Psykoterapian pelko

”Kirjoitan sinulle lähetteen psykoterapiaan.”  Vakiovastaukseni oli vuosien ajan ”Ei kiitos, en halua psykoterapiaan.” Minua yksinkertaisesti pelotti, minkälaisia asioita terapiassa minun muististani kaivettaisiin. Viime vuosina olen kirjoittanut tarinaani kirjan käsikirjoitukseksi ja tehnyt samalla taidepäiväkirjoja, joihin olen purkanut tuntojani ja muistojani, jopa niitä kaikkein kipeimpiä. Kutsun sitä tee-se-itse terapiaksi.  

Ehdoton ei psykoterapialle

Kun psykiatri ensimmäisen kerran ehdotti minulle psykoterapiaa, kieltäydyin välittömästi. Diagnoosini oli vielä tuore enkä ollut lähelläkään hyväksymistä. Emme keskustelleet asiasta. Olin hyvin ehdoton. Minä en halua psykoterapiaan.

Vuosien ajan aika ajoin psykiatri uudisti ehdotuksensa. Antoi minulle listan psykoterapeuteista. Vakuutti, että Kela osallistuu kustannuksiin. Joka kerta olin yhtä ehdoton. Minä en halua psykoterapiaan. Emme koskaan keskustelleet tarkemmin siitä, miksi minun hänen mielestään pitäisi käydä psykoterapiassa tai minkälaisesta psykoterapiasta voisin hyötyä.

Olimme kuin kaksi itsepäistä aasia. Toinen ehdotti, toinen kieltäytyi. Mitä siinä keskustelemaan sen enempää. Kumpikin piti omaa näkemystään oikeana. Kerroin hänelle, mitä minulle kuuluu. Se oli riittävästi minulle.

Näin jälkikäteen muistan olleeni huolissani, miten pystyisin maksamaan sellaisen tai miten pystyisin työelämässä mukana olevana käymään jossain viikottain, ehkä jopa usean kerran viikossa. Miten selittäisin useat poissaolot työpaikalla? Entä jos joku saisi tietää? Mitä kirjoittaisin kalenteriin?

Eniten pelkäsin sitä, että psykoterapia tarkoittaisi lapsuuden kokemusta penkomista. Minulla oli vahva usko, että joku onnistuisi kaivamaan muististani asioita, jotka olin onnellisesti unohtanut. Vaikka enhän minä kovin onnellinen ollut. Elämä oli pahimmillaan uuvuttavaa taistelua päivästä toiseen. Onnellisuus elämästäni hävisi jo vuosia ennen kuin sain diagnoosin. En osannut käsitellä tunteitani. Kuljin katastrofista toiseen. Mutta vastaukseni pysyi. En halua psykoterapiaan.

Vuosien kuluessa keskustellessani psykiatrin kanssa aloin muistamaan asioita. Joka kerta, kun joku lapsuuden epämiellyttävä muisto palasi mieleen, ajattelin, että onpa hyvä, etten ole psykoterapiassa. Tuntui pelottavalta ajatella, että niistä muistoista pitäisi kertoa jollekin ja mikä vielä pahempaa, niistä pitäisi keskustella.

Tee-se-itse terapiaa kirjoittamalla

Kirjoittaminen ja lukeminen on ollut minulle jo pienestä pitäen tärkeää. Muutama vuosi sitten sain ajatuksen lähteä kirjoittamaan omaa tarinaani kirjaksi. Alku oli vaikeaa. En osannut kirjoittaa kuin pieniä pätkiä eikä niistä saanut mitään järkevää rakennetta aikaiseksi. Mutta kirjoittamisen palo oli valtava.

Muutaman kuukauden jälkeen löysin tavan kirjoittaa tarinaani toisen henkilön tarinaksi. Kutsuin häntä Saaraksi. Kirjoittamisen myötä aloin muistamaan asioita ja tapahtumia, joita olin unohtanut. Kun kaikkein kipeimpiä muistoja alkoi siirtyä paperille, kirjoittaminen pelotti mutta vielä enemmän pelotti ajatus kirjoittamisen lopettamisesta. Aivan kaikkia muistoja en halunnut jakaa psykiatrin kanssa, koska niistä puhuminen tuntuu vaikealta senkin jälkeen, kun olen kirjoittanut ne paperille.

Olen osallistunut useammalle kirjoituskurssille ja jakanut kanssaopiskelijoille pätkiä tarinastani. Eräällä kurssilla joku kommentoi tekstiäni ihmetellen, miksi kukaan kieltäytyisi terapiasta, jonka tarkoitus on auttaa. Hän ei tiennyt, että kyseessä oli oma tarinani. En ryhtynyt selittämään vaan jätin kommentin omaan rauhaansa. Miten olisin osannut selittää ymmärtääkseni psyykkisesti terveelle ihmiselle pelkääväni muistojen esiin kaivamista ja niistä puhumista, kun en aina itsekään ymmärrä itseäni.

Olen sanonut useasti, että tämä kirjoitusprojekti on ollut minulle tee-se-itse terapiaa. Se on avannut minulle monia kipeitä muistoja ja luonut uskoa siihen, että niistä huolimatta selviän tässä elämässä.

Taidepäiväkirjat

Innostuin taidepäiväkirjoista työväenopiston kurssilla. Kurssin aikana tein kaikenlaisia sivuja ja upotin niihin arkisia asioita. Kunnes sitten ajattelin, että voisin keskittyä omaan sairauteeni, kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön, ja purkaa muistoja, tuntoja ja ajatuksia taidepäiväkirjan sivuille. En keskittynyt siihen, näyttävätkö taidepäiväkirjani sivut kauniilta. Keskityin sisältöön ja aloin ymmärtää, että minulla on paljon asioita sisälläni, joita en ole pystynyt käymään läpi edes itseni kanssa.

Kuluneen vuoden aikana on tapahtunut merkittäviä asioita. Olen saanut kirjoitettua Saaran tarinan ja olen uskaltanut näyttää sitä muille ja pyytää siihen palautetta. Taidepäiväkirjat ovat auttaneet minua hahmottamaan ajatuksia paremmin. Olen pystynyt niihin sivuihin siirtämään pelkojani.

Viimeksi psykiatrin nähdessäni sanoin, että alan pikkuhiljaa olemaan valmis ajatukselle psykoterapiasta. Vieläkin pelottaa, mitä muuta muististani kaivetaan, mutta jos se auttaisi minua käsittelemään tunteitani ja antaisi jonkinlaisia työkaluja arjen haasteiden selättämiseen, niin ehkä se olisi sen arvoista. Tämän ajatuksen myötä syntyy uusi pelko – mitä jos en pääsekään psykoterapiaan.

Kuvat Soikan Taidepäiväkirjoista

-Soikka-