Muistelen keskustelua vertaisteni kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavien kesken, jossa moni kertoi muuttaneensa todella monta kertaa. Itsellänikin muuttoja on takana melko monta, vaikka olen kyllä myös aikuisiällä asunut pitkäänkin yhdessä osoitteessa.
Muuttokeskustelu sai minut pohtimaan, altistaako bipolaarisuus ihmistä lyhytjännitteisyydelle ja tiuhille elämänmuutoksille – pätkäelämälle siis. Omastakin elämästä kun tähän löytyy monia piirteitä.
Parisuhteita minulla on takana aika monta. Joidenkin kumppaneiden kanssa olen asunutkin yhdessä, joidenkin kanssa ei olla keritty siihen pisteeseen. Asuinpaikkaa on myös tullut vaihdettua aika useasti. Mutta sekin on osin kytkeytynyt parisuhteiden muodostumiseen ja eroihin – avoliiton päätyttyä on ollut muutto edessä väistämättä.
Pätkäelämä ja pätkätyöt
Työelämä on vielä oma elämän saransa. Ja sieltäkin löytyy vaihtelua. Olen vaihtanut työpaikkaa useampia kertoja urani aikana, itse asiassa alanvaihtojakin on pari tullut tehtyä tähän keski-ikään mennessä. Leipää on tullut tienattua sekä palkansaajana että yrittäjänä.
Työpaikan vaihtotilanteista muistan sen, että vanha työ on tyypillisesti alkanut kyllästyttää muodostuttuaan liian tutuksi. Työnkuva on saattanut tuntua liian kapealta ja on tehnyt mieli päästä käyttämään omia taitoja laajemmin.
Oma osansa on silläkin, että kenties en ole kurottanut ihan niin vaativiin tehtäviin kuin mihin olisi ollut kykyjä. Aiemmin potemani sosiaalinen jännittäminen on rajoittanut omien taitojen käyttöä. Työ on saattanut käydä liian helpoksi ja suppeasti kykyjä hyödyntäväksi.
Mutta eipä poukkoilu työelämässä ole täysin omaa valintaakaan ollut. Alan olla ihan tottunut siihen, että uudessa työssä aloittaessa on ensin tarjolla muutama määräaikainen pätkä, ja vasta sitten tarjotaan vakinaistamista. Olen välillä kokenut määräaikaisuudet ihan positiivisinakin: siinä avautuu selkeä saumakohta, jossa voi punnita, haluaako jatkaa vanhassa vai lähteä tähyämään jotakin ihan muuta. Raadollisesti voi nähdä määräaikaisuudet myös niin, että kun työnantaja ei minuun sitoudu, niin en sitten minäkään työnantajaan.
Lääkärin näkökulmaa
Juttelin taipumuksesta pätkäelämään taannoin myös psykiatrini kanssa. Hän selitti asiaa niin, että kaksisuuntaisuudelle ominaiset masennusjaksot voivat hämätä ihmistä ajattelemaan, että vanhassa (kumppanissa, asunnossa tai työssä) on jotakin vikaa.
En oikein tiedä, mitä tuosta ajatella. Tavallaan sairaus voi varmasti vääristää ajatuksia. Mutta toisaalta omalla kohdallani en ainakaan kadu mitään tekemiäni muutoksia ja vanhan taakse jättämisiä. En ole jäänyt harmittelemaan sitä, että on tullut jostakin suhteesta tai työpaikasta lähdettyä.
Mitä jos olenkin vain luonteeltani aikamoisen vaihtelun- ja kokeilunhaluinen? En ole sitkeä sinnittelijä vaan uusien asioiden kokeilija. Meitä on moneen junaan.
Surullista hakemista ja etsintää
Parisuhteiden kohdalla en pidä mitenkään ihanteellisena sitä, että menneisyys on ollut ”risaista”. Tämä on vaan vähän semmoinen juttu, johon on hankala itse vaikuttaa. Paljon mieluummin olisin valinnut pitkän, tasapainoisen ja onnellisen suhteen jo nuoresta lähtien. Mutta kun on tullut koettua monenlaista, osaa hyvää ja toimivaa suhdetta arvostaa.
Mitä mieltä itse olet, onko pätkäelämä tyypillistä kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastaville ihmisille? Samastutko ilmiöön?
– Veera S.
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti