Tunsin, ristiriitaisestikin, kummallista helpotusta. Tässä se nyt tuli, asia, jota olin pelännyt, vältellyt maskin taa piiloutuen, käsiäni pesten, ihmisten tapaamisia paeten. Jos murehdit etukäteen, kärsit kahdesti, tiedettiin jo muinoin maassa, josta korona lähti liikkeelle. Maailma oli täynnä etukäteen murehtimista varsinaisen, akuutin kärsimyksen lisäksi. Oman murehtimiseni painolasti keveni, ja elämä jatkui.
Johanna K
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti