Viime viikolla jäi kirjoittamatta ensin sen takia, kun kone jumittui. Tiistaina kone oli jo kunnossa, mutta samana päivänä oli koiramme Lotan eläinlääkäri käynti. Tassuterapeuttini oli jo muutaman viikon kulkenut loppu lenkistä todella hitaasti ja välillä linkuttanutkin. Lisäksi ruoka ei ollut maistunut enää pitkään aikaan. No eläinlääkärissä koira rauhoitettiin ja vietiin heti röntgenkuviin ja verikokeisiin. Me jäimme äidin kanssa odottamaan ja kokeissa alkoi kestää todella pitkään. Aavistin jo pahinta ja aloin olla aika paniikissa. Miksi en ollut ymmärtänyt ottaa lääkkeitä mukaan? Miten pysyisin kasassa tuloksiin asti? Tärisytti, oksetti ja tuntui, että silmät olivat kuin peuralla ajovaloissa. Äiti yritti puhua niitä näitä saadakseen huomioni muualle, mutta sanat menivät ohi korvien.
Vihdoin viimein pitkän odotuksen jälkeen meidät kutsuttiin takahuoneeseen. Koira oli tässä vaiheessa vielä taju kankaalla. Lääkäri esitteli meille röntgenkuvat ja ongelmien syyn. Lonkat eivät olisi kuulemma voineet olla enää huonommassa kunnossa. Ne olivat kuulema jo syntyjään olleet huonot ja nyt niihin oli kehittynyt jo nivelrikkoa. Nivelissä ei ollut minkäänlaista nivelkuppia ja yhden irti luiskahtamisen sattuessa olisi lopetuspiikin paikka. Sitä ei voisi enää korjata. Uutiset olivat järkyttäviä ja niin lopullisia. Lääkäri antoi ohjeita millä lonkat saataisiin pysymään kunnossa mahdollisimman pitkään. Yksi niistä oli painon hallinta ja sanoinkin yrittäneeni laihduttaa koiraa kesästä asti, mutta tuloksia ei ollut tullut.
Uutiset eivät kuitenkaan loppuneet siihen. Myös kohdussa ja vatsaontelossa oli nestettä ja tilanne oli pitänyt tutkia ultralla. Luultavasti tulossa oli ainakin kohtutulehdus, mutta tulehdusarvot olivat vielä normaalit. Tilannetta pitäisi siis seurata. Koiralle aiottiin antaa heräte ja mukaan särkylääkeresepti. Lääkäri aikoi vielä varmuudeksi katsoa maksa-arvot, että miten hyvin koira kestäisi jatkuvaa särkylääkitystä. Menimme aulaan tätä odottamaan. Hetken päästä meidät kutsuttiin takaisin ja lääkäri kutsui meidät luokseen huolestunut ilme kasvoillaan. Verikokeista olikin selvinnyt, että maksa-arvot olivat huippukorkeat. Se antoi viitteitä siitä, että koiralla olisi joku sisäelin kasvain. Luultavasti maksassa. Siitä johtui luultavasti myös koiran pyöreys. Hän suositteli vatsan avaamista ja tilanteen selvittämistä. Hän arpoi kuitenkin sitä, että kannattaako se, kun koiran lonkatkin ovat niin huonot. Jos kasvaimet olisivat levinneet, koiran annettaisiin nukkua ikiuneen leikkauspöydällä. Siinä vaiheessa rupesi jo polvia heikottamaan ja itku pääsi. Päätös koiran kohtalosta pitäisi kuulemma tehdä saman viikon aikana ja soittaa heille jo seuraavana aamuna.
Näillä tiedoilla lähdettiin sitten kotiin ja hirvitti jo valmiiksi, miten kertoa asiasta lapsille. Loppupäivä menikin sitten sumussa ja hysteriassa. En osannut muuta kuin tarjota syliä, kun en itsekään ollut kunnossa. Minun pitäisi tehdä vielä raskas päätös. Miten pystyisin siihen tällä päällä ja paniikin määrällä ja samalla pitäisi vielä olla vahva ja rauhoittava tuki lapsille. Samaan aikaan tajusin sen, etten selviäisi siitä jos joku läheisistä kuolisi. Nytkin olin jo lähellä totaali romahdusta vaikka kyse oli koirasta. Seuraavana päivänä lähdin urheasti töihin, vaikka minun olisi oikeasti pitänyt olla soittamassa eläinlääkärille päätöksestäni. Itkusta ei tullut loppua ja tein työt vaivoin. Kun olin siirtymässä seuraavaan paikkaan tein käännöksen ja meninkin terveyskeskukseen. Tuntien odottelun jälkeen sain akuuttivastaanoton puhelinnumeron, soittopyynnön mielenterveyshoitajalleni ja seuraavan päivän sairaslomaa. Sairasloman syynä paniikkihäiriö ja ahdistuskohtaukset. Mieleen hiipivät taas vanhat pelkoni lasten menettämisestä ja muut katastrofiajatukset. Tiesin, että olin huonossa jamassa. Opamoxia en kuitenkaan uskaltanut ottaa, koska halusin ajatella skarpisti tehdäkseni järkeviä päätöksiä koiran suhteen. Näin jälkiviisaana voin sanoa, että olisi kannattanut ottaa.
Hoitaja soitti minulle ja järjesti minulle keskusteluajan vähän lähemmäksi ja käski ottamaan opamoxia ja aloittamaan tarvittaessa Olanzapiinin. Tämä siksi koska minulla on vasta puolitettu Risperdal, joka myös saattoi saada pelot suurempiin mittoihin. Lääkettä pudotettiin minulla sen takia, koska prolaktiinihormoni arvoni olivat nousseet pilviin ja sain siksi myös lähetteen pään magneetti kuviin. Siitäpä kirjoitan sitten enemmän joskus myöhemmin. Soiton jälkeen luin työnantajani tiedoista että F koodilla olevia sairaslomia ei korvattaisi. Eli mielenterveysongelmia ei siis hyväksytty. Jouduin siis maksamaan päivystysmaksun ja lisäksi en saanut sairaslomapäivältä palkkaa. Viisaampi olisi siis ollut jäädä vain pois ilman mitään sairausloma todistusta. Voi herranjestas! Ja rahatilanne kun on vielä muutenkin epätoivoinen.
Eläinlääkärille soitossa kävi kuitenkin niin että koiralle sovittiin vielä lisätutkimuksia ja sain näin lopulliselle päätökselle lisäaikaa. Nyt vaan ongelmana on se, että koira ei edelleenkään syö, joten joudun tänään soittamaan uudelleen ja ruinaamaan tutkimusaikaa aikaisemmaksi. Muuten se olisi vasta torstaina. Olen jo hiukan rauhoittunut ja totutellut siihen ajatukseen, että pian tuo varjo ei minua enää seuraakaan, enkä ole enää niin hysteerinen. Onneksi olen saanut nyt muutaman päivän lisää sen kanssa. Lapset ovat vaan ylioptimistisia, eivätkä he huomaa kuinka huonosti koira voi. Minun pitää pysyä koossa heitä varten. Itseäni jaksaa taas ihmetyttää, miten huonosti kestän elämän vastoinkäymisiä. Jos menetän jonkun läheisen, niin selviänkö itsekään siitä hengissä. Miten hajoan heti jos arki järkkyy? Saako päätäni enää koskaan kuntoon… Toivottakaa onnea tämän viikon koitokseen. Erä kaksi.
-Mira
