Valo sittenkin voittaa

Miksi valoa ei jaksa odottaa silloin kun on pimeää? Mikä saa luulemaan, että pimeys on ikuista, ettei mikään tule koskaan muuttumaankaan? Miksi toiset näkevät sen, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä? Olenko perusluonteeltani ennen ollut pessimisti vai onko sairaus sokaissut silmäni? Nuorena masennus hukutti minut kokonaan syleilyynsä eikä pakokeinoa näyttänyt olevan. Varauduin aina pahimpaan, etten tippuisi korkealta ja pelot saivat minut ajattelemaan aina pahinta. Olin lähinnä melankolinen enkä optimistinen tulevaisuuden suhteen. Vähän niin kuin aasi Ihaa Nalle Puhissa.

Hypomanian iskiessä ei ollut huolta huomisesta. Oli paljon tulevaisuuden suunnitelmia ja luulin pystyväni mihin vain. Kaikki oli vain omasta asenteesta kiinni. Aistit olivat ylivirittyneet ja tuntui, että näin väritkin kirkkaampana ja kuulin lintujen laulun, jota en ollut masennuksen syövereissä kuullut. Nosteen lakattua pudotus syvyyksiin oli taas kova, kun huomasi ettei pystykään siihen mitä oli luullut. Unelmat ja toiveet kokivat kovan kolauksen. Elin taas päivän kerrallaan, tuijottaen kelloon ja odottaen että päivä olisi ohi.

Välillä oli myös tasaisia vaiheita, jolloin optimismi nosti päätään ja usko unelmiin ja toiveisiin säilyi.

Sitten aivan puskista, elämä sai uuden käänteen. Niin kuin esittelytekstissä jo kerroinkin, sain yllättäen veritautidiagnoosin. Kyse oli pahanlaatuisesta sairaudesta, josta en vielä alkuvaiheessa tiennyt juuri mitään. Oireet olivat kovat ja aloitettujen lääkkeiden sivuoireet muuttivat olotilan vielä uudelle tasolle. Luulin tosissani, että olin saanut kuolemantuomion ja aika olisi vähissä. Kuoleman koskettaminen sai koko elämänkatsomukseni ja arvoni muuttumaan totaalisesti. Vaikka olinkin aina arvostanut elämää ja ollut kiitollinen minua kohdanneista hyvistä asioista sai kuoleman uhka silmäni aukeamaan aivan eri tavalla. Elämän merkitys aukeni minulle aivan eri tasolla eivätkä mitkään vaikeudet tuntuneet enää merkityksellisiltä. Vaikka se siirappista onkin, niin elämän tarkoitus selvisi minulle siinä hetkessä enkä voinut muuta kuin anoa uutta mahdollisuutta ja vannoin keskittyväni olennaiseen, jos vain saisin jatkoaikaa.

Selvisin siitä kaikesta ja sain oppia, ettei tautini veisikään minua heti hautaan vaikka saattaisi muuttaa muotoaan pahemmaksi ajan kanssa. Olin saanut jatkoaikani. Kaiken tämän jälkeen vanhasta pessimististä kuoriutuikin optimisti. Olin saanut vastauksen hätähuutoihini eikä pienet murheet tuntuneet enää minkään arvoisilta.

Nautin elämästä täysillä ja pienet elämän ihmeet näyttäytyivät minulle uudessa valossa.

Mielenterveysongelmat eivät enää tuntuneet miltään fyysisen sairauden rinnalla. Mutta sittenpä tulikin taas uusi masennuskausi. Kaiken piti olla paremmin kuin hyvin, mutta sisältä olin taas kuin elävä kuollut. Koin hirveää syyllisyyttä siitä, että voin niin huonosti, vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni asenteeni muuttuneen. Kaiken tunnottomuuden keskellä ajattelinkin, että tämä menee kohta ohi. Niin oli käynyt ennenkin, masennuskaudet seurasivat toisiaan, mutta aina niiden jälkeen oli seurannut seuraava nousukausi.

IMG_2029

Odottelin sitä rauhallisesti ja annoin itseni levätä silloin kun sen aika oli. Valo tulisi aina pimeyden jälkeen, minulla ei ollut mitään hätää, kaikki liittyi vain sairauteen. Niinhän siinä tietenkin sitten kävi. Valo voitti lopulta pimeyden niin kuin aina ennenkin. Olin selvinnyt pimeydestä paremmin optimistisella asenteella. Ei se tuntunut yhtään helpommalta, mutta tiesin, että se ei kestäisi ikuisesti.

 

 

 

Asenteeni on optimistisempi kuin ennen ja minulla on toivoa tulevaisuutta kohtaan.

Minulla on kaksi henkeä uhkaavaa sairautta, jotka eivät kuitenkaan ole minua vielä lannistaneet. Veritauti on lähinnä krooninen tässä vaiheessa eikä kaksisuuntaisuudessakaan ole ollut itsetuhoista käyttäytymistä. Minulle on kuitenkin käynyt hyvin, eikä kumpikaan tauti ole minua kokonaan murskannut, vaikka pohjalla ollaan käytykin useita kertoja. Tiedän sisimmässäni, että selviän tästä. Olen mennyt koko ajan eteenpäin ja lääkkeiden ja kaiken tuen avulla olen saavuttanut tasapainon. Uskon siihen, että vaikka molemmat taudit ovat ”parantumattomia” niin niistä voi kuitenkin toipua. Voi oppia elämään oireiden kanssa itselleen mielekästä elämää, jossa sairaus ei ole rajoite vaan vain hidaste. Pystyn kaikkeen siihen kuin muutkin, kunhan vain pidän elämäni mahdollisimman tasapainoisena ja huolehdin omasta hyvinvoinnistani. En ole kuitenkaan niin naiivi, että uskoisin ettei takapakkia koskaan tule. Niin voi käydä, mutta sieltäkin noustaan varmasti. Olen pikkuhiljaa elämänkokemuksen myötä löytänyt keinot siihen.

Toivo ja optimistinen elämänasenne auttavat uskomaan siihen, että minäkin voin toipua kaikesta huolimatta.

Jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana. Minulla ne nyt ovat tällaiset. Minulla riittää kuitenkin taistelutahtoa, koska minua tarvitaan. Elämäni ei ole merkityksetön. Tämä kaikki on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ehkä paremman ihmisen. Mutta vaikka omalla asenteella on merkitystä ei kaikkiin asioihin voi silti itse vaikuttaa. Se on vain hyväksyttävä ja pelattava niillä korteilla, mitkä on jaettu.

En ole toipumisessani kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että minulla olisi hirveästi toiveita, unelmia tai pyrkimyksiä. Elän vielä päivän kerrallaan ja olen kiitollinen aina kun saan herätä aamulla. Välillä ahdistus sokaisee, mutta sekin aina loppuu jossain vaiheessa. Aina on toivoa siitä, että tulee niitäkin hyviä päiviä. Ilman tätä asennetta olisin jo lannistunut.

IMG_2020

Pikkuhiljaa alkaa myös usko tulevaan palata. Haaveilen, että saamme kaikki olla näinkin terveinä kuin nyt ja saan nähdä lasteni kehittyvän ja kasvavan. Toivon myös etteivät kokemukseni olisi menneet ”hukkaan” ja voisin joskus auttaa ja tukea samassa tilanteessa olevia. Toivoisin myös, että voisin joskus palata myös työelämään edes osittain, että voisin olla taloudellisesti itsenäinen ja tarjota lapsilleni turvatun elämän. Ja vielä sokerina pohjalla, pääsisinpä kerran elämässäni Italiaan. Rakastan sitä kieltä. No, olihan minulla jo paljonkin odotuksia tulevalle ja nyt myös näen että ne ovat mahdollisia.  Tämän taudin kanssa voikin elää eikä se ole esteenä millekään.

Toivoa on aina, älä koskaan menetä sitä, pimeyden jälkeen nousee aina aurinko.

Olisin todella kiitollinen jo opinnäytetyönikin vuoksi, jos kommentoisit juuri lukemaasi tai antaisit palautetta koko sivustosta sivun alareunassa olevan palautelomakkeen kautta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Kiitos mielenkiinnostasi, jatkan kirjoittelua aina maanantaisin.

-Mira

 

Mainokset

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus