Juhannus on nyt juhlittu perinteisissä merkeissä sukulaisten kanssa mökkeillen. Aina hermostuttaa etukäteen isoon ihmisporukkaan meno ja varsinkin näin alakuloisena olen tavallistakin epäsosiaalisempi. Kaiken lisäksi olen vielä mukavuuden haluinen hienohelma, joten elämä itikoiden keskellä ja ulkohuussin varassa oleminen ei ole minulle ”luonnollinen” olotila. Jännitin kuitenkin aivan turhaan. Vaikka olin oma hiljainen ja vetäytyvä itseni, niin minua ei ahdistanut vaan tykkäsin olla ihmisten keskellä. Mieltä piristi kummasti kuunnella vaan toisten höpinöitä ja nauraakin sai makeasti. Sillä hetkellä ei ollut huolta huomisesta vaan minulla oli hyvä olla.
Sain myös ilokseni taas huomata että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kukaan ei katso minua kieroon oman erilaisuuteni takia. Huomaan kyllä, että jarruttelen paljon enkä oikein ole näyttänyt oikeaa itseäni sukulaisille vieläkään. Mielialan vaihtelujeni takia, olen oppinut häpeämään itseäni ja kahtaa eri puoltani. Suojamuuri on yllättävän korkea. Varsinkin riehakasta itseäni olen joutunut aina jarruttelemaan, etten möläytä puhua mitä sylki suuhun tuo. Siksipä moni ei tiedäkään minussa tätä puolta olevankaan. Suurin osa pitääkin minua erittäinkin tasapainoisena ihmisenä, tai niin ainakin oletan. Kaikki ovat tottuneet siihen, etten lähde esimerkiksi isolla porukalla saunaan, vaan käyn mieluummin yksin tai lasten kanssa. Kukaan ei enää houkuttele minua siihen väkisin niin kuin alkuaikoina. Nyt minun epänormaaliuteni on toisille normaalia. Taustalla tähän käyttäytymiseen on haavoittunut itsetuntoni, jota kovasti vielä työstän vaikka olen jo päälle nelikymppinen. Uskon kuitenkin edelleen, että joskus siitä vielä toivun. Peli ei ole menetetty. Jo tunne siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on, on ensiaskel. Kiitos siitä sukulaisille ja ystäville. Saan toipua rauhassa ja omaan tahtiini.
Toinen asia, mikä minua näin juhannuksen jälkeen on mietityttänyt on pelkojeni hälveneminen. Enää pelkoni siitä, että lapsille sattuisi jotain ei ole enää niin voimakas. Uskon että lääkkeet ovat saaneet pehmennettyä nämäkin kulmat. Onneksi sain apua oikeaan aikaan kun nyt lapseni alkavatkin jo ottaa etäisyyttä äidistä ja elää omaa elämäänsä. Saattelin toisen lapsistani junalle, viikon kestävälle matkalle ja omasta mielestäni huolehdin ihan normaalisti niin kuin äidin kuuluu tehdä. Lapsen mielestä huolehdin edelleenkin liikaa. Tottakai jännitän ja ikävöin, mutta enää se ei ole niin hysteeristä kuin on pahimmillaan ollut. Äitinä oma lapsi on koko ajan mielessä, mutta huoli ei ole enää niin suurta että apuun tarvitsisi ottaa Opamoxia. Ainakin tällä hetkellä tilanne on tämä. Tulevasta en tiedä ja ehkä parempi niin. Päivä kerrallaan.
Lapset on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja luonnollisesti aikoina, joina olen ahdistukseen taipuvainen niin eniten ahdistaa huoli lapsista. Ihme että kaiken sekoilun keskellä heistä on kasvanut noin hyviä ihmisiä. Minulla on ollut monessa suhteessa onnea matkassa. Nyt on aika antaa lapsille siivet ja oppia hyväksymään se, etteivät he tarvitsekaan minua enää niin paljon. Paras siis antaa olla lääkityksen kunnossa, että uskallan antaa heidän katsella maailmaa. He ovat aina hyväksyneet minut tällaisena kuin olen, kun eivät ole tietenkään paremmasta tienneetkään. Sukulaiset ja ystävät ovat mukautuneet siihen ajan saatossa. Ja jos tarkemmin ajatellaan niin en minä ehkä niin erilainen olekaan. Tämäkin sairaus saattaa pysyä melko hyvin piilossa ja se onkin monelle tutulle tullut yllätyksenä. Tämän taudin kanssa siis pystyy elämään suht tavallista elämää. Sairaus kulkee kuitenkin vierellä ja se pitää ottaa aina huomioon. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä että ei pystyisi samaan kuin muutkin, omat pikku omituisuudet huomioon ottaen. Se ei tee meistä loppujen lopuksi erilaisia vaan erikoisia. Spesiaaleja.
-Mira
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti