Ensilumikin satoi maahan aavistuksen hitaammin

Tarkastelemme tässä blogitekstissä mielenterveyttä ja hieman siihen liittyviä haasteita, yhdistäen pohdintaan omia luovia tekstejämme. Ajatus lähti liikkeelle vaikuttamiskampanjatehtävästä sekä siitä, kuinka halusimme luoda vielä lisäkeskustelua osallistavasta näkökulmasta aiheeseen sekä käydä läpi luovan toiminnan merkitystä lisäämään toimijuutta sekä myös kuuluvuuden tunnetta yhteisöissä, tuomaan merkityksellisyyttä elämään ja keinoja käsitellä mielenterveyttä.

Kaikilla on mielenterveys ja se ilmenee jokaisen elämässä yksilöllisesti, siihen voivat vaikuttaa elämän eri tapahtumat sekä se voi muuttua ja vaihdella. Sitä voi myös vahvistaa eri keinoin, yhtenä keinona vaikkapa luovan tekstin avulla, purkaa mieltään tekstiin ja saada myös etäisyyttä itseensä hetkellisesti.

Merkityksellisyys on merkillistä, oman kuvajaisen katsomista peilityynen järven pinnasta, sukeltamista sulaviin jäihin ja juoksemista saunan lämpöön, kun kevään ensimmäinen valo on alkanut antaa pituutta päiville. Sitä, että uskaltaa murtua ja olla lopen uupunut, itkeä hetki suihkun alla, käpertyä pieneksi, ihan kerälle. Löytää tarkoitusta kaksisuuntaisista kasvukivuistaan, samaistua sinisiipeen ja sen metamorfoosiin, antaa Muutoksen tapahtua.

Traumaattisista kokemuksista puhuttaessa esiin nousee usein esimerkiksi veteraanien kokemukset ja muut väkivaltaa kokeneet. Trauman määritelmä ei kuitenkaan rajoitu vain näihin.  

Oli pimeä syysilta ja tuuli. Ensilumi oli juuri satanut maahan. Oli rauhallista.

Sisällä kuitenkin oli valoisaa ja lämmintä. Ääniä ja puhetta kuului jokaisesta huoneesta.

Siinä hetkessä kellään ei ollut huolia, vaan kaikki vain olivat läsnä.

Kukaan ei itkenyt. Kukaan ei huutanut. Kukaan ei aavistanut mitään. Kukaan ei huomannut mitään.

Äänet kuitenkin loppuivat. Tuli hiljaista.

Sisällä ollut lämpö hävisi.

Kaikki pysähtyi. Ensilumikin satoi maahan aavistuksen hitaammin.

Hiljaisuus oli ylitsepääsemätöntä.

Äänet kuitenkin palasivat. Hitaasti, mutta varmasti.

Eivät kuitenkaan ikinä kokonaan.

Trauman nähdään syntyvän tilanteessa, joka on hallitsematon, poikkeuksellisen järkyttävä tai, johon liittyy hengenvaarassa olemisen kokemus. Myös, ihmisen jäädessä vaille jotakin olennaista, voi tuloksena olla trauman syntyminen.

Resilienssi, eli psyykkinen selviytymiskyky ja joustavuus, on yksi suurimmista vaikuttavista henkilökohtaisista tekijöistä. Resilienssi vaikuttaa paljon siihen, miten traumaattisen kokemuksen näkee ja kokee. On yksilöllistä, minkä kokemuksen kokee traumaattisena ja miten se vaikuttaa mielenterveyteen.

Traumaattisista kokemuksista ääneen puhuminen voi auttaa moniin traumasta johtuviin oireisiin, esimerkiksi tunteiden säätelyyn, ihmissuhde ongelmiin, sekä dissosiaatio ongelmiin. Luovan kokemuksellisen kirjoittamisen avulla voi omiin kokemuksiin ja tunteisiin päästä helpommin käsiksi, mikä voi toimia edistävänä tekijänä traumaattisen kokemuksen pidempi aikaisemmassa prosessoinnissa. Luovaa kirjoittamista voi tehdä vain itseään varten, mutta sitä voi hyödyntää myös esimerkiksi terapiaprosessin yhteydessä.

Varhainen aamu. Istun nojatuolissa havahtuen herätyskellon ääneen.

Nousen ylös nojatuolista ja laahustan sammuttamaan tuon turhuuden.

Muistutuksen ajasta, jolloin ajalla oli jotain merkitystä.

Luon katseeni huoneeseen ja huokaisen.

Tänä aamuna seinät ovat tavallistakin synkempiä.

Siitä onkin jo neljä päivää, kun ne viimeksi ajoivat minut tuosta ovesta, jonka takana ei ole minulle mitään.

Tulee kiire lähteä! Hätiköin kengät jalkaani ja asennoidun ottamaan määrätietoisia askelia. Johonkin, minne vaan.

Vaellan marraskuun värittämässä värittömyydessä.

Ei ole paikkaa, minne mennä.

 ei ole paikkaa, minne palata.

Se ei ole siellä, kun hamuan käsilläni selkääni, mutta se on siellä kuitenkin.

Tuo iso punainen rasti, jonka kaikki varmasti näkevät.

Kaikki tuijottavat, kaikki paheksuvat. Kaikki varmasti arvostelevat.

Ajatuksieni kupla puhkeaa, kun huomaan naisen kamppailevan ulko-oven kanssa, kauppa ostokset käsissään. Menen ja autan saaden lämpöisen hymyn ja kiitoksen. Marraskuu haihtuu ja tunnen lämpöä. Tunnen merkityksellisyyttä.

Jatkan kulkuani kiinnittämättä huomiota mihinkä jalkani minua vievät.

Huomaan vain, kuinka askel askeleelta hymy haalenee ja katoaa.

Punainen risti palaa selkääni ja taas, taas on marraskuu.

Mieleni palaa sanoihin, jotka raapustin paperiin ennen kuin herätyskello rikkoi rauhani.  

“Kangistun kaamoksen synkkyyteen                                                                                                               

 Sen hiljaiseen kylmyyteen                                                                                                                                                           

Tuulineen se saapuu

yllään harmaa kaapu

 Tuiverrus puista lehdet vie

 tämä minun tie

 minne se oikein vie.”

Monet yhteiskuntatasolla syrjäytyneet ja työttömät kokevat vahvaa osattomuuden tunnetta. Mielenterveyden haasteet voivat olla yhtenä osatekijänä ja vaikuttaa heikentävästi työkykyyn ja yksilön arkiseen jaksamiseen sekä pitkittyessään luoda näköalattomuutta tulevaisuuden suhteen. Nämä asiat ovat yhteiskunnassa tiedostettuja ja niiden käsittely on elintärkeää, kun suorituskeskeisessä ajassamme, jo nuoret opiskelijat tuntevat tiukkojen vaatimustasojen ikeen, mielenterveysongelmia ja uupumusta.

Kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin ja sen tukemiseen tulisi keskittyä vielä enemmän ja tehdä myös ennaltaehkäiseviä toimia sen eteen. Näin pääsisimme mallista, jossa niin moni uupuu ja hakeutuu avun piiriin vasta kun pää on niin sanotusti kainalossa.

Korona-aika vaikutti paljon näihin asioihin, kun yhteiskunnan sulkeutuessa monella oli edessä työn ja elinkeinonsa menettäminen ja moni joutui kohtaamaan omassa arjessaan sen todellisuuden, joka esim. pitkäaikaistyöttömillä on elämässään. Siitä huolimatta edelleen negatiivinen stigma kietoutuu työttömyyden ympärille, joka nähdään yksilön omana syynä ja vapaavalintaisena päätöksenä. Tämä lisää arvottomuuden ja merkityksettömyyden kokemusta ja vaikuttaa henkilön mielenterveyteen.

Suomessa matalankynnyksen hyvinvointipalveluita löytyy onneksi paljon ja sen sijaan, että arvostelisimme, voisimmekin tukea ja kannustaa jokaista avun piiriin ja pitää huolta omasta, mutta myös kanssaihmisten jaksamisesta.

Luovan kirjoittamisen avulla voi olla helpompi lähestyä elämän haasteita ja tutustua itseensä aivan uudella tavalla. Luova toiminta, kirjoittaminen tai mikä vain itselle mieluinen taiteenmuoto saattaa helpottaa traumaattisten kokemusten käsittelemistä tai auttaa omien tunteiden ja ajatusten ymmärtämistä pidemmällä aikavälillä. Kirjoittaminen osallisuutta ja toimijuutta lisäävänä menetelmänä on mielestämme oivallinen tapa mielenterveyden edistämiseen, kuitenkaan ammattilaisten neuvoja unohtamatta.

Kirjoittamisen kautta on myös mahdollisuus nostaa mielenterveyden huolet yhteiskunnallisen keskustelun kohteeksi. Kertomukset osattomuudesta ja syrjäytymisen pelosta kertovat ensinnäkin ongelman laajuudesta, mutta lisäksi myös ihmisten rohkeudesta puhua elämän haasteista. Mitä enemmän kuulemme vertaisten tarinoita ja pystymme vähentämään niihin usein liittyvää stigmaa, sitä helpompaa on toivottavasti tulevaisuudessa hakea ja saada apua omiin haasteisiin. On ihan ok, ettei kaikki ole aina ok, keskeneräisyys on lopulta kauniimpaa kuin täydellisyys. Toivomme, että blogimme Tahroja Paperilla ja tämän julkaisun kautta voimme ehkä tuoda rohkeutta myös muille mielen haasteiden kanssa kamppaileville, toivoa siitä, että toivotonkaan tilanne ei ole ikuinen ja että maailmassa on myös toisia, joilla saattaa olla samantyyppisiä kokemuksia mielenterveydestä.

Jos haluat kommentoida tätä blogia tai kysyä lisää meiltä niin tässä sähköpostimme: tahrojapaperillablogi@gmail.com. Pidempi versio blogitekstistä löytyy tämän linkin takaa.

Teksti Anniina Lautkankare, Emilia Haltia, Elmo Myllymäki ja Martta Koiranen.

Kirjoittajat ovat Humanistisen ammattikorkeakoulun ensimmäisen vuoden yhteisöpedagogiopiskelijoita.