Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

4 thoughts on “Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Add yours

  1. Kiitos Johanna opettamisesta, joka tässä kirjoituksessasi saa niin viimeistellyn, viisaan, herkän, esteettisen, eettisen muodon. Terveisin vanha Mari, kuvisopesi

    Tykkää

    1. Kiitos Mari kauniista sanoista. Hyvin opetit minua aikoinaan, ne opit ovat kantaneet pitkälle elämässäni ja kulkevat mukanani yhä vielä.

      Tykkää

  2. Mitä tunrtemuksia… No ensinnäkin vastaavat kokemukset kokeneena aikaa ennen diggaria hyvin ymmärtäväisen ystävättär4eni osalta. Ja jokaisen hänen jälkeensä tulleen, jotyka avannut ymmärtämään, et no joo ei sitä aina suoltaakseen mitä kunkin ymmärtämään, mutta silloin,kun sen mukaisen olevan. Ymmärrys ja sen tajuaminen, ettei tarttekaan tulkkiaan joka kerta….
    Sitä on helpompi jättäytyä omiin oloihinsa, jäädä omiin ajatuksiinsa, silloinkin kun joukossa, sillä… ainakin sillä jännällä hetkellä, kun ei tajua rentoutua ja antaa olla…

    Mutta.. tämän hetkinen tilanne lie sen, että, vaikkei kaksarin lisäksi tarkempia diggareita suosuks.., niin jo yksikin varmistus tietynlaisesta kaltaisuudesta tuo helpotustaan. Löytyyhä sityä tarttumapintaa. Vaikka mikään rähmäkäpälä oliskaan.

    Tsilleest.. tartteeki tutustuu aiempiin kirjotuksiin..

    Tykkää

    1. Kiitos ajatuksistasi! Arvelin tunnistavani Sinut kirjoitustyylisi perusteella, ja olinkin oikeassa 🙂 Tervetuloa tutkiskelemaan meidän vertaisten hengentuotoksia ja aurinkoista alkukevättä!

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

Website Powered by WordPress.com.

Ylös ↑

%d bloggaajaa tykkää tästä: