Artikkeli on osa Aallonmurtaja-hanketta. Hanke on suunnattu noin 16–29-vuotiaille, joita kaksisuuntainen mielialahäiriö tai skitsoaffektiivinen häiriö koskettaa omakohtaisesti tai läheisen kautta.
Kuinka sekaisin on kun ei enää tunnista itseään? Kun on hukassa omassa itsessään? Kun ei tiedä mikä on oma identiteetti, tai mihin sairaus loppuu ja mistä sinä alat? Millaista elämää sinä silloin kykenet elämään? Vastaus: uuvuttavaa, muiden kautta elettävää, hyvin hukassa olevaa elämää.
Minä sain kaksisuuntaisen mielialahäiriön tyyppi II- diagnoosin joskus vuonna 2015-2016. En muista että olisin silloin tuntenut mitään kummempaa asian suhteen. Olin epäillyt sitä pitkään, sillä äidilleni oli sama sairaus selvinnyt vuosia takaperin ja se selitti paljon omiakin oireita. Silloin otin asian ehkä liiankin lunkisti ja “hyväksyin” asian nopeasti.
Nyt vuosien jälkeen, kun oirekuviot ovat muuttuneet ja sairaus kääntynyt varsin huonoon suuntaan en voi sanoa että olen enää yhtään “sinut” asian kanssa. On ollut selkeitä ylä-ja alamäkiä, välillä vähän pukannut sekamuotoista ja nyt sitten yritän epätoivoisesti päästä takaisin kapuloihin. Tälläkin hetkellä menen alamäkeä aika hurjaa vauhtia ja stoppia ei ole vielä tullut, eikä minulla ole mitään keinoja millä saisin kaiken pysäytettyä. Tai no siihenhän on keinonsa… Haluan pysäyttää sen vauhdin, edes hidastaa sitä jotenkin. Se on kuitenkin hel-vetin hankalaa, raskasta ja uuvuttavaa. Melkein tekisi mieli vain luovuttaa kesken kaiken, käpertyä peiton mutkaan ja itkeä itsensä uneen.
Ajatukset mitä tämä sairaus minussa herättää, ovat jollain tasolla muuttuneet absurdeiksi, vaikkakin saattavat olla aivan normaaleja kun tilannetta miettii. Välillä pohdin esimerkiksi sitä, mitä tapahtuu jos, tai kun oloni tästä joskus paranee, esimerkiksi remission tasolle, tai edes sinnepäin. Miten osaan olla? Mitä minun kuuluisi tehdä? Olisinko valmis työelämään? Kuinka paljon minun todellisuudessa pitäisi jaksaa kaikkea kuormitusta ilman apuja mitä nyt on? Entä mitä sitten kun en saa enää muuta kuin terveysaseman hoitoa, entä jos se ei riitäkään tai romahdan? Miten siinä kohtaa kykenen taas rämpimään läpi kaiken että saisin apua? Synkkiäkin ajatuksia on kuten: olen tehnyt jotain niin pahaa että saatan jopa ansaitakkin tämän kaiken. Kärsin tästä pahasta olosta ehkä koko loppuelämäni. Olisi niin paljon helpompi vain luovuttaa. Sitten saatan pohtia: jos se että minuun sattuu, auttaa jotakuta toista, kyllä minä tämän kestän. Ehkä se on jopa joltakulta toiselta pois että minä sain tämän sairauden.
Jossakin kohtaa tosiaan koin että olin hyväksynyt sen että minulla on kaksisuuntainen. Tilanne muuttui siinä kohtaa kun sain viimeksi osastolla ollessani 2023, lisädiagnoosiksi epävakaan persoonallisuushäiriön ja liudan muita häiriöitä. Siitä heräsi vielä isompi kysymys: jos en tiedä kuka minä olen ja missä sairauteni alkaa, miten kykenen opettelemaan epävakaan väärin opituista ajatusmalleista pois? Tästä pääsin siihen tulokseen että minun pitäisi olla vielä enemmän sinut kaksisuuntaisen kanssa, sekä saada siinä lääkkeet kohdilleen, että voin alkaa käsittelemään epävakaata, osallistua DKT:hen jne. Mutta mistä hemmetistä tässä sitten itsensä kanssa aloittaa?
Kuten alkuun jo sanoin, ei minulla ole hajuakaan kuka itse olen. Sen osaan jäsentää, että olen sateenkaarinainen, uusperheen bonusäiti, nörtti ja hyvin empaattinen ihminen. Liiankin, sillä se tuottaa ongelmaa näiden diagnoosien kanssa. Otan aika usein muiden ongelmat omille harteilleni, teen kaikkeni että asiat menisivät parempaan päin, otan nämä asiat todella henkilökohtaisesti. Sitten vain uuvun ja uuvun ja uuvun.
Tiedän että minulla on ihan kamalasti opittavaa epävakaastakin, sen lisäksi että on varmasti paljon asioita joita en kaksisuuntaisestakaan tiedä. Juuri nyt tuntuu, että olen eksynyt pimeään labyrinttiin joka on täynnä ovia ja haahuilen pimeässä aukoen aina vain vääriä, joskus jopa saattaen itseni vaaraan sen vuoksi.
Tunteiden käsittely stressitilanteissa on jotain ihan kamalaa. Itken ja raivoan kun en osaa käsitellä niitä. Sillä hetkellä tuntuu että satutan vain kaikkia ympärilläni ja minut pitäisi jättää yksin, etten kuuluisi olla kenenkään kanssa. Etten ansaitse ketään. Kaikki tämä saa minulle epätodellisen olon, kuin en oikeasti olisikaan olemassa, kuin kaikki tapahtuisi jollekin toiselle kuin itselleni. Se tuo mukanaan kierteen josta en pääse millään yli enkä ympäri. Minulla ei ole taitoa katkaista tuota kierrettä. Kaikki tuntuu liian vaikealta hoitaa itsekseen.
Kuka minä olen? Mikä on tehtäväni täällä? Ehkä olen vain muiden hyödyksi tehty olento. Ehken ole mikään tai kukaan. Entä jos en haluakaan olla?
Tiia E
Mielen mainingeista 
Jätä kommentti