Oikeus lisääntyä

Saanko anteeksi?

Istun psykiatrin vastaanotolla vatsani kera keväällä 2010. Tunnelmani ovat ristiriitaiset. Lapsi on toivottu ja tervetullut. Kuitenkin minusta tuntuu kuin pitäisi pyytää anteeksi. Miksi tunnen niin? Anteeksipyynnön sijaan päädyn tokaisemaan suorasukaisesti: Tässä sitä sitten hullu lisääntyy. Tuijotan psykiatria totisin ilmein. Haaste on heitetty, ja odotan täystyrmäystä. Miksi oletan, että sellainen olisi tulossa?

On mentävä ajassa jonkin verran taaksepäin ja luotava laajempi silmäys historiaan, jotta kummalliset tuntemukseni niin hienon asian kuin uuden elämän äärellä kävisivät edes hieman järkeen.

Rotuhygienian aika

1900-luvun alkupuolella vallitsi usealla maailman kolkalla Britanniassa keksitty eugeniikka eli oppi rodunjalostuksesta. Oli herätty perinnöllisyysasioihin, ja sivistyneistöksi itsensä katsovat pelkäsivät kovasti ihmisrodun rappeutumista. Ihmisiä haluttiin jalostaa yhtäältä hyviksi koettujen inhimillisten ominaisuuksien lisäämiseksi yhteiskunnassa. Toisaalta haluttiin myös kitkeä pois huonoiksi koettuja ominaisuuksia. Ensin mainittuun pyrittiin rohkaisemalla toivotun kaltaisia ihmisiä lisääntymään, ja jälkimmäiseen rajoittamalla ”rotuhygieenisesti ala-arvoisten” ihmisten lisääntymistä, tai estämällä se kokonaan. Näillä tavoin yhteiskunta tervehtyisi ja ikävistä asioista kuten vaikkapa köyhyydestä ja löyhästä moraalista päästäisiin eroon.

Tunnetuin ja räikein, ja kukaties myös ryöstöviljellyin esimerkki eugeniikasta käytäntöön tuotuna oli natsi-Saksa. Sen eugeniikkaohjelmaan kuului vuosina 1933 – 1945 satojentuhansien vammaisten ja mielisairaiden pakkosterilisointi ja myöhemmin myös murhaaminen. Isompien valtiollisesti vainottujen kansanryhmien ohessa myös suuri joukko psykiatristen sairaaloiden potilaita päätyi kaasukammioihin tai surmattiin sairaaloissa.

Vähemmän tunnettu seikka on, että eugeniikasta innostuttiin valtakunnan tasolla myös Suomessa.

Vuosina 1935 – 1970 Suomessa oli voimassa laki pakkosterilisaatioista. Niitä tehtiin valtion määräyksellä kansan ”huonommalle ainekselle” – muun muassa kehitysvammaisille sekä mielisairaille, kuten skitsofreenikoille ja maanis-depressiivisille. Kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavalta ihmiseltä oli lain mukaan täysin hyväksyttävää ja jopa suotavaa väkisin viedä kyky lisääntyä. Lakiin oltiin piankin tyytymättömiä, mutta kylmäävästi sen takia, että sen nähtiin mahdollistavan liian vähän pakkosterilisaatioita! Lakia tiukennettiinkin vuonna 1950, ja laajempia pakkosterilisaatio-oikeuksia peränneet saivat toivomansa.

Pakkosterilisaatio on perustavalla tavalla ihmisoikeuksia rikkovaa väkivaltaa. Sitä tehtiin rotuhygieenisistä syistä tuhansille suomalaisille noiden vuosien kuluessa, mielisairauden perusteella noin 1370 ihmiselle. Vielä useammalle sterilisointi suoritettiin näennäisen vapaaehtoisesti, ”suosittelun” eli mahdollisesti kovankin painostuksen jälkeen. Suurin osa väkisin sterilisoiduista oli naisia. Operaatiosta ei ollut mahdollista valittaa. Pakkosterilisoiduksi mielisairauden perusteella joutuneille ei ole vielä tänä päivänäkään esitetty valtion taholta anteeksipyyntöä, saati sitten maksettu korvauksia.

Eugeniikan pitkä varjo

Mielisairaiden ihmisoikeuksia ei enää poljeta entiseen malliin, mutta mielikuva ”heikommasta aineksesta” sinnittelee edelleen sitkeästi hengissä. Sitä kutsutaan stigmaksi. Ruma häpeäleima haluaa merkitä meidät sairastuneet terveitä verrokkeja huonommiksi, tyhmemmiksi, pahemmiksi; kaiken kaikkiaan vähemmän kelvoiksi yhteiskunnan jäseniksi.

Nykyisin ei tohdita yhteiskunnallisen keskustelun valtavirrassa puhua rodunjalostuksen puolesta. Se ei ole enää poliittisesti korrektia. Sen sijaan kyllä surutta arvotetaan ihmisiä esimerkiksi sen mukaan, kuinka hyödyllisiä tai rasittavia he ovat yhteiskunnalle taloudellisesti. On poliittisesti täysin korrektia puhua vaikkapa ”hyvistä veronmaksajista” ja syyllistää suoraan tai epäsuorasti ihmiset, jotka eivät tuohon ryhmään kuulu. Aggressiot meitä ei ehkä niin hyviä veronmaksajia kohtaan konkretisoituvat nykyisin talouspoliittisesti: kovin helposti vähäosaiset saavat lisää keppiä ja parempiosaisille tarjotaan lisää porkkanaa. Niin on ollut ennenkin – eipä pakkosterilisaatiolakikaan suuremmin siitä päättäneitä hyväosaisia koskettanut.

Häpeäleima lyödään ihmiseen joskus ulkoa päin, ja joskus jopa sisältä. Kun riittävän paljon joko rivien välistä vihjataan tai suoremminkin väitetään psykiatrisia sairauksia sairastavien olevan vähemmän arvokkaita yhteiskunnassa kuin muut kansanosat, saattaa ihminen itsekin alkaa uskoa sellaiseen valheeseen.

Minulle on suositeltu sterilisaatiota. Niin ei suinkaan ole tehnyt valtio tai hoitotaho, vaan lähisukulainen. Niinkin ilkeästi voi stigma ihmistä koskettaa.

Minulla on oikeus

Palataan mielialahäiriöpoliklinikalle ja vuoteen 2010.

Psykiatri havahtuu virallisen, neutraalin kuorensa takana. Kuori murtuu hetkeksi, ja yleensä työhönsä leipiintyneen ja etäisen oloinen mies katsoo minua suoraan silmiin. Lapsi on suurinta, mitä ihminen voi tässä maailmassa saada aikaan, hän sanoo painokkaasti. Hän ei halua, että pyydän anteeksi. Hänestä on hienoa, että lisäännyn. Tyrmäystä ei tulekaan, vaan sen sijaan saan onnittelut. Istun jokseenkin mykistyneenä tuolissani. Olenkin itse stigmatisoinut itseäni – ja aivan turhaan!

Vuosia myöhemmin lapsi on reipas koululainen. Jossakin hänen koulutehtävistään kysytään, mikä on paras asia, mikä hänelle on tapahtunut. Vastaus tulee epäröimättä. Se, että sain syntyä tänne maailmaan. Jälleen on vuoroni mykistyä hetkeksi. Olen selvästi tehnyt jotakin oikein.

Johanna K