Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay