Henkilökohtainen ratkaisu

Tänään on maailman mielenterveyspäivä. Tänä vuonna teemana on itsemurhien ehkäisy. Teema on tärkeä – elintärkeä. Itsemurhan sanotaan olevan henkilökohtainen ratkaisu, mutta todellisuudessa se ei koskaan ole yksistään henkilökohtainen. Se koskettaa arvaamattoman montaa ihmistä, jättää useisiin sydämiin pysyviä kipeitä jälkiä.

Sairastamani skitsoaffektiivinen häiriö on hengenvaarallinen siihen usein liittyvän kohonneen itsetuhoisuuden vuoksi. Olen oppinut, että minun ja kaltaisteni keskimääräisen elinajan ennuste on jopa 20 vuotta mieleltään terveiden verrokkien ennustetta lyhyempi. Lukuisat ennenaikaiset poistumiset elonpiiristä selittävät tämän murheellisen tulevaisuudennäkymän. Hätkähdyttävän suuri osa meistä on yrittänyt itsemurhaa jossain elämänsä vaiheessa – jonkin arvion mukaan jopa puolet – ja valitettavan moni on yrityksessään onnistunut.

Tunnen hyvin ne lähteet, joista itsetuhoisuus kumpuaa. Olen ollut niiden äärellä, maistanut niiden sysitummia vesiä. Tunnen hiilikaivoksen yksinäisen, pimeän eksytyksen. Sen, mitä on olla pelkkä ihmisen kuori, sisältä tyhjä; kulkea mitään tuntematta yhdentekevän maailman halki ja toivoa luonnollisen kuoleman koittavan pian, koska voimat eivät riitä itsemurhan toteuttamiseen. Tunnen myös lähteistä vaarallisimman, voimia antavan riemullisen mustan hulluuden lähteen, josta juominen nostaa mieleen lukemattomia, toinen toistaan luovempia tapoja lähteä tästä maailmasta. Sen ääreltä minut on väkisin kiskottu pois. Lääkäri totesi: sinusta ei tule korpinruokaa. Sinä lähdet nyt sairaalaan.

Terve ja hyvinvoiva ihminen ei tee itsemurhaa, näin uskallan rohkeasti väittää. Entä kun kuitenkin osa meistä on sairaita? Miten poistaa maailmasta henkinen pahoinvointi, jonka uhka on osalla meistä, minullakin, jo geeneihin piirretty? Täysin hyvinvoiva ihmiskunta on unelma ja siksi jää. Onkin hedelmällisempää miettiä, kuinka mielen tuskan saa pidettyä edes jotakuinkin siedettävällä tasolla.

Ajattelen nopeaa hoitoon pääsyä. Sitä, että yhteiskunta välittää sairaistaan siinä määrin, että ottaa heidät hoiviinsa ilman tuskaisaa viivettä. Että pahoinvointiin puututaan pikaisesti. Ettei kaveria jätetä, vaan autetaan, kun apua haetaan. Tehdään yhteiskunnallinen ratkaisu, jottei niihin huonompiin ratkaisuihin tarvitsisi kenenkään toivottomuuksissaan tarttua. Yhteiskunnan luonne näkyy heikkojen ja kärsivien kohtelussa – ei anneta sen olla julma.

Ajattelen stigman poistoa. Ettei kenenkään tarvitse kätkeä huonoa oloa sisälleen häpeällisen leimautumisen vuoksi. Että koko leimaa ei olekaan, vaan mielen sairaus ja henkinen ahdinko on sairaus muiden joukossa. Kuinka helpottavaa on, kun kenenkään ei tarvitse enää kärsiä kirvelevästä hullunleimasta! Eikö niin vielä ole? Miksei jo ole? Ei arvoteta ihmisiä sairauksiensa perusteella, jaeta vuohiin ja lampaisiin. Tehdään sellainen yhteiskunta, jossa tämä toteutuu.

Ajattelen myös vertaistukea. Tunnetta, etten ole yksin, ainoa maailmassa, vaan on lukemattomia kaltaisiani runotyttöjä ja -poikia ihan yhtä hajalla. Yhteisyys luo voimaa ja toivoa, oivalluksen siitä, että tämän tiheän metsän läpi on sittenkin mahdollista päästä valoon tuupertumatta matkalle. Yhdessä on helpompi kulkea halki eksyttävän, pelottavan viidakon ja väistää myrkylliset, houkuttelevasti kuiskivat mustat lähteet. Yhdessä voimme paremmin. Tuodaan vertaistuki kaikkien sitä tarvitsevien saataville.

Ajattelen toivoa. Vaikka kuinka tuntuisi vanhan virren sanoin, että ”kuolema meille voitto on” – kuolla ehtii huomennakin. Eletään tänään, eletään nyt ensin. Tehdään henkilökohtainen ratkaisu pysyä hengissä.

Toivon elämän kipinän palavan hellittämättömästi jokaisen meistä sydämessä nyt ja aina.

Johanna K