Paniikki pysähdys

Viime viikolla jäi kirjoittamatta ensin sen takia, kun kone jumittui. Tiistaina kone oli jo kunnossa, mutta samana päivänä oli koiramme Lotan eläinlääkäri käynti. Tassuterapeuttini oli jo muutaman viikon kulkenut loppu lenkistä  todella hitaasti ja välillä linkuttanutkin. Lisäksi ruoka ei ollut maistunut enää pitkään aikaan. No eläinlääkärissä koira rauhoitettiin ja vietiin heti röntgenkuviin ja verikokeisiin. Me jäimme äidin kanssa odottamaan ja kokeissa alkoi kestää todella pitkään. Aavistin jo pahinta ja aloin olla aika paniikissa. Miksi en ollut ymmärtänyt ottaa lääkkeitä mukaan? Miten pysyisin kasassa tuloksiin asti? Tärisytti, oksetti ja tuntui, että silmät olivat kuin peuralla ajovaloissa. Äiti yritti puhua niitä näitä saadakseen huomioni muualle, mutta sanat menivät ohi korvien.

Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen meidät kutsuttiin takahuoneeseen. Koira oli tässä vaiheessa vielä taju kankaalla. Lääkäri esitteli meille röntgenkuvat ja ongelmien syyn. Lonkat eivät olisi kuulemma voineet olla enää huonommassa kunnossa. Ne olivat kuulema jo syntyjään olleet huonot ja nyt niihin oli kehittynyt jo nivelrikkoa. Nivelissä ei ollut minkäänlaista nivelkuppia ja yhden irti luiskahtamisen sattuessa olisi lopetuspiikin paikka. Sitä ei voisi enää korjata. Uutiset olivat järkyttäviä ja niin lopullisia. Lääkäri antoi ohjeita millä lonkat saataisiin pysymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Yksi niistä oli painon hallinta ja sanoinkin yrittäneeni laihduttaa koiraa kesästä asti, mutta tuloksia ei ollut tullut.

Uutiset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Myös kohdussa ja vatsaontelossa oli nestettä ja tilanne oli pitänyt tutkia ultralla. Luultavasti tulossa oli ainakin kohtutulehdus, mutta tulehdusarvot olivat vielä normaalit. Tilannetta pitäisi siis seurata. Koiralle aiottiin antaa heräte ja mukaan särkylääkeresepti. Lääkäri aikoi vielä varmuudeksi katsoa maksa-arvot, että miten hyvin koira kestäisi jatkuvaa särkylääkitystä. Menimme aulaan tätä odottamaan. Hetken päästä meidät kutsuttiin takaisin ja lääkäri kutsui meidät luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. Verikokeista olikin selvinnyt, että maksa-arvot olivat huippukorkeat. Se antoi viitteitä siitä, että koiralla olisi joku sisäelin kasvain. Luultavasti maksassa. Siitä johtui luultavasti myös koiran pyöreys. Hän suositteli vatsan avaamista ja tilanteen selvittämistä. Hän arpoi kuitenkin sitä, että kannattaako se, kun koiran lonkatkin ovat niin huonot. Jos kasvaimet olisivat levinneet, koiran annettaisiin nukkua ikiuneen leikkauspöydällä. Siinä vaiheessa rupesi jo polvia heikottamaan ja itku pääsi. Päätös koiran kohtalosta pitäisi kuulemma tehdä saman viikon aikana ja soittaa heille jo seuraavana aamuna.

DSC_1111

 

Näillä tiedoilla lähdettiin sitten kotiin ja hirvitti jo valmiiksi, miten kertoa asiasta lapsille. Loppupäivä menikin sitten sumussa ja hysteriassa. En osannut muuta kuin tarjota syliä, kun en itsekään ollut kunnossa. Minun pitäisi tehdä vielä raskas päätös. Miten pystyisin siihen tällä päällä ja paniikin määrällä ja samalla pitäisi vielä olla vahva ja rauhoittava tuki lapsille. Samaan aikaan tajusin sen, etten selviäisi siitä jos joku läheisistä kuolisi. Nytkin olin jo lähellä totaali romahdusta vaikka kyse oli koirasta. Seuraavana päivänä lähdin urheasti töihin, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt olla soittamassa eläinlääkärille päätöksestäni. Itkusta ei tullut loppua ja tein työt vaivoin. Kun olin siirtymässä seuraavaan paikkaan tein käännöksen ja meninkin terveyskeskukseen. Tuntien odottelun jälkeen sain akuuttivastaanoton puhelinnumeron, soittopyynnön mielenterveyshoitajalleni ja seuraavan päivän sairaslomaa. Sairasloman syynä paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaukset. Mieleen hiipivät taas vanhat pelkoni lasten menettämisestä ja muut katastrofiajatukset. Tiesin, että olin huonossa jamassa. Opamoxia en kuitenkaan uskaltanut ottaa, koska halusin ajatella skarpisti tehdäkseni järkeviä päätöksiä koiran suhteen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ottaa.

Hoitaja soitti minulle ja järjesti minulle keskusteluajan vähän lähemmäksi ja käski ottamaan opamoxia ja aloittamaan tarvittaessa Olanzapiinin. Tämä siksi koska minulla on vasta puolitettu Risperdal, joka myös saattoi saada pelot suurempiin mittoihin. Lääkettä pudotettiin minulla sen takia, koska prolaktiinihormoni arvoni olivat nousseet pilviin ja sain siksi myös lähetteen pään magneetti kuviin. Siitäpä kirjoitan sitten enemmän joskus myöhemmin. Soiton jälkeen luin työnantajani tiedoista että F koodilla olevia sairaslomia ei korvattaisi. Eli mielenterveysongelmia ei siis hyväksytty. Jouduin siis maksamaan päivystysmaksun ja lisäksi en saanut sairaslomapäivältä palkkaa. Viisaampi olisi siis ollut jäädä vain pois ilman mitään sairausloma todistusta. Voi herranjestas! Ja rahatilanne kun on vielä muutenkin epätoivoinen.

Eläinlääkärille soitossa kävi kuitenkin niin että koiralle sovittiin vielä lisätutkimuksia ja sain näin lopulliselle päätökselle lisäaikaa. Nyt vaan ongelmana on se, että koira ei edelleenkään syö, joten joudun tänään soittamaan uudelleen ja ruinaamaan tutkimusaikaa aikaisemmaksi. Muuten se olisi vasta torstaina. Olen jo hiukan rauhoittunut ja totutellut siihen ajatukseen, että pian tuo varjo ei minua enää seuraakaan, enkä ole enää niin hysteerinen. Onneksi olen saanut nyt muutaman päivän lisää sen kanssa. Lapset ovat vaan ylioptimistisia, eivätkä he huomaa kuinka huonosti koira voi. Minun pitää pysyä koossa heitä varten. Itseäni jaksaa taas ihmetyttää, miten huonosti kestän elämän vastoinkäymisiä. Jos menetän jonkun läheisen, niin selviänkö itsekään siitä hengissä. Miten hajoan heti jos arki järkkyy? Saako päätäni enää koskaan kuntoon… Toivottakaa onnea tämän viikon koitokseen. Erä kaksi.

-Mira

Lääkekokeiluista

Valitettavasti ei ole olemassa yhtä pelastavaa pilleriä, ei selkeää lääkettä, joka poistaisi kaksisuuntaisuuden niin että siitä voisi kokonaan parantua. Onni on, että siitä on kuitenkin mahdollista toipua. Oppia elämään oireiden kanssa ja niistä huolimatta mielekästä elämää. Tie on kuitenkin valitettavan usein kivinen ja pitkä, eikä kaikille valitettavasti tunnu löytyvän täydellistä ratkaisua. Jos lääke onkin hyvä, niin sivuoireet ovat kestämättömät. Lisäksi sairauteen tuntuu kuuluvan osana myös lääkevastaisuus. Varsinkin monet antipsykootit koetaan turruttaviksi. Varsinkin hypomanian hyvästä nosteesta on vaikea luopua.

Minun alkutaipaleeni lääkityksen saralla meni siis erilaisten masennuslääkkeiden parissa. Yleensä aina kierrokset nousi ja lopetin lääkkeet, kun tunsin parantuneeni. Sitten tietysti taas masennuin ja kierre oli valmis. Viimeisimpänä oli Voxra, jonka nuori sijaislääkäri ymmärsi lopettaa, kun kerroin koko tarinani. Kun kaksisuuntaisuus sitten vihdoin todettiin, sain Sertralin lääkkeen masennukseen ja Ketipinorin auttamaan nukkumisessa ja tasaamaan vauhtia, jota masennuslääkkeet saattoivat nostattaa. Melko pian Ketipinorin aloittamisen jälkeen heräilin aina öisin siihen, kun en saanut henkeä. Heräsin omaan korahdukseeni ja piti nousta istumaan, että henki kulki kunnolla. Sen jälkeen opin, että piti asemoida oikeaan puolipystyyn kylkiasentoon, että henki kulkisi koko yön. Otin lääkkeen aina iltaisin ja nukahdinkin melkein seisaaltaan noin tunnin kuluttua. Aamuisin olin niin väsynyt, että kahvinkeittimelle piti mennä joinakin aamuina konttaus asennossa, ettei taju lähtisi. Kerroin näistä asioista tietysti lääkärille, mutta yöllisiä heräämisiä hän piti lähinnä paniikkihäiriön oireina. Niinpä kokeilu samalla lääkkeellä jatkui ja lisäksi pyydettiin käyttämään Opamoxia ahdistukseen.

directory-466935__340

Aamut olivat melkoista pinnistelyä aina pyörällä töihin ja päivän käynnistyminen kesti luvattoman pitkään. Menin sitten eräänä aamuna taas psykiatrin vastaanotolle ja paikalla olisi myös psykologi, jonka luona kävin viikoittain juttelemassa. En enää muista mitä aihetta meidän piti sen kerrallisella kokoontumisella käsitellä. Kun nousin pyörän selästä päässä surisi ja jäseniä heikotti, tuntui, että kaikki voima oli valunut pois. Istuin kuitenkin urhoollisesti odotustilassa ja menin vastaanotolle pyydettäessä. Minulta kyseltiin erinäisiä asioita ja mainitsin jo muutamaan kertaan, että minulla oli huono olo. Sitten minun piti jotakin varten nousta seisomaan ja sanoin että nyt pyörryttää. Menin lattialle ja jalkani nostettiin ylös.

Edelleen heikotti ja huone pyöri ympärilläni.

Pidin silmiäni kiinni ja sanoin etten vielä pysty nousemaan, haluan vain maata tässä. Kohta havahduin siihen, että minulle soitettiin jo ambulanssia. En ymmärtänyt miksi, en vaan jaksanut sanoa vastaankaan. Jälkeenpäin sain tietää, että olin muuttunut kuulemma sinertäväksi. Tämä lääke lamautti minua vähän liikaakin. Rupesin kuitenkin pikkuhiljaa tokenemaan ja pääsin lähtemään omalla kyydillä kotiin verikokeitten ja sydänfilmin kautta. Kutsuin isän kyyditsemään, koska pyörällä polkijaksi minusta ei vielä ollut. Kaikki oli kuitenkin testeissä hyvin, mutta Ketipinorin otto lopetettiin saman tien.

Mitään vakavaa ei ollut siis tapahtunut, mutta tasaava lääke vaihdettiin Aripiprazoliin. Tätä käytettiin pitkään, mutta sillä ei ollut kuitenkaan mitään vaikutusta ahdistuksiin. Olo ei siis oikeastaan muuttunut suuntaan eikä toiseen. Lääke vaihdettiin loppujen lopuksi Risperdaliin, mutta ongelmaksi näissä lääkkeissä osoittautui se, että ne olivat melko hintavia määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä olevalle. Valitin siitä usein lääkärille.

 Joskus lääkkeet olivat jääneet ottamatta, koska ei vain ollut yksinkertaisesti yhtään rahaa.

Siitä seurauksena rupesi hypomania aina nostamaan päätään, yöunet jäivät ja ahdistus lisääntyi. Ongelmana oli vain, että saadakseen lääkkeille täys korvattavuuden tuli olla psykoottinen tai sellaisen joskus kokenut. Itselläni tätä ei ollut, joten oltiin pattitilanteessa. Lääkäri rupesi ääneen miettimään, että voisihan siihen hakemukseen laittaa, että osissa minun peloissani ja ”pakkoajatuksissani” on ollut ehkä psykoottisia piirteitä. ”Käykö sinulle, että laitetaan niin? Eihän tuo kuulosta liian pahalle?” No minullehan kävi kaikki mikä auttaisi saamaan lääkkeet halvemmalla ja tottahan nuo väitteet olivat.  Piti siis vähän soveltaa, että sai 112 koodin kela korttiin. Olen kuullut, että osalle se on ollut kiven takana. Oletko sinä saanut erityiskorvattavuuden lääkkeillesi helposti vai oletko edelleen vailla sitä? Fyysiseen sairauteeni sain sen automaattisesti. Olen monesti siunannut sitä, että miten hyvä systeemi on Suomessa, ettei tarvitse maksaa yhdestä lääkkeestä yli viittäsataa euroa. Ilman veronmaksajia sekin lääke olisi jäänyt saamatta.  Se vaan mättää vielä, että kellä on oikeus se saada. Kuka on tarpeeksi sairas? Kai tärkeintä on kuitenkin turvata se, että kukaan ei jää köyhyyden takia ilman lääkkeitä.

checklist-3222079__340

Olen todella onnekkaassa asemassa, että olen selvinnyt ihan tuurilla näin vähillä lääkekokeiluilla. Olen kuullut, että monella on takana parikymmentäkin lääkettä eikä vieläkään ole löydetty sopivaa. Moni valitseekin lääkkeettömyyden osittain siitä johtuen, että monella lääkkeellä on ikäviä sivuvaikutuksia eikä mitään sopivaa ole löydetty. Monesti ihmiset pelkäävät, että lääkkeillä heistä tulee tunteettomia ja luovuus kuolee. Varsinkin hypomanian tunne on niin mahtava, että sitä moni jää kaipaamaan. Varsinkin neurolepteillä on huono maine, moni kieltäytyy niistä kokonaan. Vaikka minullakin on huono kokemus tietystä lääkkeestä en silti tuomitse sitä.

 Se voi toimia toisella aivan erinomaisesti.

Meistä jokainen on yksilö ja se mikä ei käy toiselle käy toiselle. Minulla ei myöskään ole mitään pahaa sanottavaa neurolepteistä. Minulla se on tasoittanut sopivasti ja pystyn ihan normaalisti itkemään ja nauramaan ja olen edelleen luova, mutta nyt vain en valvo öitä luovuuden puuskassani. Tärkein apu sillä on ahdistukseen, josta en todellakaan halua kärsiä ilman lääkkeitä. Elosta sen kanssa ei tulisi mitään ja minulla onkin suuri myötätunto niitä kohtaan, jotka joutuvat pakon sanelemana selviämään siitä ilman lääkkeitä. Osa on kyllä onnistunut selviämään siitä myös muilla keinoin esim. terapian avulla. Siitä olen iloinen. Minulle kuitenkin lääkkeet ovat olleet pelastus, mutta jokainen meistä seilaa tämän läpi omalla tyylillään. Ratkaisuja tasapainoon on monia. Minullakin on edelleen aaltoliikettä, mutta tällä hetkellä pärjään sen kanssa. Jos unohdan ottaa lääkkeeni vaikka neljänä päivänä peräkkäin, niin kierrokset alkavat nousta ja pelot ja ahdistukset palaavat. Siksi on parempi etten unohtele. En ole kuitenkaan niin sinisilmäinen, että luulisin näiden lääkkeiden olevan lopun elämäni ratkaisu. Lisäksi tarvitsen myös keskusteluapua. Tilanteet muuttuu ja nämä lääkkeet eivät välttämättä minulle tulevaisuudessa riitä. Mutta ei kai tässä auta kuin mennä päivä kerrallaan. Turha on tulevaisuutta kenenkään murehtia. Nautitaan tästä hetkestä, jos se kerran sattuu olemaan hyvä. Olen kiitollinen näistä ”terveistä” päivistä, jotka on minulle suotu. Ilo irti pienistä!

-Mira

kuvat: Pixabay

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus