Henki hennon oksan varassa

Maailma pysähtyy. Missä välissä se sen on tehnyt? Kauanko tässä on mennyt? Elämä pyörii ympärillä entiseen malliin ja minä katson sitä kuin vauhdista pysäytettyä valokuvaa, jossa ihmiset ja autot näkyvät vain sumeina valoviivoina. Ihmiset puhuvat, mutta kuulen vain epämääräistä sorinaa. Välillä minut herättää painokkaasti sanottu äiti, äiti, etkö kuullut mitä sanoin. Sitten taas toimin, mutta kuin robotti ilmeenkään värähtämättä. Lapsen katseen kohdatessani hymyilen ja katson häntä, mutta aistin heti, että hän näkee hymyni taakse. Otan lapseni tiukkaan ja rakkautta sekä syyllisyyttä täynnä olevan syleilyyn, että hän ei näkisi, että maailmani on taas pysähtynyt. Kun kävelen ihmisten seassa, liikun kuin hidastetussa filmissä ja olen kuin elävä kuollut. Mikään sisälläni ei liikahda. Joku primitiivinen selviytymisen voima saa jalkani liikkumaan konemaisesti vaikka ne tuntuvat siltä kuin olisin puettuna sementtikenkiin. Taistelen kovasti että silmäni pysyisivät auki, järki leikkaisi eivätkä jalat pettäisi alta. Mutta kun joku pysäyttää minut jutellakseen, ryhtini suorenee, silmäni ovat kirkkaat ja nauran hyväntuulisesti. Hetkeksi se nostaakin mielialaani, mutta kotiin päästyäni kaadun sohvalle ja kävisin vessassakin jos vain jaksaisin, mutta en vain jaksa. Kuvittelen, että kun annan itseni levätä, niin olisin taas toimintakunnossa, kun lapset palaavat koulusta. Luulo on väärä. En ole, toimin silti. Olen iloinen, nauravainen, toimelias. Kaikki voima menee kuitenkin siihen, että suoriudun. En kuitenkaan ole läsnä, vaan lasken tunteja milloin pääsen taas sänkyyn.

nature-217203__340

Nukkumaan mennessä uni ei kuitenkaan tule, mutta keho ei jaksa pitää itseään pystyssäkään. Hirveä syyllisyys painaa, en kykene olemaan niin hyvä ihminen kuin haluaisin. Menneisyyden möröt kummittelevat. Voi kun moni asia olisi mennyt toisin. Miksi tein niin kuin tein. Ansaitsen tämän ahdistuksen, olenhan tehnyt niin paljon pahaa tai jättänyt tekemättä paljon hyvää. Mikä minua vaivaa? Miksi en pysty mihinkään, miksi en saa aikaiseksi, miksi en ole saavuttanut mitään, miksi minun pitää tuntea näin, miksi en pysty normaaliin elämään? Mitä varten olen näin rumakin, että kaikki on minulle vaikeampaa kuin normaali ihmisille, ikiläski, kuvottava laiskamato. Pakko päästä syömään. Antaa mennä vaan nyt kerralla samaan paskaan. Syö läski syö! Mitäs et saa itseäsi niskasta kiinni. Kukaan ei pidä sinusta. Jos häviäisit tästä maailmasta kukaan ei edes huomaisi. Maailma jatkaisi kulkuaan niin kuin ennenkin, mitään jälkeä et jättäisi. Jossain vaiheessa turrun näihin ajatuksiin ja vaivunkin uneen, mutta heräilen pitkin yötä hypäten pystyyn kauhusta henkeä haukkoen.

fantasy-2923788__340

Aamulla olen taas niin poikki. Vaatii äärimmäistä tahdon lujuutta, ett saan itseni raahattua kymmenen torkutuksen jälkeen kahvinkeittimelle. Päivä alkaa taas. Maailma kulkee ympärilläni mutta minä en. Kuuntelen sydäntä riipivää musiikkia ja vellon mustissa vesissä. Itsesääli, toivottomuus, epätoivo. Vaikka miten yritän tarttua kaivon reunoille en saa vedettyä itseäni sieltä ylös. Ja minä yritän, huudan ja karjun sormet verestävillä haavoilla, mutta reuna on liukas ja otteeni lipeää kerta toisensa jälkeen. Minun on selvittävä täältä pois. Tytöt tarvitsevat minua, minä tarvitsen heitä. En voi päästää irti. Tahto on kova, mutta keho ei silti tottele. Siinä ei ole yhtään voimaa jäljellä. Tartun viimeisillä voimillani pieneen oksaan kiinni ja sormet lukittuvat siihen pakonomaisesti. Tästä en päästä irti, en voi, se ei ole vaihtoehto. Rakkaus lapsiin saa sormet lukittumaan vaikka oksa onkin niin kovin hento. Pelastuminen on nyt korkeimman kädessä. Pysyn tässä, tässä pysyn, odotan vain että joku nostaa, itse en jaksa.

nature-3151869__340

Kaipaisin niin kovasti lohduttajaa. Kunpa joku halaisi minua, pitäisi sylissä. Tuudittaisi minut uneen, että voisin hetkeksi unohtaa. Ei vaatisi mitään, antaisi vaan olla ja surra pois. Ei tarvitsisi puhua, se on liian raskasta, kun vain rakastaisi. Että joku hyväksyisi minut tällaisenaan, ettei tarvitsisi pyristellä ja yrittää mitään. Voisi vaan olla merkityksellinen. Mutta selviän minä yksinkin, ei ole muuta vaihtoehtoa, pääasia että selviän, en ole luovuttaja. Luovuttaminen olisi niin paljon helpompaa. Ei tarvitsisi enää taistella vastaan, en enää jaksaisi. Muistan vielä nuoruudessani, kun kävin taistelua luovuttamisen rajalla. Makasin pienellä kääröllä leipäveitsi kädessäni ja huusin tuskasta ja epätoivosta. Kädet puristivat veistä siinä rajalla ettei iho rikkoutunut, mutta kipua oli. Ja minä taistelin, minä tosissani taistelin, yksin niin yksin. Ja kuolema olisi ollut minulle niin oikein. Onneksi asiat kuitenkin meni niin kuin ne meni ja sain nähdä vielä monta ihmettä tässä elämässä. Mutta pimeys on kuitenkin aina elämässäni. Se kulkee rinnallani ja odottaa hetkeään päästä niskan päälle, mutta minä edelleen taistelen viimeiseen hengenvetoon. Ilman verenvuodatusta se ei saa minua kukistettua. Minä tappelen kuin naarasleijona, pennuiltani ei emoa helpolla viedä. Jos kuolen niin se ei ilman helvetinmoista taistelua tapahdu. En pelkää vahingoittua, arpeutua, kunhan vaan selviän. Taistelussa voi kuitenkin voi käydä miten vain, joskus pimeys voittaa, vaikka kuinka taistelisi, mutta silti minä taistelen.

-Mira

kuvat: Pixabay

Hoito kohdillaan

Kaikki eivät saa hoitoa ajoissa, vaikka sitä kipeästi tarvitsisivatkin. Olen kuullut, että psykiatrin aikoja joutuvat pitkässä jonossa jonottamaan nekin, jotka ovat juuri yrittäneet itsemurhaa. Mitä ihmettä? Toivottavasti tämä ei pidä paikkaansa. Olen ymmärtänyt, että jonot psykiatrille ovat pitkät vähän joka puolella Suomea. Kaikki eivät meinaa saada seurantakäyntejä hoitajillekaan ja työkyvyttömyyseläkkeelle päästyään tippuu hoito terveyskeskuksen puolelle, pois aikuispsykiatrian osastolta. Terapiatakuusta onkin ollut paljon puhetta ja vaikka sitä rupeaisikin saamaan helpommin, niin monelle kustannukset yksityisellä puolella tulevat esteeksi. Onko tämä oikein, kun monella hoidon saannin viivästyminen on pahimmillaan hengenvaarallista. Eikö mielenterveyshäiriöitä pidetä tarpeeksi vakavina vai heijastuuko tässäkin ”ota itseäs niskasta kiinni”- asenne?

face-622904__340

 

Itse asun pikkukaupungissa ja tilanteeni on hyvä. Minulla on sairaanhoitajan vastaanotto (45 min) kerran kuukaudessa ja voisi tarvittaessa olla useamminkin. Sairaanhoitaja kysyy tarvittaessa nopeasti tarvittavista lääkemuutoksista lääkäriltä ja soittaa minulle kertoakseen uudet annostukset. Keskustelu kerroilla juttelemme kuulumisia, käydään läpi sen hetkistä vointiani ja siihen vaikuttavia tekijöitä ja joskus myös menneisyyttäkin. Tarvittaessa saan vinkkejä miten ongelmia kannattaisi lähestyä. Välillä luulen, että minulla on ollut pitkäänkin hyvä tilanne, mutta hoitaja palauttaa minut maan tasalle huomauttamalla, että vasta kuukausi sitten mentiin alamäkeen ja lujaa. Niin ei tule illuusiota siitä, että hyvän olon jatkuessa lääkkeet voisivat olla ehkä turhia. Uskaltauduin Johannan kirjoituksen myötä tarkastelemaan Kannasta myös omien käyntieni tekstejä. Minulla ei ollut koskaan arvioitu ulkoista olemusta niin kuin Johannalla, vaan tekstit olivat hyvin lyhyitä, nostaen esille vain pääkohdat. Oikeastaan olisin toivonut, että siellä olisi ollut jotain analyysiakin ja enemmän kuvailevaa tekstiä.

soul-636097__340

 

No, minulla on joka tapauksessa hyvä yhteys tämän hetkiseen hoitajaani. Hän kuitenkin kommentoi jotain ja saa aikaan keskustelua. Hän myös peilaa ajatuksiani, joille olen itse jo sokaistunut. Näin saan asioihin uutta näkökulmaa ja ymmärrän mikä on normaalia ja mikä epänormaalia. On tähän matkan varrelle mahtunut terapeutteja ja psykologeja, jotka vaan kuuntelevat hiljaa, minun pitäessä monologia. Masentuneena vastaanotolla on ollut kovin hiljaista. Joskus on tullut sellainen olo, että olen siellä turhaan ja olo on ollut lähinnä vaivaantunut. Nyt siis tilanne on ihan hyvä. Pikkuhiljaa alkaa tuntua, että tarvitsen käyntejä yhä harvemmin eikä minulla ole enää mitään purettavaa. Vaikea arvioida siis tarvitseeko hoitokontaktia lopun elämänsä vai voiko sitä jossain vaiheessa olla kokonaan ilmankin? Ainakin soittoyhteys lääkemuutoksien varalta olisi hyvä olla. Vai siirtyykö vastuu sitten eläkkeellä kokonaan terveyskeskus lääkärille, joka joutuu kahlaamaan tietoja läpi, jotta hahmottaa kokonaistilanteen?

face-658678__340

Hoitajan ajat ovat hoituneet täällä hyvin, mutta lääkäriajan saaminen onkin sitten toinen juttu. Nytkin minulla loppuu määräaikainen työkyvyttömyyseläke lokakuun loppuun ja lääkäriaika pitäisi uutta B-lausuntoa varten saada vähintään kahta kuukautta aikaisemmin. Itse huomasin tämän vasta hiljattain, joten pieleen meni. Lääkäriaikaa joutuu täälläkin jonottamaan pitkään. Saa nähdä miten uuden päätöksen käy, jos lausunto ei saavu työeläkeyhtiölle riittävän ajoissa. Näissä asioissa pitäisi älytä muistaa, että lääkäriaikaa ei löydykään sormia napsauttamalla juuri silloin kuin itse haluaisi. Jonossa on paljon kiireellisempiä tapauksia. Samahan se on somaattisellakin puolella, että rutiini operaatio aikoja joutuu odottamaan pitkään. Lääkäreitäkin on matkan varrella ollut monenlaisia ja heidän nopeaan vaihtuessa on tuomio ollut joka kerta eri. Toinen saattaa vähätellä ongelmaa ja toinen uskoo mitä asiakas sanoo. Osa näkee hädän rivien välistä, toisille taas kaikki pitäisi osata itse sanoittaa ja analysoida. Nyt minulla on onneksi ollut sama lääkäri jo pitkään ja alku kankeuksien jälkeen hänkin on alkanut oppia tuntemaan minua. Se on iso helpotus, koska harvoin hädässä osaa tai kykenee vaatimaan hoitoa itselleen. Myös siksi on hyvä, että mukana on sairaanhoitaja jonka kanssa on käyty säännöllisiä keskusteluja. Hän osaa ulkopuolisena hahmottaa pitkän aikavälin vointia ja tuntee asiakkaan hyvin. Tilanne on nyt hyvä, mutta en ole sinisilmäinen. Hoitaja ja lääkärivaihdokset ovat niin arkipäivää, että tilanne voi muuttua milloin vain. En tiedä sitten mikä on syynä siihen, että vaihdoksia on niin paljon. Olisi kiva kuulla muidenkin kommentteja siitä, miten teillä nämä asiat hoituu? Onko hajontaa kuinka paljon ympäri Suomea ja oletko saanut helposti apua tarvittaessa?

-Mira

kuvat: Pixabay

Rahan alistama

Olipas vähän itsesäälin katkuinen kirjoitus viimekerralla, ja tällä kerralla jatkuu. Välillä tuntuu, että minussa on ainakin kolme eri puolta: itsesäälissä ja epäluulossa märehtivä Mira, arjen sankari ja elämäänsä tyytyväinen Mira ja huikeita suunnitteleva ja kykyihinsä yliuskova Mira. Sellaista kai tämä vuoristoradalla taiteilu on. Ihme elämää tämmöinenkin. On tässä identiteetti tosiaankin välillä hakusessa. Tällä kerralla mieltäni askarruttaa kuitenkin raha tai varsinaisesti sen puute. Olen tällä hetkellä määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä lokakuun loppuun asti ja tuleva on vielä hämärän peitossa. Tähän liittyen mies kommentoi minulle, että kannattaa miettiä nyt mitä siellä lääkärissä puhuu. Jos putoat työttömyyspäivärahalle niin ollaan lirissä. Ihan kuin minä olisin puhumalla itselleni keinotellut eläkkeen? Koko sairausko on pelkkää huuhaata ja olen sepitellyt tarinoita ”päästäkseni” tähän tilanteeseen. Niin kuin tuo eläkkeellä olo olisi jotenkin tavoiteltava asia. Vai halusiko hän nyt minun vain keksivän jotain oireita etten joutuisi työttömäksi. En ymmärrä. Toivottavasti kyse oli vain väärin ymmärryksestä minun osaltani. Eiköhän se lääkäri sen päätöksen loppupeleissä tee.

money-256312__340

 

No joka tapauksessa olen tällä määräaikaisella ollut jo vuosikausia. En edes muista kuinka pitkään. Rahaa ei siis tietenkään tule niin paljon kuin palkkatyössä, mutta lisäksi ansaitsen muutaman satasen kuussa hyllytyshommista. Minusta se on kuitenkin aika hyvin. Paljon huonomminkin voisi olla. Silti koen kovasti painetta siitä, että minun pitäisi ansaita enemmän ja olla normaalisti kokopäivä töissä. Kaiken lisäksi rahat on koko ajan loppu. Elän kädestä suuhun. Minulla on tuskin koskaan omaa rahaa. Elän kuin kerjuulla koko ajan. Minun on käsi ojolla anottava rahaa, jos sitä johonkin tarvitsen. Se joka tienaa enemmän, määrää raha-asioista. Elän toisen siivellä, joten minulla ei saa olla sananvaltaa eikä omia tarpeita. Silti vaikka elän niin niukasti kuin osaan niin rahat ei vaan riitä. Mieltä painaa aina se mihin jamaan olen perheemme ajanut. Eipähän näihin asioihin pysty itse vaikuttamaan, mutta silti koen vääjäämättä syyllisyyttä.

wooden-figures-1007134__340

Vaikka tuloja kuitenkin jonkun verran on, niin lainat ja luotot painavat päälle. Osa luotoista on pitänyt ottaa hypomaniassa tehtyjen nettiostosteni takia. Kun minulla on vauhtia, niin silloin ei paljon realiteetit paina. Nämä on sitten korkeakorkoisia lainoja jotka vain kasvavat kun niitä pystyy lyhentämään minimimäärän kerrallaan. Kierre on valmis. On väärin, että mieheni joutuu niitä nyt parempituloisena makselemaan. En tiedä miten pystyn sen hänelle koskaan korvaamaan. Minulla ei olisi myöskään kattoa pään päällä ilman hänen maksukykyään. Tämä on kuitenkin tahattomasti johtanut siihen, että koen olevani taloudellisesti alistetussa asemassa. En pysty osallistumaan kaikkiin kuluihin ja olen jatkuvassa kiitollisuuden velassa siitä. Jos haluan jotain, niin joudun jättämään siitä ”anomuksen” mikä ei välttämättä mene läpi.  Minun pitää koko ajan nöyristellä, vaikka koenkin olevani ihan skarppi ihminen, joka pystyisi huolehtimaan itsestään. Olen aina ollut kahnauksissa auktoriteettien kanssa, koska en kestä sitä, että minua määräillään ja pidetään mahdollisesti huonompana kuin muita. Kritiikin vastaanottaminen on ollut heikkoa. Kaikki tämä johtuu aikaisemmista ihmissuhteistani. Minua ei kyykytetä. Siksi tämä alemman kansalaisen asemassa oleminen ottaa minulla erityisen koville. Itsemääräämisoikeus ja kyky pystyä huolehtimaan itsestä ja lapsista on tärkeää myös itsetunnolleni. Mitenkä siihen mielenterveyskuntoutujana voi päästä? Työ se on se, millä raha ansaitaan, ei sitä ilmaiseksi jaella ja niinhän sen pitää ollakin.

ecommerce-2607114__340

Kuntoutuminen mielenterveyden haasteista jatkuvan paineen alla on välillä hankalaa. Kaikkea stressiä ei elämässä voi mitenkään välttää. Toiveissa olisi, että joskus vielä löytäisin jonkun keinon jolla ansaita, että kokisin olevani osa tätä yhteiskuntaa. En väitä ettenkö olisi onnellinen ilman rahaakin. Arvostan paljon korkeammalle muita asioita kuin materialismia. Rahattomuus ei tee minusta onnetonta. Minulla on moni asia todella hyvin eikä tämä nyt maailmaa kaada. Joskus vaan sinnittely on varsin työlästä ja se suoraan sanottuna ketuttaa. Eikö täällä pärjää ilman rahaa? No ei, ruokaa on jotenkin saatava. Ei minusta oikein omavaraistalouttakaan ole pitämään. Olen aika huoleton ja hajamielinen rahan suhteen ja siksi raha asioiden hoito on yksinomaan miehelläni. Olen siitä myös kiitollinen. Hän toimii periaatteessa edunvalvojanani, minkä ilmeisesti tarvitsisinkin. Kolikolla on siis kaksi puolta. En millään halua, että minua holhotaan, mutta tosiasiassa tarvitsenkin sitä.

-Mira

kuvat: Pixabay

Näkyykö se päällepäin?

Mira kirjoitti joitakin viikkoja sitten aiheesta, jota olen itsekin monesti miettinyt. Näkyykö sairauteni päällepäin? Näytänkö hullulta? Huokuuko olemuksestani mielisairaan kuva?

Rakastan värejä. Maanisena rakastan niitä erityisen paljon. Se on usein näkynyt pukeutumisessani jo nuoresta iästä lähtien. Olen ollut vauhdikas ja jokainen vaate on ollut eri väriä. Kukaties se on ollut hieman hullua?

Myöhemmin, kun olen jo ollut hoitosuhteessa, olen lukenut mielenkiinnolla Kanta-palvelusta potilaskertomuksiani. Hoitotaho on kirjannut rehellisiä havaintojaan ulkomuodostani. ”Pukeutunut värikkääseen mekkoon. Vaikutelma taiteellisen tyylikäs.” Tai: ”Pukeutunut värikkäästi, ei kuitenkaan bisarrilla tavalla.” Värikäs, mutta harvemmin suorastaan outo?

Vauhdikkaissa tunnelmissa nuorena, ennen diagnoosia.

Olen tutkinut minusta otettuja valokuvia vuosien varrelta. Kasvot kertovat paljon. Olen usein ollut varsin ilmeikäs, mutta sairauteni pahennuttua kasvoni olivat pitkään totiset, jopa tuskaiset. Olin tuolloin vielä työelämässä ja virkani puolesta usein julkisuudessa. Lehtileikkeistä katsoo kärsivän näköinen ihminen. Kun työelämä jäi taakse, stressin vähentyminen helpotti myös ahdistuneisuutta ja ilmeikkyys palasi takaisin.

Lääkitys on vaikuttanut olemukseeni. Neuroleptit melko usein väsyttävät ja lihottavat – niin minuakin, ja sehän näkyy, erityisesti vanhojen tuttavuuksien silmiin. Olen saanut kuulla ikäviä kommentteja muuttuneesta ulkonäöstäni. ”Näytät syöneeltä” on ehkä kesyimmästä päästä. Olantsapiinia käyttäessäni ruokahaluni olikin lähes loputon. Oma tahtoni oli jossakin kateissa. Saatoin istua jokseenkin ilmeettömänä sohvalla tuntikausia huomaamatta tilanteessa mitään erikoista. Muut kyllä huomasivat – erityisesti mieheni, joka katseli meininkejäni päivittäin. Jossain vaiheessa neurolepti vaihdettiin painoneutraaliin ja vähemmän väsyttävään. Laihduin huomattavasti ja tunteet sekä oma tahto palasivat. Sain kehuja ja kommentin: ”Et näytä sairaalta.” Tajusin jonkinlaista katkeruutta tuntien, kuinka vinoutuneen suuri merkitys ulkonäöllä maailmassamme on.

Neuroleptien lihottamana.

Rauhoittavat lääkkeet ovat myös vaikuttaneet olemukseeni, tahdoinpa sitä tai en. Lääkäri on joskus rauhoittavan otettuani kirjannut Kantaan pistämättömän huomion: ”Asiallinen, jonkin verran jähmeä ja tuijottava.” Minua yhtä aikaa nauratti ja ärsytti lukea luonnehdintaa. Jähmeää tuijotusta? Ei kuulostanut siltä Johannalta, jollaiseksi itseni koen.

Onko hullulta näyttämisessä sitten jotakin pahaa? Oikein pöpin näköisenä tuskin ainakaan pärjäisin kovin hyvin työhaastattelussa. Toisaalta minun ei tarvitsekaan pärjätä sellaisessa tilanteessa, koska olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Kummastuksen herättämisestäkään en suuremmin välitä, jos niin sattuisi tapahtumaan. Stigma ja pahuus lievät katsojan silmässä – jos sielläkään. Maailma muuttuu, onneksi.

Johanna K.

Perintö

Minulla on ollut viime aikoina paljon sydämen tykytyksiä, jotka tuntuu siltä, että sydän hyppää tavallaan kuin syrjähypyn. Pumputus ja muljahtelu tuntuu kurkussa asti. Voi olla, että se johtuu siitä, että olen unohdellut ottaa iltalääkkeeni Risperdalin useana iltana peräkkäin. Siihenkin on syynsä, josta kerron ehkä myöhemmin. Vaiva yleensä helpottaa kun muistan taas ottaa lääkkeeni. Vierotusoireena on myös hytinää ja kylmän hien tunnetta. Ikävä olotila varsinkin töissä ollessa. Tämä on taas osaksi saanut pohtimaan omaa elämää ja sitä mitä minusta jää jälkeen kun elämä loppuu. Yksin olen näiden pohdintojen kanssa, en pysty niitä kellekään purkamaan joten puranpa niitä nyt sitten tänne.

Mitä minusta jää jälkeen tähän maailmaan vai jääkö mitään? Onko sillä edes mitään merkitystä kenellekään? Miksi sillä on niin suuri merkitys minulle? Haluaisin niin kovasti, että minulla olisi joku merkitys tässä maailmassa. Ettei kokemani olisi ollut turhaa. Tärkeimmäksi tehtäväkseni olen kokenut äitiyden. Minulla oli jossain vaiheessa pakottava tarve saada lapsia, ihan sama kenen kanssa. Olin varmaan hypomanian pyörteissä, mutta en ole tätä päätöstä katunut päivääkään. Lasten jälkeen  tiesin ainakin mikä elämäni tarkoitus olisi. Se ei silti poistanut ajoittain esiin nousevaa mahdotonta kunnianhimoa joka tietenkin tulee tässä sairaudessa aina kausittain. Juuri kun asiat näyttäisivät olevan hyvin, tahdonkin jotain enemmän.

IMG_2440

Äitiydessä en koe onnistuneeni kovin hyvin. Olen ollut masentuneena väsynyt ja poissaoleva ja hypomaniassa keskittynyt kaikkeen muuhun kuin lapsiini. Onneksi välissä on toki ollut paljon hyviäkin jaksoja. Ei elämäni ole koko ajan ollut yhtä vuoristorataa. Silti en ole koskaan ollut mikään pullantuoksuinen äiti. En osaa laittaa ruokaa, olen laiska ja päiväkodissa työskennellessäni en jaksanut enää kotona leikkiä lasten kanssa. Myös hepulit oli vaikea kestää varsinkin silloin kun minulla oli aistiyliherkkyyttä. Koen, että tein monta asiaa väärin, mutta vaatimukset itseäni kohtaan olivat myös kovat, eikä niihin voinut oikein yltääkään. Nykyään taas huolestuttaa se, etten pysty tarjoamaan taloudellisesti heille kaikkea mitä he ehkä ansaitsisivat. Pystynkö myös olemaan tarpeeksi läheinen heille enkä vain käperry omiin ongelmiini. Jotenkin en jaksa uskoa sitä todeksi, että olen saanut kasvatettua heistä tasapainoisia lapsia. Pelkään, että hekin joutuvat vielä turvautumaan terapiaan jossain vaiheessa ja tarkkailen heistä mielenterveysongelmien merkkejä. En ota uskoakseni, että he olisivat selvinneet kaikesta vahingoittumatta. Pelkään että kuoltuani jätän heille vain perinnöksi liudan perinnöllisiä sairauksia enkä ole saanut välitettyä heille sitä, miten suunnattomasti heitä rakastan. Mitä muistoja heille jää minusta? Hyviä vai pahoja? Oliko heillä hyvä lapsuus? Jatkaisinko minä elämää lapsissani?

silhouette-978956__340

Ajoittain minua ajaa vimmainen kunnianhimo. Tuntuu, että koska en ole ollut täydellinen äiti, pitää minun päteä jollain toisella saralla. Haluan että minut muistetaan jostakin, että olen saanut aikaan jotain merkittävää. En saa oikein itsekään kiinni siitä mitä se olisi. Olen ollut huono ihmissuhteissani, joten olo on sellainen, ettei minua kukaan jäisi kaipaamaan tai muistelemaan. En ole lämmin ja toisista huolehtiva ihminen vaan pikemminkin itsekeskeinen ja kylmä. En jää muistoihin ainakaan hyvänä tyyppinä. En ole jättänyt jälkeä kenenkään elämään, paitsi ehkä lasteni. Siksi ehkä koen, että minun pitäisi päteä esimerkiksi töilläni. Että tekisin työkseni edes jotakin merkittävää ja tärkeää. Jotain josta lapsetkin voisivat olla ylpeitä. Ongelmana on vain se, ettei minulla ole mitään erityisiä kykyjä tai taitoja. On raskasta ettei pysty saavuttamaan haaveilemaansa. Nyt opinnotkin jäävät kesken, vaikka opettaja kyllä laittoi viestiä, ettei hän anna minun kokonaan lopettaa. Ehdottaa vain taukoa. Nyt ilmeisesti haetaan taas työkyvyttömyyseläkettä, joten uraohjukseksikaan ei minusta enää ole. Käyn nyt tavallaan mielessäni sellaista luopumisen tuskaa. Ei minusta ollutkaan mihinkään, en ollut hyvä missään, en jättänyt jälkeä tähän maailmaan. Mitä minusta sitten jää jälkeen? Unohdetaanko minut pian? Tuleeko kukaan hautajaisiin? Jäikö rakkauteni elämään lapsissani? Mikä oli minun elämäni merkitys? Olen kiitollinen elämästä ja minusta tuntuu, että on myös velvollisuuteni elää se hyvin.

Ymmärrän kyllä, että vaativuus ja ajoittainen ylenpalttinen kunnianhimo ja fantasiat jostain suuresta kuuluvat mielenterveysongelmiini. Ehkä se auttaa minua kuitenkin pyrkimään aina parempaan ja miettimään elämän tarkoitusta. Vaikken pystyisi muuttamaan maailmaa niin olisin ainakin jättänyt jotain perintönä lapsilleni. Mitä se sitten onkaan. Riittääkö rakkaus vai pitääkö sen olla jotain vielä suurempaa. Minulla on vain kova halu tulla rakastetuksi ja huomatuksi, että elämän ollessa niin lyhyt minullakin olisi ollut paikkani. Toivottavasti ehdin istuttaa lapsiini arvot joita itse arvostan. Elämän ja terveyden arvostamisen ja vaalimisen, läheisten merkityksen ja hyvän tekemisen toisille ja itselle. Toivottavasti he oppivat myös arvostamaan ja rakastamaan itseään, jotta kaikki tämä onnistuisi. Siinä yhden ihmisen elämän tarkoitus ja perintö, opettaa nämä omalla esimerkillään. Eikö siinä ole jo enemmän kuin kylliksi?

-Mira

kuvat: Mira ja Pixabay

 

Lemmikkien voima

Kun voimat on totaalisen loppu ja vaivun sohvalle lasten lähdettyä kouluun, putoan jonkin sortin koomaan, tilaan missä kaikki on usvan takana ja voimat riittävät vain hengittämiseen. Toivon että voimat jotenkin taian omaisesti palautuisivat siihen mennessä, kun lapset tulevat koulusta, jos vain makaan ja häviän pimeyteen. Aika kuluu ja havahdun aina välillä siihen, että joku tuijottaa minua. Aina kun silmäni aukeavat on koirani siinä, suoraan nenäni edessä. Ja kyllä, olen käyttänyt sen ulkona ja ruokkinut. Koira vaikuttaa olevan lähinnä huolissaan.

IMG_20171125_123510_037

Olen monesti huomannut, että koira heijastaa niitä tunteita joita koen. Jos olen hermostunut, on sekin levoton. Jos minulla on hyvä olla, niin on myös koirallakin. Se tulee liki silloin kun tarvitsen lohdutusta tai läheisyyttä ja varsinkin jos minulla on mieli matalalla. Hankin koiran varmaan hypomaniassa. Minulle tuli pakottava tarve saada koira, että saisin itseni pois sohvan pohjalta itsesäälin syövereistä. Ja kun minulla on vauhti päällä, niin se koirahan on saatava sitten heti. Siinä meni hetki jos toinenkin netin myynti ilmoitusten parissa, kunnes vastaan tuli 2-vuotias lapinkoira narttu. Koiran kuvat ei olleet kovin edustavia ja muistan ajatelleeni, että onpa ruman näköinen koira. Olin kuitenkin vuosia haaveillut suomenlapinkoirasta, koska olin kuullut, että ne ovat aika leppoisia luonteeltaan. Sitten vain heti yhteyttä ottamaan ja eikun hop matkaan kohti parin tunnin päässä olevaa määränpäätä. Kaikki tapahtui nopeassa tahdissa ja tarkoitus oli vain mennä katsomaan minkä luontoinen koira oli kyseessä.

IMG_2450

Perillä vastassa oli todella kiltti koira, joka valloitti lasten sydämet saman tien. Koira oli tosi lihavassa kunnossa, turkki oli pahasti huopaantunut ja kynnet pitkät. Omistaja oli heti valmis antamaan koiran kyytiimme ja palauttaa saisi, jos siihen aikaan astmainen lapseni saisi oireita tai tulisi jotain muita ongelmia. Niinpä sitä kohta oltiin jo kotimatkalla uuden perheenjäsenen kanssa, ennen kuin oltiin edes maksettukaan. Kotona koiralle piti tehdä totaalinen pesu operaatio ja leikellä turkista irti huopaantuneet lätkät. Takkuja oli niin paljon, että kesti aikansa löytää koiran takapuoli. Heti ensimmäisellä lenkillä ilmeni jo iso ongelma, kun koira rähisi holtittomasti muille koirille. Koira osoittautui kuitenkin muuten ihan extra rauhalliseksi ja lasten kanssa hyvin toimeentulevaksi, joten aioimme pitää sen silti, enkä ole päivääkään tätä päätöstä katunut.

Koira osoittautui jo heti alkumetreillä loisto tapaukseksi. Olimme siihen mennessä tottuneet nalkuttamaan toisillemme melko kovalla äänellä. Väittelimme jostakin ja koira tuli väliimme ja alkoi haukkumaan. Näin tapahtui useita kertoja, varsinkin jos jäkätimme jotain lapsille. Olimme sokeutuneet omalle negatiiviselle tavalle puhua ja vasta koira sai ymmärtämään, että se vaikutti hyökkäävältä. Rupesimme puhumaan toisillemme rauhallisemmin ja lempeämmin. Myös lapsilauman riehumisesta ja lasten melko kovakouraisista halauksistakaan koira ei ollut moksiskaan. Lisäksi se ei vaatinut koskaan mitään, ei riehunut eikä hajottanut mitään, osasi olla kotona yksin ei karkaillut eikä haukkunut vieraita. Mikä tärkeintä se sai minut nousemaan ahteriltani ja käymään edes pakollisilla lenkeillä. Vaikka olin masentunut niin se oli pakko tehdä. Koira kuitenkin kuunteli minun jaksamistani ja lepäsi silloin kun minäkin. Ei koskaan vaatinut mitään, mutta surullinen ilme sai minut aina nousemaan säännöllisesti. Myös oma oloni rupesi sitä myöten pikkuhiljaa helpottamaan.

IMG_20180726_231441_969

Tärkein piirre koirassamme on ollut tämä tunnetilojen aistiminen. Se nukkuu aina sen lapsen luona joka sattuu pelkäämään tai on kipeänä. Huikeaa on ollut huomata kuinka koira saa rauhoitettua raivostuneen lapsen, silloin kun äiti ei saa mennä lähellekään. Se tulee heti hätiin ja pahin raivo laantuu koiraa halaten. Se ei suostu lähtemään pois ennen kuin tilanne on rauhoittunut. Se on ollut myös minulle apuna, kun en ole kokenut saavani rakkautta mistään muualta. Se rakastaa minua ehdoitta ja samalla tavalla olinpa missä mielentilassa tahansa. Se ei leimaa minua hulluksi, ei karttele minua eikä ole pitkävihainen. Se tulee aina yhtä iloisena vastaan ja kohtelee minua kuin olisin parasta koko maailmassa. Kiitollisuus, nöyryys ja myötätunto huokuvat siitä päällepäin. Uskon siis todellakin, että lemmikeillä on myönteinen vaikutus ihmisiin. Ne opettavat myös lapsille vastuuntuntoa ja myötätuntoa sekä hellyyttä ja lohduttavat silloin kun muut eivät siihen pysty. Lemmikki antaa sinun olla sellainen kuin olet ja palvoo sinua kaikesta huolimatta. Voisin melkein väittää, että lemmikeillä on terapeuttista vaikutusta, ainakin minulle näin on ollut.

IMG_2480

Olen huomannut, että eläin kuin eläin on vaikuttanut minuun samoin elämäni aikana. Hevoset ovat jo olemukseltaan rauhoittavia ja ne aistivat hyvin tunnetilat. Muistan, että ratsastaessani jännitin yhtä säikkyä hevosta kun lähestyimme sen pelkäämää punaista postilaatikkoa. No tottakai silloin hevonen hyppäsi heti takajaloilleen kun osuimme kohdalle. Sama kohta ohitettiin uudestaan ja keskityin olemaan rauhallinen, rento ja ajattelemaan aivan muita asioita. Niinpä hevosellakaan ei ollut mitään ongelmaa ohittaa postilaatikko rauhallisesti. Henkinen tilani välittyi kehoni kautta hevoseen. Näin ainakin vahvasti uskon. Meillä on ollut myös kissoja, kaloja ja tällä hetkellä myös kani. Kani vaikuttaa minuun taas hiukan eri tavalla kuin koira. Sitä voi hellitellä sylissä ja sen temperamenttista käyttäytymistä seuratessa tulee aina hyvälle tuulelle. Pienenä käärönä se herättää eri tavalla hoivavietin kuin isompi koira. Myös piha-alueen lintuja, oravia ja jäniksiä seuratessa mieli tyhjenee ja rauhoittuu. Mikäpä on parempaa kuin kuunnella lenkillä lintujen konserttoa ja muistuttaa itselleen miten ihanaa on olla elossa tällaisten ihmeiden seassa.

Onko sinulla hyviä kokemuksia eläinten vaikutuksista henkiseen ja fyysiseen hyvinvointiin vai onko niistä vain ja yksinomaan haittaa? Voiko eläin olla terapeuttinen? Kerro sinulle tärkeistä eläimistä.

maanantaihin

-Mira

Kuuluisia kaksisuuntaisia #2: Tapani Kansa

Tapani Kansa syntyi vuonna 1949 kirjailija Ahti Kansan ja Aili Kasan esikoisena. Hänelle syntyi kuusi nuorempaa sisarusta, ja talouteen kuuluivat myös isovanhemmat. Tapani tunsi kotiolosuhteista pelkoa ja ahdistusta. Lapsena Kansa opetteli laulamaan äitinsä avustamana, ja teini-iässä hän alkoi ottaa laulutunteja. Hän on opiskellut myös Sibelius-akatemiassa.

Ensimmäiseen laulukilpailuunsa Tapani osallistui 12-vuotiaana. Myöhemmin hän opiskeli Kotkan musiikkiopistossa. Ennen kokopäiväiseksi laulajksi ryhtymistä vuonna 1967, hän työskenteli muun muassa varastomiehenä, polttoainemyyjänä ja rautakaupan apulaisena. Vuonna 2014 Tapani Kansa sai taiteilijaeläkkeen.

Kansan läpimurto oli Delilah vuonna 1968. Se ja kaksi muuta laulua, Kuljen taas kotiinpäin ja Käymme yhdessä ain nousivat kaikki samana vuonna listaykkösiksi. 1970-luvun lopulla Tapani laajensi ohjelmistoaan rokkiin ja show-meininkiin. Laulua R-A-K-A-S on kuunneltu Youtubesta yli 3,2 miljoonaa kertaa.

Tapani Kansa sai näyttelijä Tuulikki Kuorikosken kanssa pojan, ja toimittaja Nin af Enehjelmin kanssa tytön ja pojan. Kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön Tapani sairastui 1990-luvun lopulla.

Tapani Kansalta on ilmestynyt yli 30 albumia, ja yli 20 kokoelmalevyä.

Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Kuuluisia kaksisuuntaisia #1: Ada Lovelace

Ada Lovelace oli ensimmäisiä kuuluisia naismatemaatikkoja.

SYNTYMÄ

Augusta Ada King Lovelace, Lovelacen kreivitär, syntyi 1815 runoilija George Gordon Byronin ja Anne Isabella Noel Byronin ainoana lapsena. Hänen isällään oli muitakin lapsia, mutta vain Ada oli avioliitossa syntynyt. George olisi halunnut pojan.

VARHAISLAPSUUS

Adan isä erosi hänen äidistään tytön ollessa neljä kuukautta vanha ja muutti ulkomaille. Hän kuoli Adan ollessa kahdeksanvuotias. Äidin ja tytön suhde oli viileä. Enimmäkseen häntä hoiti isoäiti Judith. Tuohon aikaan isä yleensä voitti huoltajuuskiistan, ja Anne kirjoittikin pitkiä kirjeitä Adaa hoitavalle äidilleen esittäen näin rakastavaa äitiä. Kuitenkin hän viittasi eräässä kirjeessä tyttäreensä sanalla ”se”. Äidin ystävät pitivätkin Adaa silmällä kaikenlaisen moraalisen poikkeavuuden varalta.

LENTOON!

Kaksitoistavuotiaana Ada päätti lentää. Hän testasi erikokoisia ja -materiaalisia siipiä, tutki lintuja ja päätti kirjoittaa kirjan Flyology, jossa hän esitteli löydöksiään. Kaikelle tälle tuli loppu, kun hänen äitinsä totesi hänen laiminlyövän opiskelujaan. Äiti oletti, että matematiikka parantaisi tyttären hulluudesta, josta hän syytti tämän isää.

BABBAGE JA ANALYYTTINEN KONE

Vuonna 1833 Ada esiteltiin Charles Babbagelle. Tämä ystävyys osoittautui todella merkittäväksi. Babbage esitteli Adalle analyyttisen koneensa, joka olisi valmistuttuaan ollut ensimmäinen tietokone. Se kuitenkin saatiin valmiiksi vasta vuonna 1991. Laite kiehtoi Adaa suunnattomasti, ja hän kirjoittikin siitä tieteellisen artikkelin, jossa oli mukana ohjeet siitä, miten koneella voitiin laskea niin sanotut Bernoullin numerot. Näitä ohjeita pidetään ensimmäisenä tietokoneohjelmana.

NAIMISIIN

Vuonna 1835 Ada meni naimisiin William Kingin kanssa. Pariskunnalle syntyi kolme lasta: Byron, Anne Isabella (jota kutsuttiin Annabellaksi) ja Ralph Gordon. Kolme vuotta myöhemmin William nimitettiin Lovelacen jaarliksi, jolloin Adasta tuli kreivitär Lovelace.

PAHEITA

1840-luvulla Ada Lovelace herätti pahennusta. Hänellä huhuttiin olevan avioliiton ulkopuolisia suhteita. Lisäksi Ada löi vetoa. Hän yritti kehittää matemaattisen mallin uhkapeliin, mutta epäonnistui surkeasti. Ada joutuikin tunnustamaan pelaamisensa miehelleen.

KUOLEMA

36-vuotiaana Ada sairastui kohtusyöpään. Hänen miehensä oli hänen vierellään, kunnes 30.elokuuta 1852 Ada tunnusti tälle jotain, ja mies poistui. Kukaan ei tiedä, mitä Ada sanoi. Hänet haudattiin isänsä viereen.

PERINTÖ

USA:n puolustusministeriön kehittämä ohjelmointikieli nimettiin Adaksi. Vuodesta 1981 lähtien Association for Women in Computing on jakanut Ada Lovelace -palkinnon. Vuonna 1998 Britannian Tietokoneyhdistys myönsi ensimmäisen Lovelace-mitalin. Lokakuun toisena tiistaina vietetään Britanniassa Ada Lovelace -päivää. Ada Developers Academy Seattlessa USA:ssa pyrkii lisäämään tekniikan monimuotoisuutta opettamalla naisia, transihmisiä ja ei-binäärisiä henkilöitä ohjelmoijiksi.

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus