Näkyykö se päällepäin?

Mira kirjoitti joitakin viikkoja sitten aiheesta, jota olen itsekin monesti miettinyt. Näkyykö sairauteni päällepäin? Näytänkö hullulta? Huokuuko olemuksestani mielisairaan kuva?

Rakastan värejä. Maanisena rakastan niitä erityisen paljon. Se on usein näkynyt pukeutumisessani jo nuoresta iästä lähtien. Olen ollut vauhdikas ja jokainen vaate on ollut eri väriä. Kukaties se on ollut hieman hullua?

Myöhemmin, kun olen jo ollut hoitosuhteessa, olen lukenut mielenkiinnolla Kanta-palvelusta potilaskertomuksiani. Hoitotaho on kirjannut rehellisiä havaintojaan ulkomuodostani. ”Pukeutunut värikkääseen mekkoon. Vaikutelma taiteellisen tyylikäs.” Tai: ”Pukeutunut värikkäästi, ei kuitenkaan bisarrilla tavalla.” Värikäs, mutta harvemmin suorastaan outo?

Vauhdikkaissa tunnelmissa nuorena, ennen diagnoosia.

Olen tutkinut minusta otettuja valokuvia vuosien varrelta. Kasvot kertovat paljon. Olen usein ollut varsin ilmeikäs, mutta sairauteni pahennuttua kasvoni olivat pitkään totiset, jopa tuskaiset. Olin tuolloin vielä työelämässä ja virkani puolesta usein julkisuudessa. Lehtileikkeistä katsoo kärsivän näköinen ihminen. Kun työelämä jäi taakse, stressin vähentyminen helpotti myös ahdistuneisuutta ja ilmeikkyys palasi takaisin.

Lääkitys on vaikuttanut olemukseeni. Neuroleptit melko usein väsyttävät ja lihottavat – niin minuakin, ja sehän näkyy, erityisesti vanhojen tuttavuuksien silmiin. Olen saanut kuulla ikäviä kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. ”Näytät syöneeltä” on ehkä kesyimmästä päästä. Olantsapiinia käyttäessäni ruokahaluni olikin lähes loputon. Oma tahtoni oli jossakin kateissa. Saatoin istua jokseenkin ilmeettömänä sohvalla tuntikausia huomaamatta tilanteessa mitään erikoista. Muut kyllä huomasivat – erityisesti mieheni, joka katseli meininkejäni päivittäin. Jossain vaiheessa neurolepti vaihdettiin painoneutraaliin ja vähemmän väsyttävään. Laihduin huomattavasti ja tunteet sekä oma tahto palasivat. Sain kehuja ja kommentin: ”Et näytä sairaalta.” Tajusin jonkinlaista katkeruutta tuntien, kuinka vinoutuneen suuri merkitys ulkonäöllä maailmassamme on.

Neuroleptien lihottamana.

Rauhoittavat lääkkeet ovat myös vaikuttaneet olemukseeni, tahdoinpa sitä tai en. Lääkäri on joskus rauhoittavan otettuani kirjannut Kantaan pistämättömän huomion: ”Asiallinen, jonkin verran jähmeä ja tuijottava.” Minua yhtä aikaa nauratti ja ärsytti lukea luonnehdintaa. Jähmeää tuijotusta? Ei kuulostanut siltä Johannalta, jollaiseksi itseni koen.

Onko hullulta näyttämisessä sitten jotakin pahaa? Oikein pöpin näköisenä tuskin ainakaan pärjäisin kovin hyvin työhaastattelussa. Toisaalta minun ei tarvitsekaan pärjätä sellaisessa tilanteessa, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kummastuksen herättämisestäkään en suuremmin välitä, jos niin sattuisi tapahtumaan. Stigma ja pahuus lievät katsojan silmässä – jos sielläkään. Maailma muuttuu, onneksi.

Johanna K.

7 thoughts on “Näkyykö se päällepäin?

Add yours

  1. Enpä ole uskaltanut käydä lukemassa kannasta omia käyntejäni. Tästä innostuneena pitääpä käydä kurkkaamassa. Mitkä neuroleptit ei lihota? Minulle tämä lihavuus on jo iso ongelma vaikka lääkäri väittää, että Risperdal ei lihota. Onpa hyvä kuulla että sinulle on löytynyt helpotus lääkkeen vaihdolla. Toivoa siis on. Hyvä kirjoitus taas kerran, pystyn samaistumaan.
    -Mira

    Tykkää

    1. Kannan tekstit ovat välillä ihan kiinnostavaa luettavaa. On joitakin neurolepteja jotka on painoneutraaleja – tai ainakin neutraalimpia kuin ne usein lihottavat. Yksilöllisiä nämä tietysti ovat. Minulla tämä ei-lihottava lääke on aripipratsoli.

      Tykkää

  2. Kiitos hienoon aiheeseen tarttumisesta Mira ja Johanna! Olen usein kokenut ärtymystä ja turhautumista siitä kun ensin ihmisille määrätään lihottavia lääkkeitä ja sen jälkeen pidetään kursseja joissa opastetaan täysin älykkäitä ihmisiä laihtumaan ja kuntoilemaan. Liikunta ja ruokavalio ovat tärkeitä toki hyvinvoinnin kannalta, mutta olisiko tarpeen jo lääkettä määrätessä kertoa reilusti sivuvaikutuksista ja muutoksista joita kehossa tapahtuu. Tarvitseeko leptien syöjä ohjausta ruokailuun tai kävelyyn? Miten olisi hyväksy kehosi muuttuminen ja vähintään oikeasti lääkkeiden tuomaan ylipainoon suhtautuminen armollisesti tai mahdollisten ohjeiden teossa sen huomionti että jotkut lääkkeet vaan todellakin lihottavat ja muuttavat elimistön aineenvaihduntaa. Normaalit keinot eivät tepsi ja loputtomat kuntokuurit ja mielenterveys yhdistysten järjestämät kävely koulutukset tuntuvat oudoilta. Onneksi nykyään on myös lääkäreitä, jotka tosiaan ottavat huomioon potilaan kehon mahdolliset muutokset ja lääkkeitä jopa vaihdetaan lihoamisen tai sivuvaikutusten vuoksi. Olen ollut itsekin lihavaksi zombieksi lääkitty ja sokeriarvot koholla istuin entisenä anorektikkona kuuntelemassa sairaanhoitajan suosituksia kuinka syödä. Jokainen syömishäiriöinen tietää kyllä ravintosuositukset. Koetin sanoa että tämä lääke ei sovi minulle ja haluaisin vaihtaa sen. Sain kuulla että oireeni eivät johdu lääkkeestä. Lopetin lääkityksen itse, painoni putosi ilman mitään toimia 20 kiloa ja ilmeet palasivat kasvoille ja sokeriarvot normalisoituivat. Tämän jälkeen lääkärikin vihdoin uskoi. En suosittele kenellekään toki omatoimisia lääkityksen lopettamisia, mutta toivoisin että potilaiden kokemuksia kuultaisiin ja häiritsevät sivuoireet otettaisiin paremmin huomioon.

    Liked by 2 people

    1. Kiitos Heidi hyvästä kommentista! Hoitotaholla ei toisinaan tunnu olevan erityisemmin mitään sitä vastaan että potilas on lihonut ja ilmeetön, kunhan ei ole psykoottinen ja jotenkuten pärjäilee. Se jotenkuten pärjäileminen ei saisi riittää. Ja totta tuo, että sivuvaikutuksista kerrottaessa hoitotahon pitäisi olla rehti ja puhua niistä ikävistäkin asioista hymistelyn sijaan. Liian usein potilas saa itse yksinään etsiä tietoa aiheesta. Itse sain minäkin lääkemuutosta vaatia – zombina sellainen oli melkoisen ponnistuksen takana – ja ihan suuttua piti ja lääkityksen kokonaan lopettamisella uhata ennen kuin tosissaan otettiin.

      Tykkää

  3. Olen ollut aina kovin liikunnallinen ja nauttinu maalaamisesta …kausittain. Ystäväni sanoi minulle viimeksi eilen että ei se näy. Itse en osaa oikein arvioida. Tunnistan oireet mutta en halua niitä hyväksyä ja se on kaikista kamalinta kun en ajoissa lähde hakeen apua. Ketipinor lihottaa, ikävä kyllä mutta jos pääni pysyy suht kondiksessa niin se on ok. Kroppaani en tule enään ikinä hyväksymään. Nyt olen kokoa jotain 42 ja ennen olin 38.. sopeutumista on paljon. On hyvä että nyky päivänä asioista puhutaan. Emme ole kummajaisia vaan ihmisiä joilla on eritys tarpeita ( terapia, lääkehoito ym) Ja yritämme kovasti sopetua ”muottiin” missä ”normi” ihmiset ovat. Ulkopuolinen olo on tuntunut monen monta kertaa .. mietin miksi mun tunne maailma ei voi olla noin simppeli. Miksi minulla ei pää nupissa ole kaikki ok?? Mutta vuosien varrella olen oppinut hyväksymään ja elämään tämän asia kanssa.

    Tykkää

    1. Kiitos kommentista Katja! Olen tuota normaaliutta paljon pohtinut. Minusta ihmisen ei pitäisi sovittautua siihen normaalin muottiin, jos siihen ei tunnu mukavasti mahtuvan ja oleellisia osia omasta itsestä jää ulkopuolelle. Pikemminkin pitäisi laajentaa yhteiskunnallista hyväksynnän piiriä. Ihmisyyden moninaisuus on ihmeellinen asia, ja usein ihan hyvällä tavalla loppujen lopuksi. Ulkopuoliseksi olen itsekin joskus itseni tuntenut, mutta nykyisin en niin kovin enää sellaisia murehdi. Hyvä, että sinäkin olet oppinut tulemaan sinuiksi oman erityisyytesi kanssa.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus
%d bloggers like this: