Voimasanoja

Voimaantuminen on voimakas sana. Se kuvastaa sitä voimaa, mitä ihmisjoukoilla on, sitä hetkeä, jolloin alistetut tai muuten vain vähäiset kokoavat voimansa ja muuttuvat joksikin uudeksi. Se on hetki, jolloin muutos tehdään omaehtoisesti, ilman ulkopuolista apua. Sellaiset muutokset ovat upeita. Muistan kansainvälisestä politiikasta pari hetkeä, jolloin voimaantuminen oli käsin kosketeltavaa. Sattumalta molemmat ovat vuodelta 1989.

Ensimmäinen tapahtui Kiinassa, Taivaallisen rauhan aukiolla. Opiskelijat pitivät valtavaa mielenosoitusta, ja armeija kutsuttiin paikalle hajottamaan se. Mukana oli jopa panssarivaunuja. Ne kuitenkin pysätti mies seisomalla tankkien edessä. Kokonainen kolonna panssareita seisahtui, kun yksi henkilö voimaantui. Tämän hetken muistavat varmasti kaikki, jotka sen näkivät. Toinen tapaus taas on Romanian diktaattorin Nicolae Ceaușescun viimeinen puhe, joka keskeytyy, kun väkijoukko buuaa hänelle. Kansa oli saanut tarpeeksi, ja uskalsi nousta uhmaamaan määrääjiään. Kuten kaikki varmasti tietävät, tälle diktaattorille kävi huonosti.

Miten tämä liittyy Kaksisuuntaisten yhteisöblogiin? Minäpä kerron. Mielestäni mielenterveyskuntoutujien on aika voimaantua ja osoittaa muulle maailmalle, miten kestäviä, urheita ja rohkeita me olemme. Terveet eivät sitä tajua. Usein jäämme mieleen silloin, kun olemme heikoimmillamme. Sitä kuvaa on vaikeaa karistaa, mutta me pystymme siihen. Meillä saattaa olla tuen tarve, mutta meidän pitäisi pystyä määrittelemään se tarve ja toimenpiteet itse.

Yksi tekijä voimaantumisessa on kieli. Aluksi oli vain mielisairaita. Se oli yleissana, jonka alle niputettiin kaikki poikkeavasti käyttäytyvät. Sana vihjasi, että ihmisellä oli joku vika, sairaus. Että mieli oli hoidon tarpeessa. Sitten alettiin eriytyä. Tuli termi maanis-depressiivinen. Nyt oltiin tietyllä tavalla sairaita. Mieli oli välillä pinnalla, välillä pohjalla. Tämäkin termi oli turhan voimakas, joten tilalle tuli bipolaarinen. Se tarkoittaa kaksinapaista. Edelleen tautia sairastavat olivat vain ääripäitä. Nykyinen termi on kaksisuuntainen, mikä merkitsee matkaa napojen välillä. Emme ole enää pelkkiä ääripäitä, vaan sairautemme on jatkuva matka. Joskus käytetään jopa termiä ”henkilö, jolla on mielenterveyden haasteita” viitatessa keneen tahansa psykiatrisesti sairaaseen.

Kehitys on mennyt oikeaan suuntaan. Nyt voimme puhua suhteellisen neutraaleilla termeillä. Se on omiaan vähentämään mielen sairauksien pahaa mainetta. Ensimmäinen askel voimaantumisessa on se, että avoimesti myönnämme, että meillä on haasteita, ja valitsemme itsellemme sopivimman termin. Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Kukaan muu ei saa määritellä, miten me puhumme itsestämme ja sairaudestamme.

