Olen todella avoin kertomaan itsestäni, joskus ehkä liikaakin. Minua ei hävetä kertoa noloistakaan asioista ja joskus suustani pulpahtaa asioita ennen kuin ehdin niitä jarrutella. En tiedä miten minusta on tullut tällainen. Olen tästäkin ominaisuudesta syyttänyt monesti kaksisuuntaisuutta, vaikka ei niillä ole toistensa kanssa varmaan mitään tekemistä. Tosiasiassa on kyllä niin, että hypossa tulee ainakin lörpöteltyä ihan liikaakin. Hävettää aina jälkeenpäin, mutta eipä tehtyä saa enää tekemättömäksi. Onkin tullut tässä nyt mieleeni, varsinkin edellisen kirjoituksen jälkeen, että onko muut joutuneet kokemaan myötähäpeää kirjoittelujeni vuoksi? Olenko avannut itseäni liikaa? Eikö joistakin asioista saisi puhua? Enhän ole loukannut ketään jutuillani? Miksi koen niin suurta tarvetta jakaa kokemuksiani kaikille?
Minulla ei ole mitään erityistaitoa tai lahjakkuutta. Ehkä minun pitää hyödyntää sitä, että omista asioista puhuminen ei ole minulle vaikeaa. Jospa sen tarkoitus on, että rohkaisisin omalla esimerkilläni muitakin keskustelemaan aroistakin aiheista. Itselleni ainakin se on ollut hoitavaa. Kirjoittamalla tänne en kuitenkaan kuormita läheisiäni liikaa. Ainakin tuntuu siltä, että jatkuva itsestäni puhuminen on heille raskasta. Puhuminen tai kirjoittaminen on ainakin minulle lääke pahaan oloon. Kaikille se ei tietenkään sovi. Jokainen omalla tyylillään. Eikä kaikilla ole tarvetta edes purkaa kokemuksiaan. Osa pitää viisaampana pitää kaiken sisällään. Itseltäni se ei kyllä onnistu. Paha olo tuppaa aina purkautumaan jollakin tavalla ja yleensä se tapa on itselle ja toisille vahingollinen. Minun tapani toipua on puhua, kirjoittaa, puhua ja vielä kerran kirjoittaa. Ilman niitä räjähdän liitoksistani. Minusta kaikista asioista pitää pystyä puhumaan. Ehkä näiden syiden takia hakeuduin myös kokemusasiantuntijaksi ja blogi kirjoittajaksi. Joku vimma minua ajoi tätä kohti. Tuntuu, että olen kotonani.
Jotta en loukkaisi ketään puhumisillani ja kirjoitteluillani, olen pyrkinyt suodattamaan kyllä joitakin aihealueita pois. En halua puhua tarkemmin parisuhteestani, perheestäni enkä erityisesti lapsistani. En halua loukata ketään enkä vetää heitä mukanani. Niitä asioita käsittelen sitten eri foorumilla, koska nekin kaipaavat käsittelyä. Kaikella on vaikutusta kaikkeen. Omat rajat on kuitenkin tärkeää asetella. Vaikka olen avoin, niin koen vaikeaksi julkaista kuviani, mikä on varmaan nykyaikana aika erikoista. Pidän varmaan sillä tavalla yksityisyyden rippeistäni kiinni. Taustalla on kuitenkin melko varmasti myös kriittisyys itseäni kohtaan. Milloinkaan ei löydy tarpeeksi hyvää kuvaa. Kuvista luultavasti paljastuisi se rehellisin kuva minusta ja nykyinen henkinen tilani. Saa nähdä muuttuuko tämä ujous joskus. Ehkä joskus uskallan olla rehellinen myös tässä suhteessa. Saisitte nähdä olemukseni muuttumisen aina olotilojen mukaan.
Avaamalla paljon sisintäni asetan itseni myös haavoittuvaan asemaan. Annan muille aseita, joilla haavoittaa minua arkaan paikkaan. En kuitenkaan pelkää sitä, koska uskon vakaasti siihen, että ihmisissä on paljon enemmän hyvää kuin pahaa. Toki pelkään selän takana puhumista ja arvosteluani. Olen myös aina ollut huono vastaanottamaan minkäänlaista kritiikkiä. Uskon kuitenkin, että tarkoitukseni on tärkeämpi kuin nämä haitat. On se kumma, että mielen sairauksien kohdalla tämmöisiäkin asioita joutuu nykyaikana miettimään. Leimaamista ja pahanpuhumista asiasta, jolle ei itse mahda mitään. Ihan uhallakin en ole hiljaa. Silti ihmettelen joskus itsekin, miten vaikeaa minun on vastata puoli tutulle kysymykseen: Mitä teet työksesi tai miksi olet työkyvyttömyyseläkkeellä? Silloin on vaikeaa olla rehellinen ja häpeilemätön vaikka kuinka avoin olenkin. Omat ennakkoluuloni ovat tiukassa. Uskon silti, että rohkaistun vielä tässäkin asiassa. Siihen auttaa läheisten suhtautuminen ja muiden vertaisten rohkea ulos tulo. Esimerkissä on voimaa ja toisten rohkeus antaa itsellekin rohkeuden olla ruman rehellinen, jotta suhtautuminen meihin muuttuisi.
-Mira
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti