Otteita hetkistäni hypomaniassa. Kaikuja menneisyydestä. Ovatko ne jo menneisyyttä vai vieläkö on mahdollisuus jäädä virran vietäväksi. Hetken jatkuneen seesteisyyden jälkeen, vaaniiko vaara nurkan takana? Vai onko se sittenkin mahdollisuus? Mahdollisuus pystyä parempaan, ylittää itsensä. Vai onko edessä täydellinen nolaus. Näyttäytyminen hulluna muiden silmissä. On vain kaksi ääripäätä, hyöty tai haitta, mutta ei mitään siltä väliltä. Ei ole kultaista keskitietä. Ystävä ja vihollinen yhtä aikaa.
Onko hypomania kolkuttelemassa ovella, kun kaikki äänet kuuluvat kovemmin ja saavat pään sisällä olevan kaaoksen vielä enemmän kaoottiseksi. Lasten yhtäaikainen puhuminen ja kiljuminen sekoittuvat päässäni sekavaksi mössöksi, joka saa minut lamaantumaan. Yöllä ei uni tule vaan töllötän televisiota saadakseni mieleni rauhoittumaan. Mitä tylsempi ohjelma sen parempi. Ahdistavat ajatukset käyvät taas välähdyksen omaisesti mielessä. Taas on monta projektia kesken, mutta mitään en saa vietyä loppuun. Olisiko nyt jo tarvetta lisätä jotain lääkettä tai vähentää? En tiedä. Olen pyytänyt hoitajaa kysymään lääkäriltä, mutta mitään ei ole kuulunut. No eipä tässä auta kuin odotella laantuuko aallokko vai yltyykö myrskyksi. Masennuksen uumenissa tätä olotilaa toivoo, sitä kun energiaa riittää ja ajatus kerrankin kulkee. Joskus on tehnyt mieli omin luvin jättää jarruna toimiva lääke pois tai vähemmälle, että saisi luunsa liikkeelle. On kuitenkin tullut järki käteen ja olen kääntynyt lääkäri puoleen ennen kuin olen kerennyt soheltamaan omin päin. Sen hypomanian mukana tulevan ahdistuksen kun muistaa, niin ei tule sitä olotilaa ikävä. Niin, ja se raivon tunne mikä saattaa iskeä pienestäkin asiasta. Tuntuu että suoni puhkeaa päästä, jos ei saa purettua sitä mitenkään, esimerkiksi huutamalla. Se äkkipikaisuus on häpeäksi enkä kaipaa sitäkään takaisin.
Hypomania on vieraillut kylässä ennenkin ja varhaisin muistoni siitä vie minut yläaste aikaan. Seisomme innokkaasti jonossa päästäksemme kotiin vievään bussiin koulupäivän jälkeen. Supattelemme kavereiden kanssa edessä seisovan tytön hiustyylistä ja nimitämme sitä kanan perseeksi. Semmoinen takaa lyhyt, edestä pitkä. Minäkin hihittelen, mutta juuri kun olemme nousemassa bussiin puhallan tyttöä hiuksiin ja nauran makeasti päälle. Tyttö vilkaisee minua kummeksuen ja kaverit häpeävät silmät päästään. Kun istumme bussiin, kukaan ei tule viereeni, vaan minulle sihistään hampaiden välistä että olen ollut todella outo viime aikoina ja tämä on kaiken huippu. Kukaan ei halua olla kanssani enää missään tekemisessä.
Muistoihin palautuu tupakan savuinen kapakka. Ilmassa leijuu oksennuksen laimea haju ja kengänpohjat narahtavat kiinni lattiaan joka askeleella. Juomat ovat tulleet yli, niin lasista kuin sisuksistakin. Kuljen rinkiä poikaystäväni käsipuolessa kun vastaan astelee tutun tuttu mies. Tartun häntä käteen ja vedän lähemmäksi. Pitkän imuttelun jälkeen jatkan matkaani poikaystävä edelleen käsipuolessa. Molemmat miehet jäävät monttu auki ihmettelemään mitä juuri tapahtui.
Vuosia myöhemmin, olen edelleen tuon samaisen poikaystävän kanssa ja meillä on jo lapsia. Ajelemme pitkin maaseutua kymmenien kilometrien päähän katsomaan isoa kartanoa ja siihen liittyviä tiluksia. Puhua pälpätän innoissani siihen liittyvistä suunnitelmistani. Visioin mielessäni maaseutu ympäristöön sopivan teemapuiston, jonka päähenkilöitä olisivat Koiramäen koirat. Jos idea menestyisi ympärille voisi perustaa kokonaisen huvipuiston. Mitään asuntonäyttöä ei ole sovittu vaan käymme vain stalkkaamassa tiluksia. Hintalappua pelkällä tilalla on yli viisisataa tuhatta euroa. Tai ehkä sittenkin ostaisin keskustasta vanhan hotellin, jossa jokaisessa huoneessa olisi tietyn aikakauden teema ja roolivaatteet asiakkaille. Kupla puhkeaa, kun kiinteistövälittäjä viestittää sopiakseen aikaa neuvotteluille.
Meiltä särkyi televisio. Minä otan asiakseni ostaa meille uuden. Kiertelen kaupoissa ja vertailen tuotetietoja niin kuin ymmärtäisinkin niistä jotain. Oikeastaanhan on sama ostaa yhdellä kertaa tarpeeksi iso niin ei tarvitse olla kohta taas vaihtamassa. Ja tottakai kuvan täytyy olla tarkka, mustan on oltava syvän musta, ei rakeinen. Otan tämän. Senhän saa osamaksulla eikä hintakaan ole kuin vähää vaille kaksi tonnia. Ajelen tyytyväisenä kotiin. Ison television myötä myös olohuoneen järjestyksen on muututtava. Eihän se olekaan kuin kolmas kerta tällä viikolla. Mies tuskailee taas selvitellessään johto helvettiä uuteen osoitteeseen. Turha on kuitenkaan esittää vastaväitteitä sillä minä tiedän paremmin. Minulla on visio.
Tätäkö siis tuleman pitää. Ovatko lääkkeet hidastaneet minua tarpeeksi. Osaanko jo suitsia ”ylivertaiset” lahjani johonkin rakentavaan. Muserrunko ahdistuksen alle vai osaanko luovia tieni vapauteen. Nähtäväksi jää. Elämme jännittäviä aikoja…
-Mira
kuvat Pixabay
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti