Minun päätökseni

Elämän merkitys on joskus kateissa. Se on piilossa huonon itsetunnon ja arvottomuuden takana. Nämä tunteet hallitsevat elämääni aika ajoin. Meiltä odotetaan monia asioita. Elämässäni nämä asiat eivät kohtaa, joten koen huonommuuden tunnetta. Koetan kuitenkin muistaa, että elämääni eivät tee merkitykselliseksi työ, asuntolaina tai vakaa taloudellinen tilanne. Määrittelen aivan itse mikä minulle on merkityksellistä tässä elämässä.

Mitkä ovat sitten niitä asioita joiden avulla koen, että elämälläni on merkitys. En koe, että minulla olisi joku rooli tai tehtävä joka minun tulee täyttää. Uskon, että olemme kaikki täällä itseämme varten. Minä olen se jonka tulisi rakentaa tästä elämästä mieluinen ja juuri minulle sopiva. Oikeanlaiset ihmissuhteet, turvallinen koti ja haaveet sekä toiveet tuovat merkitystä elämääni.

Minulle on tärkeää, että on päämääriä ja unelmia. Ilman niitä olen hukassa. Tässä elämäntilanteessa koen välttämättömyydeksi sen, että minulla on suunta johon edetä. Koen huonommuuden tunnetta saamattomuudestani. Joidenkin mielestä olen saavuttanut paljon, omasta mielestäni en lähes mitään. Nyt olisi kuitenkin tärkeää löytää se ”oma juttu”. Uskon, että se auttaisi tuomaan merkitystä elämääni.

Kaksisuuntainen mielialahäiriö on muuttanut elämääni niin hyvässä kuin pahassakin. Se on tuonut mukanaan suuria elämän suunnan muutoksia, joista en ole niin onnellinen. Toisaalta se on rikastuttanut ajatus- ja arvomaailmaani valtavasti. En ole se enää se sama ihminen joka olin ennen sairastumistani.

Tämä sairaus tuo omat haasteensa kun puhutaan elämän merkityksellisyydestä. Masennuskausina ei mikään tunnu miltään ja tulevaisuus tuntuu toivottomalle. Tällöin merkitystä ei ole ja elämä on raskas päämäärätön vaellus, jolla ei ole loppua. Kun masennus alkaa helpottaa, on kova työ rakentaa kaikki uudestaan. Etsiä elämälle päämäärä, oppia arki ilman masennusta ja löytää merkityksellisyys olemassaololle.

Merkitys elämälle voi löytyä yllättävistä ja pienistä asioista. Kaiken ei tarvitse olla suurta ollakseen vaikuttavaa. Pitäisi itsekin oppia huomaamaan paremmin noita huomaamattomampia asioita elämässä ja antaa niille arvoa. Pienikin askel on askel.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Mikä tuo sinun elämääsi merkitystä? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

-Kati

Onko minulla merkitystä?

Pudottaudun tyhjiöön. Elämä kulkee ympärillä, mutta minä vain seison. Olen tippunut oravanpyörästä, enkä enää tiedä missä on minun paikkani. Mitä merkitystä on olemassa olollani? En pysty edes elättämään omia lapsiani ja tarjoamaan heille yhtään taloudellisesti parempaa lapsuutta kuin itselläni oli. Minne hävisivät ystävät, onko minulla enää muita kuin työkaverit, jotka nyt jäivät pois elämästäni?

Alan nyt vasta pikkuhiljaa hyväksyä oman sairauteni, vaikka olen ollut työelämästä poissa jo vuosia. Ensin taistelin kovasti vastaan ja en ollut huomaavinaankaan oireitani. Psykoottiset piirteet vain ohitin ja oletin niiden olevan vain normaalia huolestumista, vaikka todellisuudessa pelot vaaroista olivat epärealistisia. Putoaminen työelämästä pudotti minut tyhjän päälle, kun en kokenut enää kuuluvani mihinkään ryhmään.

Paikkani yhteiskunnassa oli hävinnyt.

Koin syyllisyyttä siitä, etten voinut tuoda leipää talouteen ja osallistua tasavertaisesti laskuihin. Koin olevani yksinäinen, kun minulla ei ollut enää päivittäin juttukumppania. En kokenut olevani enää tärkeä millekään enkä kellekään, vaikka olihan minulla tietysti lapset. Olisin nyt eläkeläinen. Tulot pienenisivät huomattavasti ja pyörittelisin vain peukaloita kotonani.

Alkuun en muuhun pystynytkään kuin selviytymiseen päivästä toiseen lääke kokeilujen keskellä. Sitten saapui se kauan odotettu hypomania, joka pisti vauhtia asioihin. Hain osa-aika töihin hyllyttäjäksi ja opiskelemaan sosionomin ylempää ammattikorkeakoulututkintoa. Siinäpä sitten riittikin tekemistä enemmän kuin jaksaminen olisi antanut periksi.

Piti monta kertaa miettiä, jätänkö kaiken kesken ja onko tästä vain haittaa toipumiselleni.

Opiskelujen alussa tuntui, että aivot eivät toimineet ollenkaan, olivat olleet jo niin kauan syvä unessa. Minun oli vaikea edes keskustella ryhmätöissä muiden kanssa. Myös töissä uuvuin heti ja muutaman tunnin pyristykset veivät minut sängyn pohjalle pitkäksi aikaa. Siitä kaikki rupesi kuitenkin pikkuhiljaa suttaantumaan ja tunsin olevani hyödyllinen, kun tein jotain yhteisen tulevaisuutemme eteen.

IMG_2373Nyt vihdoin viimein olen alkanut hyväksymään sairauteni ja alkuajan karikoiden läpi minua auttoivat päivittäiset rukoukset, joissa pyysin jääväni eloon ja näkeväni vielä omien lasteni aikuistumisen. Kaikki rupesi pikkuhiljaa tasoittumaan ja oletin, että olin saanut vastauksen rukouksiini. Se auttoi minut selviytymään pahimmista karikoista ja epätoivon hetkistä, kun tuntui ettei kukaan muu voinut minua auttaa.

 Vaikea olikin auttaa, kun en osannut sanoittaa sitä ahdistustani, joka minulla oli.

Pikkuhiljaa opin hyväksymään, että tämä oli nyt minun ”normaali”. Tämänkin taudin kanssa oli pärjättävä ja opittava elämään. Toki edelleen minulla on niitä pelon hetkiä, että kontrolli katoaa kokonaan ja joudun pahaan psykoosiin, mutta olen oppinut, ettei pelolla mitään voita. Jokainen päivä pitää ottaa vain vastaan sellaisena kuin se tulee. Tulevista on turha murehtia.

Jotta selviytyisin sairauteni kanssa päivästä toiseen, olen opetellut pitämään perusrutiinit elämässä. Nukahdan (lääkkeillä) oikeaan aikaan, herään aamulla (tässä en ole vielä päässyt tavoitteeseen viikonloppuna), syön säännöllisesti ja osa-aikainen työ rytmittää arkeani juuri sopivasti. Vähäisistä työtunneista huolimatta olen vapaa päivinä ihan poikki ja lepäilen.

Siitä huomaa, etten ole vielä ihan täysin työkunnossa.

Käyn päivittäin koiran kanssa lenkillä, jotta saisin sitä paljon kehuttua liikuntaa, jonka on todettu olevan hyödyksi esimerkiksi masennuksen hoidossa. Hoidan opintojani joka päivä, silloin kun olen virkeimmilläni ja lepään viikonloppuisin, etteivät aivoni lähtisi ylikierroksille. Pyrin välttämään stressiä niin pitkään kuin mahdollista ja lepään silloin kun keho tai pää sitä vaatii. Minun on pitänyt harjoitella uudestaan kävelemäänkin hitaammin ja välttelen ”hössöttämistä”. Mindfulnessiakin olen kokeillut, mutta keskittymiskykyni on ollut siinä äärirajoilla. Jooga on auttanut minua enemmän. Liikkeen yhdistäminen mielen tyhjentämiseen on auttanut.

Jotta elämäni olisi merkityksellisempää sairauksistani huolimatta on monen asian pitänyt muuttua. Olen tietoisesti keskittynyt siihen, että minulla on hyvä olla. Heti kun rupeaa tuntumaan pahalta tai hommia on liikaa, olen pysähtynyt ja antanut itseni irrottautua todellisuudesta levollisuuden tilaan. Olen tehnyt itselleni tärkeitä asioita, kuten kouluttautunut kokemusasiantuntijaksi, koska koen että saan siinä hyödynnettyä kokemuksiani, jotta mikään kärsimys ei ole ollut turhaa.

Olen pala palalta taas pystynyt ajattelemaan myös tulevaisuuden haaveita ja suunnitelmia.

Haluaisin työskennellä mielenterveyspuolella, mutta en kuitenkaan koko aikaisena, koska stressin sietokykyni on selvästi alentunut. Koen tärkeäksi sen, että minulla joskus on vielä se työ, jolla pystyn elättämään lapseni ja jonka avulla voin auttaa muita vaikeassa elämäntilanteessa olevia. Haluan jättää jonkun jäljen tähän maailmaan ja tehdä vuorostaan hyviä tekoja esimerkinomaisesti lapsilleni, kun olen tähän mennessä vain mokaillut hypomaniassani. Vielä on tavoitteena, että oppisin rakastamaan kehoani ja ruokkimaan sitä terveellisesti, ettei ahdistukseni purkautuisi siihen, että yritän itsetuhoisesti sabotoida terveyttäni. Itsensä rakastaminen ja arvostaminen tällaisena kuin on, on vielä työn alla, mutta eihän tässä ihmisenä meistä kukaan ole vielä valmis. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana.

Kommentoi mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Mikä tekee sinun elämästäsi merkityksellistä?

Voit myös mielellään käydä vastaamassa sivun alareunassa olevaan palautelomakkeeseen. Edistät näin opinnäytetyöni tekemistä ja autat blogi sivustomme kehittämisessä. Kiitos! Ensi viikkoon…

-Mira

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö

”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”

Mielen Mainigeista – yhteisöblogin banneri by Johanna K.

Yhteisöblogimme on käynnistynyt osana opinnäytetyötäni, jota teen sosionomi (yamk) opinnoissa Savonia ammattikorkeakoulussa. Opinnäytetyön nimi on ”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”.

Kaikkien 11.3.-14.4.2019 julkaistujen blogikirjoitusten kommentointeja ja yhteyden ottoja käytetään opinnäytetyöni materiaalina. Toivon siis runsasta kommentointia näihin kirjoituksiin.

Mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät sinussa ja miten kirjoitukset ovat auttaneet sinua omassa toipumisprosessissasi?

Tarkastelen myös kirjoittajien ajatuksia ja pyydän heiltä arviota blogista, sen aiheista ja vertaistuesta. Kirjoitusten aiheena ovat tutkimuksessa esiin nousseet viisi toipumisorientaation prosessia tai asiakokonaisuutta, jotka ovat, kumppanuus (connectedness), toivo ja optimismi (hope), identiteetti (identity), elämän merkityksellisyys (meaning and purpose) ja voimaantuminen (empowerment). Näistä piirteistä käytetään lyhennettä CHIME.

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen ei tarvitse toipua kokonaan oireettomaksi vaan elämä voi olla merkityksellistä oireista huolimatta. Toipuja ohjaa itse toipumisprosessiaan ja ammattihenkilöt vain tukevat. Parantumisen sijaan korostuu kuntoutuminen, toipuminen ja yksilölliset prosessit. toipuminen tarkoittaa yksilön arvojen, asenteiden, tavoitteiden, tunteiden, roolien ja taitojen muuttumista niin että elämä voi olla toiveikasta ja tyydyttävää sairaudesta huolimatta.

Yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sisältää subjektiivisen tunteen kuulumisesta yhteisöön, merkityksellisten ihmissuhteiden olemassaolon, tuen saannin muilta ja vertaisuuden kokemuksen. Siihen kuuluvat mm. sukulaissuhteet, muiden antama tuki ja yhteisöön kuuluminen.

Toivo ja optimismi sisältää uskon toipumisen mahdollisuuteen, positiivisen ajattelun toipumisen saavuttamisen mahdollisuuksista ja motivaation muutoksiin keskeisten verkostojen tuen avulla. Siihen kuuluvat mm. toivoa herättävät suhteet, onnistumisen halu ja unelmat sekä toiveet.

Identiteetti sisältää myönteisen minäkuvan rakentumisen ja stigman voittamisen.

Elämän merkityksellisyys tarkoittaa merkityksellisten elämän laatua lisäävien sosiaalisten roolien ja päämäärien löytämistä. Siihen liittyvät psyykkiseen sairauteen liittyvät tekijät, hengellisyys, elämän laatu ja mielekäs elämä ja elämän kulun uudelleen määrittely.

Voimaantuminen on henkilökohtaisen vastuun ja kontrollin vahvistumista elämän eri osa-alueilla. Siihen kuuluu henkilökohtainen vastuunotto, elämän hallinta ja keskittyminen vahvuuksiin.

Jatka lukemista ”Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus