Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Mainokset

Lemmikkien voima

Kun voimat on totaalisen loppu ja vaivun sohvalle lasten lähdettyä kouluun, putoan jonkin sortin koomaan, tilaan missä kaikki on usvan takana ja voimat riittävät vain hengittämiseen. Toivon että voimat jotenkin taian omaisesti palautuisivat siihen mennessä, kun lapset tulevat koulusta, jos vain makaan ja häviän pimeyteen. Aika kuluu ja havahdun aina välillä siihen, että joku tuijottaa minua. Aina kun silmäni aukeavat on koirani siinä, suoraan nenäni edessä. Ja kyllä, olen käyttänyt sen ulkona ja ruokkinut. Koira vaikuttaa olevan lähinnä huolissaan.

IMG_20171125_123510_037

Olen monesti huomannut, että koira heijastaa niitä tunteita joita koen. Jos olen hermostunut, on sekin levoton. Jos minulla on hyvä olla, niin on myös koirallakin. Se tulee liki silloin kun tarvitsen lohdutusta tai läheisyyttä ja varsinkin jos minulla on mieli matalalla. Hankin koiran varmaan hypomaniassa. Minulle tuli pakottava tarve saada koira, että saisin itseni pois sohvan pohjalta itsesäälin syövereistä. Ja kun minulla on vauhti päällä, niin se koirahan on saatava sitten heti. Siinä meni hetki jos toinenkin netin myynti ilmoitusten parissa, kunnes vastaan tuli 2-vuotias lapinkoira narttu. Koiran kuvat ei olleet kovin edustavia ja muistan ajatelleeni, että onpa ruman näköinen koira. Olin kuitenkin vuosia haaveillut suomenlapinkoirasta, koska olin kuullut, että ne ovat aika leppoisia luonteeltaan. Sitten vain heti yhteyttä ottamaan ja eikun hop matkaan kohti parin tunnin päässä olevaa määränpäätä. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa ja tarkoitus oli vain mennä katsomaan minkä luontoinen koira oli kyseessä.

IMG_2450

Perillä vastassa oli todella kiltti koira, joka valloitti lasten sydämet saman tien. Koira oli tosi lihavassa kunnossa, turkki oli pahasti huopaantunut ja kynnet pitkät. Omistaja oli heti valmis antamaan koiran kyytiimme ja palauttaa saisi, jos siihen aikaan astmainen lapseni saisi oireita tai tulisi jotain muita ongelmia. Niinpä sitä kohta oltiin jo kotimatkalla uuden perheenjäsenen kanssa, ennen kuin oltiin edes maksettukaan. Kotona koiralle piti tehdä totaalinen pesu operaatio ja leikellä turkista irti huopaantuneet lätkät. Takkuja oli niin paljon, että kesti aikansa löytää koiran takapuoli. Heti ensimmäisellä lenkillä ilmeni jo iso ongelma, kun koira rähisi holtittomasti muille koirille. Koira osoittautui kuitenkin muuten ihan extra rauhalliseksi ja lasten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten aioimme pitää sen silti, enkä ole päivääkään tätä päätöstä katunut.

Koira osoittautui jo heti alkumetreillä loisto tapaukseksi. Olimme siihen mennessä tottuneet nalkuttamaan toisillemme melko kovalla äänellä. Väittelimme jostakin ja koira tuli väliimme ja alkoi haukkumaan. Näin tapahtui useita kertoja, varsinkin jos jäkätimme jotain lapsille. Olimme sokeutuneet omalle negatiiviselle tavalle puhua ja vasta koira sai ymmärtämään, että se vaikutti hyökkäävältä. Rupesimme puhumaan toisillemme rauhallisemmin ja lempeämmin. Myös lapsilauman riehumisesta ja lasten melko kovakouraisista halauksistakaan koira ei ollut moksiskaan. Lisäksi se ei vaatinut koskaan mitään, ei riehunut eikä hajottanut mitään, osasi olla kotona yksin ei karkaillut eikä haukkunut vieraita. Mikä tärkeintä se sai minut nousemaan ahteriltani ja käymään edes pakollisilla lenkeillä. Vaikka olin masentunut niin se oli pakko tehdä. Koira kuitenkin kuunteli minun jaksamistani ja lepäsi silloin kun minäkin. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta surullinen ilme sai minut aina nousemaan säännöllisesti. Myös oma oloni rupesi sitä myöten pikkuhiljaa helpottamaan.

IMG_20180726_231441_969

Tärkein piirre koirassamme on ollut tämä tunnetilojen aistiminen. Se nukkuu aina sen lapsen luona joka sattuu pelkäämään tai on kipeänä. Huikeaa on ollut huomata kuinka koira saa rauhoitettua raivostuneen lapsen, silloin kun äiti ei saa mennä lähellekään. Se tulee heti hätiin ja pahin raivo laantuu koiraa halaten. Se ei suostu lähtemään pois ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Se on ollut myös minulle apuna, kun en ole kokenut saavani rakkautta mistään muualta. Se rakastaa minua ehdoitta ja samalla tavalla olinpa missä mielentilassa tahansa. Se ei leimaa minua hulluksi, ei karttele minua eikä ole pitkävihainen. Se tulee aina yhtä iloisena vastaan ja kohtelee minua kuin olisin parasta koko maailmassa. Kiitollisuus, nöyryys ja myötätunto huokuvat siitä päällepäin. Uskon siis todellakin, että lemmikeillä on myönteinen vaikutus ihmisiin. Ne opettavat myös lapsille vastuuntuntoa ja myötätuntoa sekä hellyyttä ja lohduttavat silloin kun muut eivät siihen pysty. Lemmikki antaa sinun olla sellainen kuin olet ja palvoo sinua kaikesta huolimatta. Voisin melkein väittää, että lemmikeillä on terapeuttista vaikutusta, ainakin minulle näin on ollut.

IMG_2480

Olen huomannut, että eläin kuin eläin on vaikuttanut minuun samoin elämäni aikana. Hevoset ovat jo olemukseltaan rauhoittavia ja ne aistivat hyvin tunnetilat. Muistan, että ratsastaessani jännitin yhtä säikkyä hevosta kun lähestyimme sen pelkäämää punaista postilaatikkoa. No tottakai silloin hevonen hyppäsi heti takajaloilleen kun osuimme kohdalle. Sama kohta ohitettiin uudestaan ja keskityin olemaan rauhallinen, rento ja ajattelemaan aivan muita asioita. Niinpä hevosellakaan ei ollut mitään ongelmaa ohittaa postilaatikko rauhallisesti. Henkinen tilani välittyi kehoni kautta hevoseen. Näin ainakin vahvasti uskon. Meillä on ollut myös kissoja, kaloja ja tällä hetkellä myös kani. Kani vaikuttaa minuun taas hiukan eri tavalla kuin koira. Sitä voi hellitellä sylissä ja sen temperamenttista käyttäytymistä seuratessa tulee aina hyvälle tuulelle. Pienenä käärönä se herättää eri tavalla hoivavietin kuin isompi koira. Myös piha-alueen lintuja, oravia ja jäniksiä seuratessa mieli tyhjenee ja rauhoittuu. Mikäpä on parempaa kuin kuunnella lenkillä lintujen konserttoa ja muistuttaa itselleen miten ihanaa on olla elossa tällaisten ihmeiden seassa.

Onko sinulla hyviä kokemuksia eläinten vaikutuksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin vai onko niistä vain ja yksinomaan haittaa? Voiko eläin olla terapeuttinen? Kerro sinulle tärkeistä eläimistä.

maanantaihin

-Mira

Kuuluisia kaksisuuntaisia #2: Tapani Kansa

Tapani Kansa syntyi vuonna 1949 kirjailija Ahti Kansan ja Aili Kasan esikoisena. Hänelle syntyi kuusi nuorempaa sisarusta, ja talouteen kuuluivat myös isovanhemmat. Tapani tunsi kotiolosuhteista pelkoa ja ahdistusta. Lapsena Kansa opetteli laulamaan äitinsä avustamana, ja teini-iässä hän alkoi ottaa laulutunteja. Hän on opiskellut myös Sibelius-akatemiassa.

Ensimmäiseen laulukilpailuunsa Tapani osallistui 12-vuotiaana. Myöhemmin hän opiskeli Kotkan musiikkiopistossa. Ennen kokopäiväiseksi laulajksi ryhtymistä vuonna 1967, hän työskenteli muun muassa varastomiehenä, polttoainemyyjänä ja rautakaupan apulaisena. Vuonna 2014 Tapani Kansa sai taiteilijaeläkkeen.

Kansan läpimurto oli Delilah vuonna 1968. Se ja kaksi muuta laulua, Kuljen taas kotiinpäin ja Käymme yhdessä ain nousivat kaikki samana vuonna listaykkösiksi. 1970-luvun lopulla Tapani laajensi ohjelmistoaan rokkiin ja show-meininkiin. Laulua R-A-K-A-S on kuunneltu Youtubesta yli 3,2 miljoonaa kertaa.

Tapani Kansa sai näyttelijä Tuulikki Kuorikosken kanssa pojan, ja toimittaja Nin af Enehjelmin kanssa tytön ja pojan. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön Tapani sairastui 1990-luvun lopulla.

Tapani Kansalta on ilmestynyt yli 30 albumia, ja yli 20 kokoelmalevyä.

Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kuuluisia kaksisuuntaisia #1: Ada Lovelace

Ada Lovelace oli ensimmäisiä kuuluisia naismatemaatikkoja.

SYNTYMÄ

Augusta Ada King Lovelace, Lovelacen kreivitär, syntyi 1815 runoilija George Gordon Byronin ja Anne Isabella Noel Byronin ainoana lapsena. Hänen isällään oli muitakin lapsia, mutta vain Ada oli avioliitossa syntynyt. George olisi halunnut pojan.

VARHAISLAPSUUS

Adan isä erosi hänen äidistään tytön ollessa neljä kuukautta vanha ja muutti ulkomaille. Hän kuoli Adan ollessa kahdeksanvuotias. Äidin ja tytön suhde oli viileä. Enimmäkseen häntä hoiti isoäiti Judith. Tuohon aikaan isä yleensä voitti huoltajuuskiistan, ja Anne kirjoittikin pitkiä kirjeitä Adaa hoitavalle äidilleen esittäen näin rakastavaa äitiä. Kuitenkin hän viittasi eräässä kirjeessä tyttäreensä sanalla ”se”. Äidin ystävät pitivätkin Adaa silmällä kaikenlaisen moraalisen poikkeavuuden varalta.

LENTOON!

Kaksitoistavuotiaana Ada päätti lentää. Hän testasi erikokoisia ja -materiaalisia siipiä, tutki lintuja ja päätti kirjoittaa kirjan Flyology, jossa hän esitteli löydöksiään. Kaikelle tälle tuli loppu, kun hänen äitinsä totesi hänen laiminlyövän opiskelujaan. Äiti oletti, että matematiikka parantaisi tyttären hulluudesta, josta hän syytti tämän isää.

BABBAGE JA ANALYYTTINEN KONE

Vuonna 1833 Ada esiteltiin Charles Babbagelle. Tämä ystävyys osoittautui todella merkittäväksi. Babbage esitteli Adalle analyyttisen koneensa, joka olisi valmistuttuaan ollut ensimmäinen tietokone. Se kuitenkin saatiin valmiiksi vasta vuonna 1991. Laite kiehtoi Adaa suunnattomasti, ja hän kirjoittikin siitä tieteellisen artikkelin, jossa oli mukana ohjeet siitä, miten koneella voitiin laskea niin sanotut Bernoullin numerot. Näitä ohjeita pidetään ensimmäisenä tietokoneohjelmana.

NAIMISIIN

Vuonna 1835 Ada meni naimisiin William Kingin kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Byron, Anne Isabella (jota kutsuttiin Annabellaksi) ja Ralph Gordon. Kolme vuotta myöhemmin William nimitettiin Lovelacen jaarliksi, jolloin Adasta tuli kreivitär Lovelace.

PAHEITA

1840-luvulla Ada Lovelace herätti pahennusta. Hänellä huhuttiin olevan avioliiton ulkopuolisia suhteita. Lisäksi Ada löi vetoa. Hän yritti kehittää matemaattisen mallin uhkapeliin, mutta epäonnistui surkeasti. Ada joutuikin tunnustamaan pelaamisensa miehelleen.

KUOLEMA

36-vuotiaana Ada sairastui kohtusyöpään. Hänen miehensä oli hänen vierellään, kunnes 30.elokuuta 1852 Ada tunnusti tälle jotain, ja mies poistui. Kukaan ei tiedä, mitä Ada sanoi. Hänet haudattiin isänsä viereen.

PERINTÖ

USA:n puolustusministeriön kehittämä ohjelmointikieli nimettiin Adaksi. Vuodesta 1981 lähtien Association for Women in Computing on jakanut Ada Lovelace -palkinnon. Vuonna 1998 Britannian Tietokoneyhdistys myönsi ensimmäisen Lovelace-mitalin. Lokakuun toisena tiistaina vietetään Britanniassa Ada Lovelace -päivää. Ada Developers Academy Seattlessa USA:ssa pyrkii lisäämään tekniikan monimuotoisuutta opettamalla naisia, transihmisiä ja ei-binäärisiä henkilöitä ohjelmoijiksi.

Kesän kuulumisia

Terve taas kaikille pitkästä aikaa. Huikea kahden viikon kesäloma on nyt lusittu ja olo on hyvä. Ensimmäisellä lomaviikolla järjestettiin esikoisen rippijuhlat ja on tässä kesän aikana tullut tavattua kavereitakin. Mitään kesälomareissua ei tullut tehtyä, kun oli tuota muuta rahanmenoa. Tehdään viikonlopun reissu sitten kun koulut ovat jo alkaneet. Tällä viikolla lapset lähtevät matkailuauto reissulle isovanhempien kanssa, niin saavat edes yhden irtioton ennen kuin arki koittaa. Toisaalta esikoinen ei ole kerennyt tänä kesänä kuin pyörähtää kotona. On ollut rippileiriä ja kesätöitä. Tästä viikosta tulee tylsä ja ikävä kun möllötetään lasten isän kanssa vain kahdestaan. Olen ihan tuuliajolla ilman lapsia. Ehkä minun olisi jo aika oppia päästämään irti, ovathan he jo teini ikäisiä.

Sittenpä rippijuhlista hieman tarinaa. Ensimmäiset rippijuhlat meidän taloudessamme ja siinä oli hyvät pohjat stressinpoikaselle. Lähestyvä juhla valvotti koko viikon ja pää alkoi ottaa hiukan kierroksia. Kropan sain pidettyä aika hyvin hallinnassa, mutta pakko oli edes leipoa jotain, vaikka kaikki tarjottavat oli jo hoidettukin. Ilmeisesti minut tunnetaan jo niin hyvin, että apuja sateli joka puolelta, etten lähtisi taas ylisuorittamaan. Isoimmat tarjottavat oli jo hoidettu molempien isovanhempien puolelta eikä tarjoilustakaan tarvinnut huolehtia. Sain siis hyvin hoidettua omaa ylivirittyneisyyttäni, kun ei ollut mitään stressattavaa. Sukulaiset huolehtivat myös paikalle tarpeeksi pöytiä ja tuoleja ja jopa jääkaapin. Kiitos kaikille vaivannäöstä ja anteliaisuudesta. Vaikka mitään stressin aihetta ei ollutkaan niin päivä tottakai jännitti ja sai niin ollen valvomaan. Sitten sain päähäni vielä idean, että minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe lapselleni. Olihan kyseessä kuitenkin tärkeä virstanpylväs ja aivan liian harvoin tulee kehuttua omia lapsiaan. Kaikista minun sekoiluistani huolimatta heistä on kuitenkin kasvanut kunnon ihmisiä. Siinäpä sitä sitten oli hiukan lisä jännitysmomenttia. En näköjään osaa päästää itseäni helpolla. Kirjoittaminen kuitenkin sujui niin kuin aina ennenkin. Annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti ilman sen tarkempaa pohtimista. En myöskään viilaillut tekstiäni vaan annoin sen olla raakileena ehkä siten myös aidoimmillaan.

DSC_1144

Kun juhlapäivä sitten koitti oli se yhtä tunteiden myllerrystä. Aamu alkoi tottakai lapsen hirveällä tukkakriisillä kun äidin papiljottikokeilu meni täydellisesti pieleen. Kuin ihmeen kaupalla hiukset asettuivat kuitenkin uomiinsa ja juhlakalu oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen. Kirkossa kamera jumittui juuri kriittisellä hetkellä ja taisi minulta lipsahtaa sana vittu juuri kun rippikoululaiset kulkivat ohi kulkueena. Oma tyttö oli ainakin sen kuullut. Herkistyin tilaisuuden aikana monta kertaa, varsinkin kummien siunauksessa ja katsellessani lapseni laulua eturivissä. Myös sukulaisten halaukset ja onnittelut olivat hellyttävää katseltavaa. Ihmettelin vain mielessäni kun en silti tirauttanut kyyneliä vaikka sisällä myllersi ja sydämessä tuntui. Kotiin päästyämme sain rohkeutta lukea lapselleni kirjoittamani kirjeen, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet yhteen. Jossain kohtaa ääni alkoi särkyä ja itku ei ollut enää kaukana. Varsinkin kun vilkaisin välillä lastani silmiin, oli kontrollin menettäminen lähellä. Minä joka pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, pystyin siihen. Keskityin vaan siihen, että olen lapseni kanssa kahdestaan. Syytän tai kiitän nykyistä lääkitystäni siitä, etten menettänyt kontrolliani koko tänä päivänä. Oli tavallaan surullista, etten vuodattanut kyyneliä vaikka tunteet sisälläni olivat voimakkaita. Ovatko lääkkeet siis tasoittaneet minua liikaakin, mene ja tiedä? Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat. Uskon ainakin siihen, että minusta välittyi suuri rakkaus lapsiani kohtaan ilman varsinaisia kyyneliäkin.

DSC_1111

Juhlien aikana ei tarvinnut hössöttää keittiössä ja minulla olisi ollut yllin kyllin aikaa seurustella vieraiden kanssa. Siinä kuitenkin sosiaalinen kömpelyyteni astui peliin ja menin aivan lukkoon. Pyörin vaan päämäärättömästi enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. En osannut siis emännöidä vaan keskityin vain selviämään tilanteesta panikoimatta. En tiedä johtuiko siitä vai sunnuntai päivästä, mutta vieraat alkoivat valua pois paikalta melko pikaisesti. Se jäi vähän harmittamaan. Aloin itsekin vasta rentoutumaan loppua kohden. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että niin moni pääsi paikalle ja jo kirkossakin oli paljon väkeä. Se oli erittäin tärkeää lapselleni. Hän rakastaa sukuaan yli kaiken ja nauttii olla heidän seurassaan. Päivä oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Lapsi oli onnellinen ja minunkin mielenterveys pysyi balanssissa kaikkien avun ansiosta. Päivästä jäi paljon elinikäisiä muistoja ja sain nähdä miten paljon rakkautta lapseni sai osakseen. Tukiverkosto hänen ympärillään on vahva. Itse sain omasta voinnistani huomata, että olen edelleen herkkä reagoimaan stressiin ja minun on kiinnitettävä huomiota arjesta poikkeavien tilanteiden hallintaan. Kun huomaan kierrosten nousevan osaan vähentää stressiä tuottavia asioita ja tilanne tasoittuu ilman lääkemuutoksiakin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Ehkä tämä on nyt sitten lähinnä sitä tasapainoa johon pääsen.

DSC_1045

Tämän iloa tuovan kuvan myötä vielä muutama kysymys. Mikä tuo iloa sinun elämääsi?Miten perhe ja tukiverkosto kannattelevat jos niitä on? Miten te pärjäätte tämän sairauden kanssa stressaavissa tilanteissa? Onko stressinsietokyky heikentynyt? Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta, myös muista aiheista mitä mieleen juolahtaa. Lisää juttua taas minulta ensi maanantaina.

-Mira

 

 

Lomalla viimeinkin…

Kaksisuuntaiset ry:n yhteisöblogi lomailee heinäkuun ajan ja minäkin jatkan kirjoittelua taas elokuun ensimmäisestä maanantaista alkaen. Kiitos että olette käyneet uskollisesti lukemassa blogiamme, helpottaa tietää ettei ole yksin näiden asioiden kanssa. Kiitos myös kommentoinnista. On aina mukavaa jos kirjoitus saa aikaan keskustelua. Olisimme kiitollisia myös siitä, jos kävisitte antamassa palautetta meille, jotta osaisimme kehittää toimintaamme.

Nyt on viime aikoina ollut väsynyt ja nuutunut olo. Tuntuu että on antanut kaikkensa ja olo on kuin kuivaksi väännetyllä tiskirätillä. Olen ruvennut vakavasti harkitsemaan että lopettaisin kesken opiskeluni, jonka opinnäytetyönä tämäkin blogi sai alkusysäyksensä. Olen pohdiskellut sitä, että miksi pidän itseäni jatkuvassa stressi tilassa, vaikka olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä ja minulla pitäisi olla aikaa antaa itseni toipua. Miksi pinnistelen opiskella ylempää sosionomin  amk tutkintoa, jos minusta ei enää koskaan ole esimies tehtäviin. Taustalla on vain kova halu päästä joskus vielä tienaamaan ja mahdollistaa näin lapsilleni parempi tulevaisuus. En vielä halua myöntää itselleni ettei minusta ehkä ole tähän. Olenko loppuiäkseni ”tuomittu” olemaan eläkkeellä, kun en muuhunkaan enää pysty. Ennen kestin hyvin stressiä ja nyt en tunnu kestävän sitä ollenkaan. Päätöstäni vaikeuttaa vielä se häpeän tunne mikä luovuttamisesta koituu. Jos olen oikein rehellinen itselleni niin antaisin itseni vain olla. Kun stressi tulee menen lukkoon enkä jokatapauksessa saa aikaiseksi yhtään mitään. Mikä pointti tässä siis on oikein pyristellä. Motivaatiokin on ihan hukassa. Minulla on vaan hirveän kova tarve näyttää maailmalle ja lapsilleni, ettei tämä sairaus ole mikään este normaalille elämälle. En tiedä. Auttakaa te. Mitä ihmettä minun kannattaisi tehdä? Miten teillä muilla sujuu työelämässä oleminen? Minkälaista tasapainoilua se vaatii vai vaatiiko?

IMG_1680 (2)

No mutta. Näitä siis pohdiskelen tässä loman aikana ja yritän olla stressaamatta liikaa. Muita lomasuunnitelmia ei ole kuin esikoisen rippijuhlan järjestäminen. Varaa ei sen jälkeen ole kovin kummoiseen kesälomareissuun. Yleensä ollaan aina reissuttu asuntoautolla noin viikon verran, mutta tänä kesänä jos kävisi päiväseltään jossain niin sekin olisi kiva. Kyllä sitä aina jonkinlaista irtiottoa kaipaa. Pitää päästä välillä neljän seinän sisältä tuulettumaan. Ei ne hommat etene noita koulukirjoja tuijotellessa. Suosittelen reissaamista ja laiskaksi heittäytymistä kaikille tänä kesänä. Armoa itselle ja henkistä hyvinvointia. Rentouttavaa kesää kaikille ja palataan asian äärelle taas elokuussa uusin voimin!

-Mira

Kannattaa kesän aikana tutustua myös yhdistyksen facebook sivuilla julkaistuihin kirjasuosituksiin

Kaksisuuntaiset ja Pride 2019

Kuva: Johanna Karelahti

Kautta aikojen ihmisyhteisöt ovat syrjineet sekä mielenterveys- että sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä. Hyvin moni näiden edustaja on valinnut piilottelun, jotta elämä ei mutkistuisi. Pride-viikko tuo esille oikeuden elää sellaisena kuin on. Kaksisuuntaiset ry. ei katso sen tarkoittavan vain sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjä, vaan kaikkia heitä, joihin kohdistuu stigma yhteiskunnan taholta. Tästä syystä Kaksisuuntaiset ry. katsoo, että sen on osallistuttava pride-kulkueeseen.

Hyväksytty omituisuuksineen

Juhannus on nyt juhlittu perinteisissä merkeissä sukulaisten kanssa mökkeillen. Aina hermostuttaa etukäteen isoon ihmisporukkaan meno ja varsinkin näin alakuloisena olen tavallistakin epäsosiaalisempi. Kaiken lisäksi olen vielä mukavuuden haluinen hienohelma, joten elämä itikoiden keskellä ja ulkohuussin varassa oleminen ei ole minulle ”luonnollinen” olotila. Jännitin kuitenkin aivan turhaan. Vaikka olin oma hiljainen ja vetäytyvä itseni, niin minua ei ahdistanut vaan tykkäsin olla ihmisten keskellä. Mieltä piristi kummasti kuunnella vaan toisten höpinöitä ja nauraakin sai makeasti. Sillä hetkellä ei ollut huolta huomisesta vaan minulla oli hyvä olla.

Sain myös ilokseni taas huomata että minut hyväksytään sellaisena kuin olen. Kukaan ei katso minua kieroon oman erilaisuuteni takia. Huomaan kyllä, että jarruttelen paljon enkä oikein ole näyttänyt oikeaa itseäni sukulaisille vieläkään. Mielialan vaihtelujeni takia, olen oppinut häpeämään itseäni ja kahtaa eri puoltani. Suojamuuri on yllättävän korkea. Varsinkin riehakasta itseäni olen joutunut aina jarruttelemaan, etten möläytä puhua mitä sylki suuhun tuo. Siksipä moni ei tiedäkään minussa tätä puolta olevankaan. Suurin osa pitääkin minua erittäinkin tasapainoisena ihmisenä, tai niin ainakin oletan. Kaikki ovat tottuneet siihen, etten lähde esimerkiksi isolla porukalla saunaan, vaan käyn mieluummin yksin tai lasten kanssa. Kukaan ei enää houkuttele minua siihen väkisin niin kuin alkuaikoina. Nyt minun epänormaaliuteni on toisille normaalia. Taustalla tähän käyttäytymiseen on haavoittunut itsetuntoni, jota kovasti vielä työstän vaikka olen jo päälle nelikymppinen. Uskon kuitenkin edelleen, että joskus siitä vielä toivun. Peli ei ole menetetty. Jo tunne siitä, että on hyväksytty sellaisena kuin on, on ensiaskel. Kiitos siitä sukulaisille ja ystäville. Saan toipua rauhassa ja omaan tahtiini.

gqas4514.jpg

Toinen asia, mikä minua näin juhannuksen jälkeen on mietityttänyt on pelkojeni hälveneminen. Enää pelkoni siitä, että lapsille sattuisi jotain ei ole enää niin voimakas. Uskon että lääkkeet ovat saaneet pehmennettyä nämäkin kulmat. Onneksi sain apua oikeaan aikaan kun nyt lapseni alkavatkin jo ottaa etäisyyttä äidistä ja elää omaa elämäänsä. Saattelin toisen lapsistani junalle, viikon kestävälle matkalle ja omasta mielestäni huolehdin ihan normaalisti niin kuin äidin kuuluu tehdä. Lapsen mielestä huolehdin edelleenkin liikaa. Tottakai jännitän ja ikävöin, mutta enää se ei ole niin hysteeristä kuin on pahimmillaan ollut. Äitinä oma lapsi on koko ajan mielessä, mutta huoli ei ole enää niin suurta että apuun tarvitsisi ottaa Opamoxia. Ainakin tällä hetkellä tilanne on tämä. Tulevasta en tiedä ja ehkä parempi niin. Päivä kerrallaan.

Lapset on minulle tärkeintä tässä maailmassa ja luonnollisesti aikoina, joina olen ahdistukseen taipuvainen niin eniten ahdistaa huoli lapsista. Ihme että kaiken sekoilun keskellä heistä on kasvanut noin hyviä ihmisiä. Minulla on ollut monessa suhteessa onnea matkassa. Nyt on aika antaa lapsille siivet ja oppia hyväksymään se, etteivät he tarvitsekaan minua enää niin paljon. Paras siis antaa olla lääkityksen kunnossa, että uskallan antaa heidän katsella maailmaa. He ovat aina hyväksyneet minut tällaisena kuin olen, kun eivät ole tietenkään paremmasta tienneetkään. Sukulaiset ja ystävät ovat mukautuneet siihen ajan saatossa. Ja jos tarkemmin ajatellaan niin en minä ehkä niin erilainen olekaan. Tämäkin sairaus saattaa pysyä melko hyvin piilossa ja se onkin monelle tutulle tullut yllätyksenä. Tämän taudin kanssa siis pystyy elämään suht tavallista elämää. Sairaus kulkee kuitenkin vierellä ja se pitää ottaa aina huomioon. Se ei tarkoita kuitenkaan sitä että ei pystyisi samaan kuin muutkin, omat pikku omituisuudet huomioon ottaen. Se ei tee meistä loppujen lopuksi erilaisia vaan erikoisia. Spesiaaleja.

-Mira

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus