Minulla on neljä eri-ikäistä bonus-lasta. 8,16, 17 ja 18-vuotiaat. Kaikki tietävät sairaudestani. Kaikille olen kertonut siitä ja oireistani eri tavalla.
Nuorimmainen tietää että olen välillä surullinen ja väsynyt enkä jaksa tehdä hänen kanssaan asioita. Jos menen osastolle menen “lataamaan itseäni”. Vitsailemme jopa siitä kuinka laitan pääni tyynyyn siellä ja se on kuin puhelimen latauspiuha.
Keskimmäisistä 16-vuotiaalla on omia mt-ongelmia joten olen jakanut hänen kanssaan sellaisia asioita joista koen olevan hänelle hyötyä tai joista hän saisi vertaistukea.
Vanhimman kanssa keskustelen näistä, mielen asioista, eniten. Hänelläkin kun on omia mt-ongelmia. Hän ymmärtää kun sanon ettei meille esimerkiksi voi tulla jos olen todella ylikuormittunut tai masentunut. Puhumme siis paljon voimavaroista, niin hänen kuin minunkin. Hänen kanssaan olen puhunut myös unettomuudesta ja esimerkiksi itsetuhoisuudesta. Pyrin toki hänenkin kohdallaan jakamaan vain sen mikä voisi häntä auttaa.
En pura lapsille omia ongelmiani. Puhun ja kerron asioita kysyttäessä tai tosiaan jos koen että siitä on apua. Nämäkin asiat aina lapsen iän huomioon ottaen. Ei itsetuhoisuudesta puhuta samalla tavalla 8 ja 18 vuotiaalle. Aina pitää myös muistaa että kyseessä on lapsi, oli se sitten oma tai bonus tai vaikka naapurin muksu. Lapsi kuitenkin. Ei heidän sinun koko elämästäsi kuulukaan tietää.
Kokemuksen äänenä siis muille jotka pohtivat näitä asioita:
- Muistakaa että puhutte lapselle.
- Kohtele lasta hänen ikänsä mukaan, ei käyttäytymisen.
- Vaikka lapsi vaikuttaisi tarpeeksi kypsältä kuulemaan jotain ei hän välttämättä ole.
- Sinun tehtäväsi on arvioida mitä lapsi voi kuulla ja miten hän asiat ymmärtää.
- Puhu siis lapselle lapsen henkisen iän mukaan. Eli ei tietenkään kahdeksanvuotiaalle viiltelystä kun tämä on nähnyt jälkiä, asian voi kiertää ja kertoa nätisti. Esimerkiksi: “Minulla oli sisältä paha olla. Satutin itseäni. Tämä on kuitenkin väärä keino käsitellä asioita.” Itse sain tähän muksulta vastauksen “Minä olisin puhunut asioista”, ja niinhän se ideaalisesti olisikin.
- Sekin on tärkeää että kun puhut sairaudestasi, kerrot lapselle että sitä voi hoitaa ja avun vastaanottaminen on todella tärkeää. Kaksisuuntaisen kohdalla kertoisin myös että se on ikuinen sairaus mutta sen kanssa voi oppia elämään.
Miten te olette käsitelleet omaa, läheisen kaksisuuntaista tai muita mielen sairauksia lasten kanssa?
Tiia E
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti