Tänään on kansainvälinen kaksisuuntaisen mielialahäiriön päivä, World Bipolar Day. Kaksisuuntainen mielialahäiriö on hengenvaarallinen sairaus – etenkin silloin, kun asianmukainen hoito puuttuu. Luultavasti melko moni on yhtä mieltä siitä, että kaksisuuntaista mielialahäiriötä sairastavat ihmiset kuuluvat erikoissairaanhoidon piiriin. Mutta pääseekö sairastunut tarvittaessa hoitoon, ja jos pääsee, jatkuuko hoitosuhde?
Mielenterveyspalvelut ovat pahasti ruuhkautuneet. Pahin tilanne on tällä hetkellä Pirkanmaalla, jota tässä käsittelemme erittäin huolestuttavana esimerkkinä. Paljon puhutaan nuorten mielenterveyshoidon ongelmista, mutta aikuispuolellakaan eivät asiat ole yhtään paremmassa jamassa.
Jo vuonna 2021 Taysin aikuispsykiatrian 99 lääkärinpaikasta 35 oli täyttämättä ja ensimmäistä tai toista poliklinikkakäyntiään jonotti 2300 ihmistä (Yleisradio, 23.9.2021.) Valitettavasti lääkäripula on sittemmin vain pahentunut. Vuoden 2022 lopulla Taysin Pitkäniemen psykiatrinen sairaala teki itsestään ilmoituksen aluehallintovirastolle – sairaalapaikat olivat ääriään myöten täynnä ja ihmisiä jouduttiin käännyttämään ovilta. Maaliskuussa 2023 Pirkanmaan hyvinvointialueen aluehallitus käynnisti psykiatrian epäkohtien selvityksen (Aamulehti, 20.3.2023.) On hyvä, että selvitetään, mutta selvitykset ovat verkkaisia eivätkä vielä itsessään ratkaise ongelmia, jotka ovat ja jatkuvat.
Kirjoittajatiimistämme Tiialla on omakohtaista kokemusta Tampereen psykiatristen palveluiden kriisiytymisestä. Antaa Tiian itse kertoa.
”En voi sanoa että Sarviksen psykiatrialla hoidossa ollessani vuosina 2018-2020, olisin saanut kovinkaan huonoa hoitoa. Muutos tapahtui aika pian sen jälkeen kun Sarvis liittyi osaksi Taysia ja muuttui Mielialahäiriöpoliklinikaksi. Lääkärien saanti oli heti alusta asti hankalaa ja kun jonkun sai, aika oli lauantaina jollekulle joka ei tietenkään sinun asioistasi etukäteen tiennyt ja kaikki piti selittää aina uudelleen ja uudelleen, varsinkin jos mahdollisimman hyvän b-lausunnon halusi saada. Kävin kahdella tai kolmella ”lauantailääkärillä”. Toisaalta he saivat kyllä aina jotain aikaiseksi. Sitä en voi moittia. Yksi esimerkiksi tarttui kiinni siihen kun puhuin sekamuotoisesta jaksosta, hän sai minulle 112-kortin. Toinen taas paneutui hommaansa niin hyvin että päätti järjestää minusta kerrytetyt sekavat muistiinpanot ja lääkehistorian, vaikkei se edes hänen hommaansa sillä hetkellä olisi kuulunut.
Lääkärien loistaessa poissaoloaan alkoivat pikkuhiljaa myös ajat omalle sairaanhoitajalle peruuntua tai siirtyä. Pian omalla ajalla ei kerinnyt muuta käydä läpi kuin sen välin tapahtumat siitä kun viimeksi olimme nähneet. Paljon suunnitelmia tehtiin minun hoidostani, mutta hyvin vähän niistä loppupäässä kerittiin toteuttaa. Kerran aikani peruuntui jälleen ja odottaessani uutta aikaa sain ajan ihka omalle lääkärille. Ihmettelin kun en ollut kuukausiin saanut uutta aikaa johon tämä vastaa että enkö minä tiennyt että oma sairaanhoitajani oli lopettanut ja nyt yritettiin uutta saada tilalle. Hänen olisi kuulemma pitänyt ilmoittaa kaikille potilailleen asiasta. Eipä minulle vain.
Meni joku aika kun sain kun sainkin ajan tälle uudelle sairaanhoitajalle. Koin heti alkuun että emme tule toimeen. Minulla oli mukana lista asioista joita halusin käydä läpi, tai edes keskustella. Hän torppasi ne toteamalla että ne ovat asioita jotka kuuluvat psykoterapiaan. Edellinen hoitajani ei ollut merkinnyt ylös että en kykene sellaista aloittamaan vaikean taloudellisen tilanteen vuoksi. Pian tämä sairaanhoitaja alkoi puhua siitä kuinka minut voisi kirjata kesään mennessä ulos, sillä välin voisimme käydä läpi ketjuanalyysiä jota olin jo edellisen kanssa aloitellut. Mitään muuta järkevää hoitoa hän ei minulle tuntunut tarjoavan. Säikähdin koska en mitenkään kokenut olevani valmis normaalin terveydenhuollon piiriin ja aloin nopeasti oireilemaan.
Aloin itse tutkimaan omia kuntoutusmahdollisuuksiani koska, no, on vaikea kysyä apua ihmisiltä jotka eivät ole paikalla. Kumppanillani oli tuohon aikaan voimassa pitkään jatkunut tukiasuminen, jota koin hyväksi ideaksi kokeilla onnistuneen Nuottivalmennuksen jälkeen. Minut ohjattiin siis sosiaalityöntekijälle. Luulin että olisi hyvä asia että sain saman työntekijän joka minulla oli ollut Sarviksella. Luulin väärin. Siinä kohtaa kun Sarvis oli yhdistynyt Taysiin, oli ilmeisesti myös tietokoneella oleva ohjelmisto, jota työntekijät käyttävät, muuttunut erilaiseksi. Sen sijaan että tietokoneiden kanssa muutenkin huonosti yhteen toimiva sosiaalityöntekijäni olisi hyväksynyt tämän, ja alkanut opetella uutta järjestelmää, hän päätti olla opettelematta sitä ollenkaan ja kysyä minulta, asiakkaalta ”mitenkähän tämä sosiaalisen kuntoutuksen palvelupyyntö pitääkään lähettää eteenpäin?”. Mistäköhän minä sen tietäisin. Kävin kuitenkin lukemassa mitä ruudulla sanottiin, kerroin oman näkemykseni asiaan…ja hän tekee täysin päinvastoin mitä neuvon todeten että ei onnistu. Hän lupasi aamulla kysyä apua pyynnön lähettämiseen mutta jotenkin kumman syystä koko lomake oli kadonnut yön aikana ja joudumme seuraavana päivänä tekemään sen puhelimitse uudelleen. Voinette arvata että tämä sosiaalityönhekijä myös mokasi tukiasumishakemukseni lähettämisen. Meni kuukausi jonka aikana yhdessä ihmettelimme miksei kukaan ota minuun yhteyttä, kunnes hän päättää soittaa sosiaalityöntekijälle jonka pitäisi käsitellä asiaa, mutta kappas, ei sinne ole koko hakemusta edes mennyt. Ei muuta kun sekin uusiksi.
Sairaanhoitajani jäi lomille eli käyntivälini piteni taas entisestään, oireeni pahenivat niin etten kyennyt nukkumaan. Tämä oli kesä 2022. Ystäväni sekä kumppanini huomasivat kuinka huonossa kunnossa aloin jo olla. Kesälomien takia polille oli vielä hankalampi saada yhteys kuin normaalisti. Soitin myös Acutaan kysyäkseni ohjeita. Rivien välistä oli ymmärrettävissä että koska en ollut vaaraksi itselleni tai tarvinnut ambulanssia heidän ovilleen oli turha kolkutella. Viimeisenä yritin akuuttia psykiatriaa joka ilmoitti sekin seuraavana päivänä ettei kykene auttamaan. Taisin siinä sitten päästä omalle terveysasemalleni ja sen kautta unilääkettä, mutta siinä kaikki.
Elokuun lopussa sain taas lääkäriajan, olin hyvilläni että se oli niin aikaisin koska lokakuussa minulta ehtisi katketa tuet jollei b-lausuntoa saisi ajoissa. Olin myös ollut typerä ja lopettanut lääkkeeni kesällä kun koin etteivät ne toimineet, tiesin tarvitsevani uudet. Muutamaa viikkoa ennen lääkäriaikaa se joko peruuntui tai siirtyi. Loppujen lopuksi aika oli kaksi viikkoa sen jälkeen kun kuntoutustukeni oli voimassa. Kukaan ei ohjeistanut mitä tehdä sinä aikana, oli pakko hakea toimeentuloa tulevaa tukea vastaan ja odottaa. Lopulta sain ohjeen hakea väliaikaista ,b-lausuntoa omalta terveysasemaltani, jotta saisin edes hieman rahaa. Tappelin Kelan hakemusten kanssa tammikuulle asti, mutta se on taas toinen tarinansa.
Nyt eletään maaliskuun loppupuolta ja minulta on taas vaihtunut sairaanhoitaja ja odottelen uutta aloittavaksi. En koe että mikään olisi polilla edelleenkään muuttunut. Aikoja on vaikea saada koska lääkäritkin ovat ymmärtääkseni ostopalvelun kautta ja hoitajia lopettaa koska työolosuhteet ovat huonot, tai näin ylen parin päivän takainen uutinen kertoi. Edellinen aikani oli tammikuussa, sekin puhelinaika koska en päässyt paikalle. Tilanteeni on taas huonontunut varsinkin viimeisten kahden kuukauden aikana. Olen taas soitellut jokapaikkaan että saisin apua ja arviota osastojaksosta. Onnekseni sain uuden sosiaalityöntekijän, hän otti heti koppia asioistani ja järjesti kriisiajan sairaanhoitajakollegalleen joka sai minut osaavalle lääkärille, joka taas kirjoitti lähetteen osastolle. Heidän kanssaan tehtiin myös kunnon suunnitelmat sen varalle etten pärjää ennen osastoa, sekä miten osastojakson jälkeen jatketaan. En tiedä montako ihmistä minua on kokonaisuudessaan hoitanut mutta nyt voin sanoa että sattui osaava ja potilasta kuunteleva kolmikko oikeaan aikaan paikalle.
Valitettavasti kaikilla vain ei ole näinkään hyvä tuuri, että saisi apua ns viime tipassa. Osa jonottaa useammankin vuoden avunsaantia, jotkut eivät sitä yksinkertaisesti saa ja jotkut saavat vääränlaista hoitoa. Olisi todella tärkeää että mielenterveyspalveluihin panostettaisiin paljon enemmän. Vaikka ihminen on kuinka ”kertakäyttöinen” kaikilla meillä on silti oikeus täällä olla.”
Olen pohtinut, että nähtävästi yhteiskunnassa siedetään paremmin sitä, että mieleltään sairastuneet kuolevat hoitojonoihin kuin sitä, jos fyysisesti sairaat kuolevat. Vai jätetäänkö sydänsairaita kylmästi hoitamatta resurssipulaan vedoten? Onko uutisoitu, että syöpähoitoja lykättäisi kuukausilla, jopa vuosilla, koska lääkäreitä ei ole riittävästi? Vakavista psykiatrisista sairauksista kärsiviä sen sijaan jätetään täysin heitteille. Osa tuupertuu loputtomaan odotukseen oman käden kautta. Tästä ei saa vaieta, emmekä vaikene.
Tiia E ja Johanna K
Mielen mainingeista 
Vastaa