Rahan alistama

Olipas vähän itsesäälin katkuinen kirjoitus viimekerralla, ja tällä kerralla jatkuu. Välillä tuntuu, että minussa on ainakin kolme eri puolta: itsesäälissä ja epäluulossa märehtivä Mira, arjen sankari ja elämäänsä tyytyväinen Mira ja huikeita suunnitteleva ja kykyihinsä yliuskova Mira. Sellaista kai tämä vuoristoradalla taiteilu on. Ihme elämää tämmöinenkin. On tässä identiteetti tosiaankin välillä hakusessa. Tällä kerralla mieltäni askarruttaa kuitenkin raha tai varsinaisesti sen puute. Olen tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä lokakuun loppuun asti ja tuleva on vielä hämärän peitossa. Tähän liittyen mies kommentoi minulle, että kannattaa miettiä nyt mitä siellä lääkärissä puhuu. Jos putoat työttömyyspäivärahalle niin ollaan lirissä. Ihan kuin minä olisin puhumalla itselleni keinotellut eläkkeen? Koko sairausko on pelkkää huuhaata ja olen sepitellyt tarinoita ”päästäkseni” tähän tilanteeseen. Niin kuin tuo eläkkeellä olo olisi jotenkin tavoiteltava asia. Vai halusiko hän nyt minun vain keksivän jotain oireita etten joutuisi työttömäksi. En ymmärrä. Toivottavasti kyse oli vain väärin ymmärryksestä minun osaltani. Eiköhän se lääkäri sen päätöksen loppupeleissä tee.

 

No joka tapauksessa olen tällä määräaikaisella ollut jo vuosikausia. En edes muista kuinka pitkään. Rahaa ei siis tietenkään tule niin paljon kuin palkkatyössä, mutta lisäksi ansaitsen muutaman satasen kuussa hyllytyshommista. Minusta se on kuitenkin aika hyvin. Paljon huonomminkin voisi olla. Silti koen kovasti painetta siitä, että minun pitäisi ansaita enemmän ja olla normaalisti kokopäivä töissä. Kaiken lisäksi rahat on koko ajan loppu. Elän kädestä suuhun. Minulla on tuskin koskaan omaa rahaa. Elän kuin kerjuulla koko ajan. Minun on käsi ojolla anottava rahaa, jos sitä johonkin tarvitsen. Se joka tienaa enemmän, määrää raha-asioista. Elän toisen siivellä, joten minulla ei saa olla sananvaltaa eikä omia tarpeita. Silti vaikka elän niin niukasti kuin osaan niin rahat ei vaan riitä. Mieltä painaa aina se mihin jamaan olen perheemme ajanut. Eipähän näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan, mutta silti koen vääjäämättä syyllisyyttä.

Vaikka tuloja kuitenkin jonkun verran on, niin lainat ja luotot painavat päälle. Osa luotoista on pitänyt ottaa hypomaniassa tehtyjen nettiostosteni takia. Kun minulla on vauhtia, niin silloin ei paljon realiteetit paina. Nämä on sitten korkeakorkoisia lainoja jotka vain kasvavat kun niitä pystyy lyhentämään minimimäärän kerrallaan. Kierre on valmis. On väärin, että mieheni joutuu niitä nyt parempituloisena makselemaan. En tiedä miten pystyn sen hänelle koskaan korvaamaan. Minulla ei olisi myöskään kattoa pään päällä ilman hänen maksukykyään. Tämä on kuitenkin tahattomasti johtanut siihen, että koen olevani taloudellisesti alistetussa asemassa. En pysty osallistumaan kaikkiin kuluihin ja olen jatkuvassa kiitollisuuden velassa siitä. Jos haluan jotain, niin joudun jättämään siitä ”anomuksen” mikä ei välttämättä mene läpi.  Minun pitää koko ajan nöyristellä, vaikka koenkin olevani ihan skarppi ihminen, joka pystyisi huolehtimaan itsestään. Olen aina ollut kahnauksissa auktoriteettien kanssa, koska en kestä sitä, että minua määräillään ja pidetään mahdollisesti huonompana kuin muita. Kritiikin vastaanottaminen on ollut heikkoa. Kaikki tämä johtuu aikaisemmista ihmissuhteistani. Minua ei kyykytetä. Siksi tämä alemman kansalaisen asemassa oleminen ottaa minulla erityisen koville. Itsemääräämisoikeus ja kyky pystyä huolehtimaan itsestä ja lapsista on tärkeää myös itsetunnolleni. Mitenkä siihen mielenterveyskuntoutujana voi päästä? Työ se on se, millä raha ansaitaan, ei sitä ilmaiseksi jaella ja niinhän sen pitää ollakin.

Kuntoutuminen mielenterveyden haasteista jatkuvan paineen alla on välillä hankalaa. Kaikkea stressiä ei elämässä voi mitenkään välttää. Toiveissa olisi, että joskus vielä löytäisin jonkun keinon jolla ansaita, että kokisin olevani osa tätä yhteiskuntaa. En väitä ettenkö olisi onnellinen ilman rahaakin. Arvostan paljon korkeammalle muita asioita kuin materialismia. Rahattomuus ei tee minusta onnetonta. Minulla on moni asia todella hyvin eikä tämä nyt maailmaa kaada. Joskus vaan sinnittely on varsin työlästä ja se suoraan sanottuna ketuttaa. Eikö täällä pärjää ilman rahaa? No ei, ruokaa on jotenkin saatava. Ei minusta oikein omavaraistalouttakaan ole pitämään. Olen aika huoleton ja hajamielinen rahan suhteen ja siksi raha asioiden hoito on yksinomaan miehelläni. Olen siitä myös kiitollinen. Hän toimii periaatteessa edunvalvojanani, minkä ilmeisesti tarvitsisinkin. Kolikolla on siis kaksi puolta. En millään halua, että minua holhotaan, mutta tosiasiassa tarvitsenkin sitä.

-Mira

kuvat: Pixabay