Kokemusten kirjoittamisesta apua itselle vai muille?

Edellisen viikon teksti lähti siitä, kun minulta kysyttiin miten normaalin masentuneisuuden erottaa varsinaisesta sairaudesta. Rupesin miettimään itsekin asiaa ja pohdin miten tätä tilaa pystyy edes kuvaamaan muille kun sanat eivät riitä. Mistä osaan sanoa mikä on normaalia kun en ole normaalia nähnytkään. Edellinen kirjoitus oli siis yritys kuvata sitä tilaa. Tällä hetkellä minulla on kuitenkin kaikki hyvin. Heijastelin tekstiin vain menneitä tapahtumia. Tukiverkko minulla toimii, koska yksi ihminen varmisti tuon kirjoituksen jälkeen, että minulla on varmasti kaikki hyvin. Kiitos siitä.

Olen ollut omasta mielestäni ahkera kirjoittaja. Takana on 27 artikkelia ja olenkin pyrkinyt kirjoittamaan joka maanantai. Pitää itse taputella itseään olkapäälle. Toivottavasti näistä tajunnan virran purkauksista on ollut edes jollekin jotain hyötyä, ettei avautuminen olisi mennyt hukkaan. Olen ainakin saanut tosi ihania palautteita lukijoilta, mikä on auttanut jaksamaan. Olen monesti miettinyt mikä saa minut jakamaan itsestäni näin paljon. Kirjoittaminen on minulle todella miellyttävä kokemus, enkä osaa oikein muusta kirjoittaakaan kuin omista kokemuksistani. Yllättävän hyvin on mielen sopukoista kirjoitettavaa tähän asti löytynytkin. En tiedä sitten kuinka paljon olen toistanut itseäni. Kirjoitustyylini kun on tajunnan virtaa, jota en korjaile jälkeenpäin enkä mieti sen tarkemmin. Tällä viikolla ajattelin kuitenkin antaa itseni vähän hengähtää ja laittaa kokemuskertomukseni tämän kertaiseksi tekstiksi. Olen käynyt kokemusasiantuntijakoulutuksen ja tehnyt hurjat kaksi keikkaa. Teksti on kopioitu suoraan muistiinpanoistani, joten teksti on mitä on. Tässä on paljon samaa asiaa mitä olen käsitellyt aikaisemminkin, mutta perustietoa minusta niille jotka eivät ole juttujani aiemmin lukeneet. Tässäpä siis elämäni tiivistettynä ja mielellään otan taas palautetta vastaan. Tämäkin kertomus on jatkuvan muokkauksen alla.

Olen 43-vuotias sosionomi ja kahden teini ikäisen tytön äiti. Kerron nyt oman elämäntarinani tiivistetyssä muodossa ja sen päätteeksi voitte kysellä minulta ja koitan vastata parhaani mukaan. Jännitän kovasti sosiaalisia tilanteita enkä ole mikään kova puhumaan. Niinpä luen kokemuksiani pitkälti suoraan paperista.  

Lapsuuteni oli aikalailla normaali. Olin vanhin kolmesta tytöstä. Pääosin lapsuusmuistot ovat hyviä ja mieleen ovat jääneet erityisesti mielikuvitus rikkaat leikit, joulut ja synttärit. Ala-asteella kuitenkin muutimme ja jouduin vaihtamaan koulua. Uudessa koulussa minua alettiin kiusaamaan ulkonäköni takia ja minulla alkoi olemaan itsetuhoisia ajatuksia. Yritin etsiä pakokeinoa kauheasta tilanteesta, ettei tarvitsisi mennä kouluun. En tuntenut itseäni minkään arvoiseksi ja olin vankasti sitä mieltä, että kaikki vihasivat minua. Kiusaaminen oli välillä väkivaltaistakin, mutta minulla oli onneksi kaksi vahvaa kaveria, jotka puolustivat minua. Ylä-asteelle mennessä kiusaaminen kuitenkin loppui ja sain pahimmalta kiusaajaltani anteeksipyyntö kirjeen, mutta silti tapaus oli jo kerennyt vaurioittaa itsetuntoani.

Ylä-asteelta muistan, että minun katsottiin ensimmäisen kerran käyttäytyvän oudosti. Linja-autoon jonottaessa muut supisivat edessä olevasta tytöstä ja nauroivat hänen hiustyylilleen. Tyttö seisoi minun edessäni enkä minä tyytynyt sipittelyyn, vaan puhalsin tytön hiuksiin ilmaa ja nauroin makeasti päälle. Ystäväni olivat häpeissään ja totesivat etteivät enää tunne kuka minä olen. Olin muutenkin ollut muutamia viikkoja äänekkäämpi ja sosiaalisempi kuin normaalisti. Tavallisesti olin ujo ja hiljainen sivusta seuraaja.

Lukion koittaessa lukulomalla homma rupesi riistäytymään käsistä. Kännäsin keskiviikot, perjantait ja lauantait baareissa ja niin humalassa kuin selvinpäinkin käyttäydyin estottomammin kuin normaalisti. Saatoin roikkua toisella kädellä kiinni poikaystäväni kädessä, hyökätessäni samalla pussailemaan ohi kulkevan puolitutun kanssa. Tämä nyt mainittakoon yhtenä lievemmistä esimerkeistä. Siihen aikaan myös yhteenotot kotona olivat rankkoja. Saatoin tulla kotiin vasta yhdeksältä aamulla ja huolestuneelta vastaanottokomitealta sain kuulla kunniani. Osasin lyödä pökköä pesään ja ärsytin varsinkin äitiäni tahallaan. Isä pyrki näissä tilanteissa pysymään taka-alalla.

Juuri ennen kirjoituksia minulle tuli ero ensimmäisestä poikaystävästäni, jonka jälkeen vaivuin synkkyyteen. Poikaystäväni halusi kuulemma katsella vielä ympärilleen, koska meressä on muitakin kaloja. Itse tulkitsin sen niin, että minua hyljeksittiin taas ulkonäköni takia. Tosiasiassa suurimpana syynä olivat varmasti kännisekoiluni. Surin pitkään ja raskaasti, mutta kas kummaa vaihdoinkin pian miestä lennosta toiseen. Tämäkin mies kommentoi jossain vaiheessa vatsamakkaroistani ja minulle kehittyi syömishäiriö. En käynyt enää missään sosiaalisissa tilanteissa, vahdin tarkkaan mitä söin ja moneltako sekä harrastin liikuntaa itsensä rääkkäys mielessä. Painoin pahimmillani 35 kiloa ja menin lääkäriin ihmetellen, kun minua heikotti koko ajan. Lääkäri käski samantien vaakalle ja antoi minulle psykiatrin yhteystiedot. Ajattelin etten varmasti soita psykiatrille. En halunnut hullun kirjoihin ja pelkäsin etten sen jälkeen saisi koskaan opiskelu- tai työpaikkaa. Ennakkoluulot olivat suuret. Ajattelin itse parantavani itseni varsinkin kun poikaystäväni oli haukkunut minua jo ruman laihaksi. Silti ajatukseni pyörivät edelleen ruuan ympärillä ja velloin itsesäälissä. Syömättömyys muuttui ahmimiseksi ja söin niin iloon, suruun kuin ahdistukseenkin. Tämä toimintamalli on säilynyt näihin päiviin saakka. Lääkitsen ja rauhoittelen itseäni ruualla.

Ensimmäisen lapsen saamisen aikoihin tein töitä ja opiskelin, sain raskausmyrkytyksen ja synnytys oli pitkä ja vaikea. Kesti useamman päivän ennen kuin sain pitää vauvaa sylissäni. Molemmat olimme niin huonossa kunnossa. Kotiin päästyämme kaikki näytti olevan hyvin, mutta kun jäimme vauvan kanssa kahdestaan vaivuin masennukseen. Neuvolassa en uskaltanut taaskaan myöntää että olin ongelmissa ja jotenkin vain sitkuttelin senkin ajan läpi. Vauvalle jaksoin lirkutella virkeästi, mutta muuten olin tosi poissaoleva. Tilanne meni kuitenkin ohi itsestään ja toisen lapsen saaminen menikin jo mutkattomammin.

Toisen lapseni ollessa vuosikas sain ensimmäisen oman alani työpaikan. Työ oli vaativa ja minulle annettiin paljon vastuuta. Työmatkat kuljin lasten kanssa vaunuja lykkien, monesti jo ennen kuutta aamulla. Suhde pomoon muodostui myrskyisäksi ja otimme yhteen harva se päivä. Innostuin kovasti, tein suuria suunnitelmia ja otin töitä kotiini. Stressi ja työtahti oli vuosia kova ja lopulta murruin itkemään kesken työpäivän. Työnantaja passitti minut soittamaan psykiatrian akuuttivastaanottoon ja sitä kautta sain nopeasti ajan. Sieltä sain ensimmäiset masennuslääkkeeni ja pian sen jälkeen alkoikin kohtalaisen vauhdikas vaihe. Tein suureellisia suunnitelmia ja luulin tosissani voivani perustaa hotellin tai huvipuiston, ostelin osamaksulla kalliita ostoksia ja huonekalujen paikkaa vaihdoin kotona harva se päivä. Tunsin olevani elämäni kunnossa ja niinpä lopetin masennuslääkkeen syömisen. Pääsin myös Kelan tukemaan psykoterapiaan. Se auttoi käsittelemään menneisyyden mörköjä, mutta ei antanut selitystä sille mistä ajoittaiset masennukset ja välillä kuitenkin hyvät kaudet johtuivat. Minua ei uskottu kun epäilin, että taustalla oli jotain muutakin kuin masennus. En saanut myöskään konkreettisia vinkkejä siihen miten noitten oireiden kanssa pärjätä. Lopetin kuitenkin psykoterapian kesken siksi, koska mieheni huomautteli sen hintavuudesta. Taas mentiin muiden mielipiteiden mukaan.

Päästyäni toiseen työpaikkaan asiat kulkivat mukavasti kunnes työhöntulotarkastuksessa huomattiin veriarvoissani poikkeavuutta. Asiaa seurailtiin vuoden kunnes minulla alkoi olla kovia jatkuvia päänsärkyjä ja niskajäykkyyttä. Vaadin hoitoa ja selvitystä siitä mikä minua oikein vaivasi. Monien mutkien jälkeen minulla todettiin pahanlaatuinen verisairaus, Essentiaali trombosytoosi, johon kuului myös laajentunut perna. Siitä alkoi oikea elämän ja kuoleman kriisi. Sana verisyöpä enteili pahaa ja luulin kuolevani heti. Juuri kun aloin ymmärtää ja hyväksyä sairauteni niin luuydin näytteen jälkeen todettiin että tauti oli muuntanut muotoaan astetta pahemmaksi, Polysytemia veraksi. Minulle aloitettiin piikkilääkitys, jonka sivuoireet olivat kamalat. Lisäksi lääke laukaisi minussa aistiyliherkkyyden ja kävin levottomaksi. Ajatukset laukkasivat villisti, kovat äänet ja hälinä kävivät korviin ja häiritsivät keskittymistä. Välillä olin masentunut ja välillä taas häselsin ja olin ärtyisä. Lääkärissä minua ei uskottu kun sanoin ettei tämä ole normaalia käyttäytymistä ja jatkuva mielialojen vaihtelu alkoi käydä jo minulle raskaaksi. Lääkäri määräsi minulle vain bentsoja ja sanoi ärtymyksestä, että se on vain sitä keskieurooppalaista temperamenttia. Itse epäilin kaksisuuntaista, mutta se ei kuulemma vaihdellut niin nopeaan eikä sairastunut itse tunne itseään sairaaksi. Edelleen mentiin siis masennuslääkkeillä.

Mikään ei tuntunut auttavan ja lääkärin vaihduttuakaan minun eikä yhden nuoren sijaislääkärinkään epäilyksiä otettu todesta. Sitten sattui niin hyvä tuuri, että satuin psykiatrin vastaanotolle hypomaniassa. Puhua pälpätin paljon ja sanoin itsekin jo jossain vaiheessa, etten saa lopetettua tätä puheen tulvaa. Hoitaja ja lääkäri katsoivat merkitsevästi toisiinsa ja pian pääsinkin täyttelemään ison nivaskan kyselyitä. Eikä aikaakaan, kun diagnoosiksi varmistui vihdoin viimein kaksisuuntainen mielialahäiriö, jota olin epäillyt itselläni jo vuosikausia. Vihdoinkin minulla olisi mahdollisuus saada oikeaa apua vuosia jatkuneisiin oireisiin. Otin tiedon helpottuneena vastaan, mutta samalla myös hiukan lannistuin. Kyse oli kuitenkin aika vakavasta sairaudesta. Ajatus taas uudesta lääkearsenaalista sai minut epäileväiseksi. Ensimmäisestä masennuslääkkeestä meni tähän pisteeseen kymmenisen vuotta. Sairastanut olin jo pitempäänkin. Minulla todettiin tiheäjaksoinen häiriö jossa hypomaniat, normaalit kaudet ja masennukset vaihtelivat. Koska minulla oli myös sekamuotoinen jakso niin häiriö luokiteltiin tyyppi ykköseksi.

Tässä vaiheessa olin ollut jo pitkään kuntoutustuella työelämästä ja pääsin kuntoutusryhmään, jossa oli eri diagnooseilla olevia ihmisiä. Olin saanut etsiä itse paljon tietoa tästä sairaudesta, mutta parhaimmat opit sain vertaisten kertomuksista. Sain lisäksi myös ammattiapua, mutta paras anti oli vertaisten musta huumori kun naureskelimme maniassa tehdyille mokillemme ja päähänpistoillemme. Kerrankin tunsin olevani normaali ja samanlainen kuin muut. Olin aina kokenut itseni jotenkin erilaiseksi ja ulkopuoliseksi. Lääkekokeiluja minulla oli useita ja olin vähän vastaan niitä, koska kokemukset olivat huonoja. Apua niistä ei löytynyt vaan vain sivuoireita, joista yhden kerran jouduin myös sairaalaan ennen kuin lääke ymmärrettiin lopettaa. Taaskaan minun omaa kertomusta oireistani ei uskottu vaan kaikki laitettiin paniikkihäiriön piikkiin.

Samaan aikaan sisälläni vellova ahdistus alkoi saamaan kohtuuttomat mittasuhteet. Peloista alkoi tulla minulle pakkoajatuksia, kunnes kaikki eskaloitui yhteen viikkoon. Makasin vain sängyssä enkä saanut kehoani tottelemaan. En syönyt enkä juonut viikon aikana juuri mitään, vessassakin kävin vain vaivoin. Syytä tuskaan, epätoivoon ja pelkoihini en voi vieläkään pukea sanoiksi, koska sen ääneen lausuminen saa minut edelleenkin ahdistumaan. Onneksi äiti ja isä riensivät apuun ja hoitivat ja ruokkivat lapset kun mies oli töissä. Soitin sängynpohjalta hoitajalleni ja pyysin saada jotain apua siihen tuskaan. Hoitaja lupasi laittaa lääkärille viestiä, että minulle kirjoitettaisiin Opamox resepti. Yritin päästä myös osastolle ja vääntäydyin sinne väkisin äitini avustamana. Siellä oli kuitenkin niin täyttä, että minun suositeltiin jäävän kotiin jonkun läheisen vahtiessa. Nöyrryin siihen enkä ymmärtänyt miten hätääni ei nähty. Minusta oli väärin, että lapset joutuivat näkemään äitinsä siinä kunnossa. Niinpä hautauduin makuuhuoneeseen suljettujen ovien taakse. Selitin tilanteen lapsille parhaan kykyni mukaan ja kaipa isä ja äitikin yrittivät sitä heille selittää. Tuska oli musertava ja se tuntui koko kehossa niin että se veti aivan kippuraan. Siinä hetkessä koin ymmärtäväni ihmisiä jotka päätyvät viimeisenä pakokeinonaan itsemurhaan. Se olisi ollut helpompaa kuin kitua. Olin selvinnyt kuitenkin veritaudista ja minulla oli kaksi rakasta tyttöä jotka tarvitsivat minua. Niinpä omalle kohdalle tämä ei ollut vaihtoehto. Yritin rauhoitella itseäni heijaamalla ja äiti piti minua lujasti sylissään yrittäen saada minut pysähtymään. Menneillä riidoilla ei ollut enää mitään merkitystä. Merkitystä oli vain tällä hetkellä. En ollut yksin. Vihdoin isä toi minulle kauan kaivatun lääkkeen ja lämmin aalto levisi ylitseni ja nukahdin ihanaan unohduksen tilaan.

Pikkuhiljaa päivien kuluessa Opamox rupesi auttamaan ja minulle vaihdettiin muutenkin lääkitystä. Ilman läheisiä en olisi tästä kuitenkaan selvinnyt. Sen viikon jälkeen olen ollut hyvin lääkemyöntyväinen. Ihan sama mitä myrkkyä saan, kunhan en joudu enää koskaan kokemaan sellaista ahdistusta. Aina kun tulee sellainen olo, että lääkkeet voisi lopettaa niin muistelen vain kaikkein pahinta olotilaa ja unohdan säätämiset. Paremman kauden tullessa jätin vertaisryhmän pois ja hakeuduin tekemään hyllytystöitä muutaman kerran viikossa ja lisäksi opiskelemaan ylempää korkeakoulututkintoa. Jälkeenpäin tarkasteltuna olin varmaan hypomaniassa ja vertaistuen loppuminen on kaduttanut monta kertaa. Nykyisin olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja muiden hommien lisäksi kirjoittelen yhteisöblogia Kaksisuuntaiset ry:lle.

Edelleen mielialoissa on selvää heilahtelua, mutta ääripäät ovat pehmentyneet. Tarvittaessa joudun ottamaan lääkettä myös ahdistukseen, mutta enää vain hyvin harvoin esimerkiksi stressi tilanteessa. Lääkkeistä on ollut minulle valtavasti apua ja tämänhetkinen Sertralin ja Risperdal yhdistelmä toimii hyvin. Parisuhde on kärsinyt kovasti näinä vuosina, mutta rakkaat tyttäret ovat auttaneet navigoimaan kaiken tämän läpi. Rakkaus heitä kohtaan on auttanut monen kiperän tilanteen ja epätoivon yli. Monesta suosta on noustu lapsen halin ja naurun avulla. Myös vanhempien ja ystävien sekä sukulaisten tuella on ollut valtava merkitys. Vaikka olenkin usein kokenut olevani yksinäinen on ympärilläni kuitenkin ollut ihmisiä jotka välittävät ja ymmärtävät. Nykyistä vointiani ylläpidän säännöllisellä arkirytmillä. Lisäksi muistan levätä enkä hötkyile. Olen opetellut kävelemäänkin hitaammin ja yritän olla ottamatta stressiä. Muutenkin olen ollut itselleni armollisempi. Käyn kerran kuussa hoitajan juttusilla ja tarvittaessa muutellaan lääkitystä, jos alkaa kallistua jompaan kumpaan suuntaan. Tuntuu että muisti on heikentynyt sairausjaksojen runnellessa ja olen ajoittain aika väsynyt, mutta muuten kaikki alkaa olemaan tasapainoisempaa. Tuntuu, että minun on pitänyt tutustua uudelleen itseeni. Mikä on omaa luonnettani ja mikä sairautta. Outoa kun en enää raivostukaan niin helposti. Pelkäsin myös että luovuus katoaisi lääkkeiden myötä, mutta se ei pidä paikkaansa. Nyt luovuuden puuskat tulevat vain päiväsaikaan eikä aamuyöstä. Myös potilaan roolista on pikkuhiljaa siirrytty tekijän rooliin ja uskon taas voivani vaikuttaa oman elämäni kulkuun.

Ehkä tarinani opetus on se, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä on monenlaista. Jos oireet ei mene oppikirjan mukaan niin diagnoosin saaminen voi kestää luvattoman kauan. Kannattaa vain luottaa omiin tuntemuksiin ja epäilyksiin ja hakea apua aina uudestaan kerta toisensa jälkeen, vaikka sinua ei heti uskottaisikaan. Apua saatuaan myös tämän sairauden kanssa voi elää normaalia ja mielekästä elämää.

-Mira

kuvat: Pixabay