Yksi paikka voimaantua on vertaistukiryhmä. Kun vuosia sitten menin Tampereella Taimin kaksisuuntaisten vertaistukiryhmään, olin kuulemma kamalan levoton (en tajunnut sitä itse). Kahdessa vuodessa minä rauhotuin ja aloin keskittyä. Lopulta minusta tuli ryhmän vetäjä. Vertaistuen voima on siinä, että silloin huomaa, ettei ole haasteineen yksin. Toiset ovat tehneet samat virheet kuin itse, ja siinä he vain istuvat. Ehkä tämä ei olekaan niin toivotonta? Jos ryhmän dynamiikka toimii, voi istunnon jälkeen mennä vaikka seisomaan panssarivaunun eteen. Ja se on paljon se.

[Lisätty 15.4.2019 : Artikkelin kirjoittaja on Kaksisuuntaiset ry:n puheenjohtaja, Mika-Petri L.]

Valon ja varjon leikki

Se alkoi hiljaisina kuiskauksina, niin hiljaisina, että tuskin kuulin niitä. Vähitellen kuiskaukset voimistuivat. Ne olivat viidakon kohinaa, tuulen kulkua oksistoissa, salaperäisten eläinten ääniä. En tiedä, miten kuljin kaiken sen keskelle.

Olen 43-vuotias. Olen vaeltanut mielen sairauden viidakossa 27 vuoden ajan. Olen oppinut tuntemaan osan sen eksyttävistä syvyyksistä, mutta tuskin koskaan pääsen sen halki. Se peittää koko planeettani, levittäytyy kauttaaltaan todellisuudessani ja kukaties jopa rajojeni ylitse saakka, loputtomiin.

Mielessäni on värejä, jotka eivät ole tästä maailmasta: lehvästöjen läpi siivilöityvän valon ylimaallista, maanista kullanhehkua ja viidakon yön ikuisuudensyvää, mustaakin syvempää pimeyttä. Hulluus kurottaa kärhiään, kasvaa lävitseni ihmeellisenä, elävänä kudoksena, versoo uusia lehtiä ja kukkii oudoin, nimettömin kukin, joiden tuoksun tunnen, mutta jota en osaa selittää. Valo ja varjo leikkivät.

Kuva: Johanna Karelahti

Olin vasta teini-ikäinen, kun heräsin viidakossa. Olen asunut siellä koko aikuisen ikäni. En tiedä, millaista on olla terve aikuinen. Minulla ei ole siitä kokemusta. Lapsuuteni olen jo miltei unohtanut. Millaista se oli? Millaista oli olla terve? Olinko sellainen koskaan?

Haluan näyttää esimerkkiä siitä, ettei sairautta pidä hävetä, ja siksi kerron siitä avoimesti. Haluan auttaa muita, kenties arempia ja sulkeutuneempia sairaita. Haluan poistaa mielisairaudelta stigman. Haluan olla vapaasti, iloisesti, jopa röyhkeästi juuri niin hullu kuin olen, ja haluan käyttää sitä sanaa kenenkään sitä pöyristelemättä.

En ole erityisen ihastunut sanaan mielenterveyskuntoutuja. Olen suoraselkäisesti mielisairas. Puhallan viidakkokukkien tuoksua ympärilleni. En kuntoudu. Sairauteni on parantumaton, mutta ei se minua elämästä estä. Sisimmässäni versoo erityisen salainen oivallus, jonka rohkenen päästää kasvamaan: kukaties, ihmeellisesti, elämäni todella alkoi vasta, kun sairastuin?

Kuva: Johanna Karelahti

Valon vimmaa ei olisi ilman varjojen synkkää, upottavaa samettia. Kultainen, iätön valo pilkahtelee lupauksia täynnä saaden minut soittamaan, kirjoittamaan, maalaamaan keveästi kuin lentäen. Löydän tuon valon ja hetkittäin kadotankin, vaivun martaan maan syliin – ja löydän uudelleen kerran toisensa jälkeen. Paratiisilintu laulaa. Yösydännä vaeltavat pedot ovat laskeutuneet uneen.

Oi valo, joka et ala etkä lopu – rakastin sinua jo ennen kuin olin syntynyt.

Johanna K

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus