Saako täällä hoitoa?

Onko normaalia, että ei jaksa nostaa kroppaansa ylös sohvalta edes mennäkseen suihkuun? Puhumattakaan kotitöistä. Onko normaalia, että hermostuu niin paljon, että tuntuu kuin suoni puhkeaisi päästä, jos ei saa purettua sitä raivoa vaikka lyömällä nyrkkiään seinään? Onko normaalia, että olen niin turta ettei mikään ympärillä tapahtuva saa ilmettäni värähtämäänkään, vaikka ympärillä olisi aurinkoa ja onnen purkauksia? Onko normaalia, että kaikkien sosiaalisten tapahtumien jälkeen on voimat poissa monta päivää? Onko normaalia, että luulen tosissani voivani perustaa teemapuiston ja olen pettynyt kun ei rahat riitäkään? Onko normaalia, jos pettymyksen kohdatessa haluaa rankaista itseään esimerkiksi ahmimalla tai vuorostaan olemalla nälässä?

Tiesin jo melko aikaisessa vaiheessa, että minussa oli jotain epätavallista. Ainakin muiden elämä näytti päällepäin yksinkertaiselta verrattuna omien tunnetilojeni heittelyihin. Olin mieluummin hiljaa kuin avasin suutani ollenkaan. Sieltä kun pääsi kausittain ulos mitä sattuu. Olin monesti saanut hävetä itseäni, mutta enimmäkseen olin alakuloinen ja väsynyt, enkä pystynyt keskittymään mihinkään. Yritin paeta todellisuutta kaikin keinoin, koska todellisuus oli liian hämmentävää.

Tiesin siis koko ajan, että jotain oli vialla, mutta en halunnut enkä uskaltanut hakea apua.

Vaikea sitä oli päätelläkin mistä apua hakea, kun en oikein itsekään ymmärtänyt missä vika oli. Ensimmäisen lapsen synnytettyäni sairastuin mitä todennäköisemmin masennukseen, mutta en halunnut myöntää kenellekään tappiotani. Yritin vain selviytyä parhaani mukaan. Oletin, että kaikilla vauvan saaneilla oli tällaista. Neuvolassa en maininnut mitään asiasta, koska pelkäsin, että pääsen ”hullujen kirjoihin” ja olen ikuisesti leimattu vajaa kykyiseksi.

Ensimmäisen pahemman hypomaniani aikaan hakeuduin kuitenkin hoitoon, mutta vasta sitten kun olin jo taas pahasti masentunut. Sain nopeasti ensimmäisen ajan hoitajalle akuutti puhelinnumerosta, kun en saanut itkuani loppumaan kesken työpäivän. Hoitajalla epäiltiin ensin työuupumusta, eikä siellä noteerattu mitenkään kun otin puheeksi myös hermostuneisuuden, raivon, pelot että lapsille sattuu jotain ja yliaktiivisuuteni töiden suhteen sekä yö valvomiset. Lääkäri totesi minulla kuitenkin masennuksen ja sain siihen lääkkeet. Joitakin kuukausia sen jälkeen olinkin jo mielestäni aikalailla terve, vaikka mielialani heittelivätkin rajusti.

Nyt painopiste oli vain aktiivisuudessa ja taivaita hipovissa suunnitelmissa.

Lopetin lääkkeet lääkärin suostumuksella ja vuosia mentiin taas sillä normaali heilahtelulla mihin olin jo tottunut. Taisipa välissä olla pitkiä aikoja aivan tasaistakin ja siihenhän kuuluu myös huonompia ja parempia kausia, mutta ei tunteiden jatkuvia ääripäitä. Kävin myös psykoterapiassa joka oli hirvittävän kallista. Jatkoin noin vuoden, kunnes kotoa rupesi tulemaan kritiikkiä. Ehkä se auttoi, kun käsitteli menneisyydessä sattuneita asioita, mutta mitään konkreettisia keinoja en saanut siihen, miten pärjätä mielialan vaihteluiden kanssa.

woman-2696408__340

Vuosia mentiin eteenpäin ja hakeuduin hoitoon taas masennuksen takia. Siinä vaiheessa olin jo googlettanut itselleni diagnoosiksi kaksisuuntaisuuden. Vastassani oli kuitenkin taas vauhtipään oireiden väheksymistä ja sain itselleni masennuslääkkeet. Siitä alkoivat myös kierrokset nousta ja mielialan vaihtelut olivat nopeatempoisia. Vastassani oli kuitenkin psykiatriaan erikoistuva työterveyslääkäri, joka vain hymähteli omille epäilyksilleni. Hän oli kuitenkin lääkäri, enkä minä voinut tehdä itselleni diagnoosia. Kuulemma kaksisuuntaisuudessa ei mielialat vaihtele niin nopeasti, eikä minulla ollut kunnon maniaa missään vaiheessa eikä sairastuneella ole kuulemma sairauden tuntoa.

Koska osasin kuvata hyvin oireitani ja tunnistin, että jotain oli vialla niin en voinut olla kaksisuuntainen.

Kyse oli vain masennuksesta, siihenkin välillä kuuluu parempia kausia. Hän epäili vain, että olen persoonallisuudeltani keski- eurooppalaista tyyppiä ja tulistun sen takia helposti. Siellä olisin ihan normaali temperamenttinen, kun taas suomalaisten keskuudessa erotuin joukosta. Tämä oli siis vastauksena siihen, kun yritin pyytää apua, etten raivoaisi kotona ja olisi niin aistiyliherkkä. Olin lannistunut enkä sen jälkeen oikein jaksanut valittaakaan mistään, koska ei minua olisi uskottu kuitenkaan. Kyllä kai viisaampi koulutettu ihminen tiesi miten asiat ovat.

Näillä eväillä mentiin taas vuosia eteenpäin kunnes taas olin niin pohjalla, että menin hakemaan jotain lääkettä mistä saisin virtaa. Minulle määrättiin sellaista lääkettä, kunnes kierrokset nousivat taas liikaa. Nyt vastassa olikin nuori sijaislääkäri, joka otti minut tosissaan ja oli heti sitä mieltä, että kyseessä saattoi olla kaksisuuntaisuus. Diagnoosia en kuitenkaan vieläkään saanut, ratkaisuna oli vain, että masennuslääkkeet lopetettiin. Seuraavaksi sairastuinkin fyysisesti, mistä olenkin jo kertonut aikaisemmissa kirjoituksissani. Tähän sain sellaista lääkettä joka ajoi minut pahaan sekamuotoiseen jaksoon. Nuori sijaislääkäri oli poissa eikä minun hätääni taaskaan otettu tosissaan.

Kärvistelin kotona ja töissä ja yritin parhaani mukaan hillitä itseäni.

Sitten sattui vihdoin se ”onnenpäivä” kun osuin lääkärin vastaanotolle hypomaniassa. Koska vaihtelut olivat niin nopeatempoisia, niin tämä oli jo tuuria. Puhua pälpätin paljon ja mainitsin jo itsekin jossakin välissä, että kumma kun en itse pysty tätä lopettamaan. Muistan ikuisesti sen lääkärin ja hoitajan ilmeet kun he katsoivat kummeksuen toisiaan. He olivat todella hiljaisia, ainakin minuun verrattuna, ja pistivät minut täyttämään jonkun kyselylomakkeen. Vastaanotto päättyi normaalisti ja minä menin kotiin, mutta seuraavan kerran kun minulla oli lääkärin aika (melko pian tästä) niin hän kertoi uusista minulle määrätyistä lääkkeistä. Kyseessä oli kuulemma kaksisuuntainen mielialahäiriö jossa hypomaniat ja masennukset vaihtelivat. Tyypiksi luokiteltiin kuitenkin tyyppi 1, koska minulla oli esiintynyt sekamuotoinen jakso. Olin todella helpottunut, mutta myös järkyttynyt kun vihdoin sain diagnoosin joka kuulosti oikealta. Siitä kun ensimmäisen kerran hakeuduin hoitoon ja sain masennus diagnoosin oli kulunut jo kymmenen tuskallisen pitkää vuotta. Silti kriiseilin kun opettelin hyväksymään tämän uuden loppu iän sairauden. Ja ei, ensimmäiset lääkkeet eivät todellakaan heti olleet se oikea ratkaisu, mutta siitä kerron lisää sitten myöhemmin.

 

Se tällä pienellä paikkakunnalla asumisesta on ollut hyötyä, että olen aina päässyt hoitoon melko nopeastikin kun olen sitä tarvinnut. Mutta se on ollut ihmisarvoa loukkaavaa ettei oirekuvailuani ole otettu vakavissaan, koska minulla ei ole ollut tyypillinen, oppikirjojen mukainen kaksisuuntainen mielialahäiriö. Vaikka en ole kokenutkaan pahoja manioita on tämä sairaus silti aiheuttanut kärsimystä ja vaikeuksia niin minulle kuin läheisillenikin. Jos tämä on nyt ”vähemmän paha” sairauden muoto, niin olisi minulla silti pitänyt olla oikeus saada siihen hoitoa Suomen kaltaisessa hyvinvointivaltiossa. Lisäksi nyt olen oppinut, että monella on asiat paljon huonomminkin. Itsetuhoisetkaan ihmiset eivät pääse hoitoon kun on jonoja ja varsinkin osastolle pääsy on todella vaikeaa, vaikka ihminen itse tunnistaisi että on kipeästi sen tarpeessa.

Myös minullekin suositeltiin kotona olemista kun olin kaikkein pahimmassa ahdistuksen tilassa.

Osastolla oli täyttä. Muualla Suomessa myös lääkäriajoille on pitkät jonot. Eivätkö mielenterveysongelmat ole tarpeeksi vaarallisia ja tappavia, että niihin resursoitaisiin tarpeeksi? Missä oikein on ongelma? Asenteissako vai tietämättömyydessä? Niin kuin minunkin tapauksessani, niin eikö lääkäreille voisi opettaa sairaudesta kaikki sen kirjot, kun minä itsekin pystyin ne googlettamaan. Lääkärien itsetuntoa kovertaa se, että maallikkokin voisi tietää jotain. He ottavat sen liian henkilökohtaisesti, niin kuin heidän auktoriteettiaan vastaan hyökättäisiin. Niin kuin nyt olen oppinut myös muilta kaltaisiltani, niin kyllä, sairastunut voi tosiaankin itse tunnistaa olevansa sairas. Uskomatonta mutta totta. En tiedä olenko itse nyt ihan yksin tämän asian kanssa, mutta minusta kymmenen vuotta on kohtuuttoman pitkä aika saadakseen hoitoa arkeaan hankaloittavaan sairauteen. Mitä mieltä sinä olet? En ole kuitenkaan ollut vain muiden armoilla, vaan olen aktiivisesti hakenut apua ja pärjännyt arjessa pitkälti omin keinoin. Ulkopuoliset eivät ole huomanneet sairastamistani. Minäkin pärjäsin kaikesta huolimatta, niin pärjäät sinäkin. Pitää vaan yrittää olla aktiivinen kaiken kaaoksen keskellä ja hakea apua aina uudestaan ja uudestaan. Helpommin sanottu kuin tehty…

Ensi maanantaihin

-Mira

kuvat: Pixabay

Valo sittenkin voittaa

Miksi valoa ei jaksa odottaa silloin kun on pimeää? Mikä saa luulemaan, että pimeys on ikuista, ettei mikään tule koskaan muuttumaankaan? Miksi toiset näkevät sen, että lasi on puoliksi täynnä eikä puoliksi tyhjä? Olenko perusluonteeltani ennen ollut pessimisti vai onko sairaus sokaissut silmäni? Nuorena masennus hukutti minut kokonaan syleilyynsä eikä pakokeinoa näyttänyt olevan. Varauduin aina pahimpaan, etten tippuisi korkealta ja pelot saivat minut ajattelemaan aina pahinta. Olin lähinnä melankolinen enkä optimistinen tulevaisuuden suhteen. Vähän niin kuin aasi Ihaa Nalle Puhissa.

Hypomanian iskiessä ei ollut huolta huomisesta. Oli paljon tulevaisuuden suunnitelmia ja luulin pystyväni mihin vain. Kaikki oli vain omasta asenteesta kiinni. Aistit olivat ylivirittyneet ja tuntui, että näin väritkin kirkkaampana ja kuulin lintujen laulun, jota en ollut masennuksen syövereissä kuullut. Nosteen lakattua pudotus syvyyksiin oli taas kova, kun huomasi ettei pystykään siihen mitä oli luullut. Unelmat ja toiveet kokivat kovan kolauksen. Elin taas päivän kerrallaan, tuijottaen kelloon ja odottaen että päivä olisi ohi.

Välillä oli myös tasaisia vaiheita, jolloin optimismi nosti päätään ja usko unelmiin ja toiveisiin säilyi.

Sitten aivan puskista, elämä sai uuden käänteen. Niin kuin esittelytekstissä jo kerroinkin, sain yllättäen veritautidiagnoosin. Kyse oli pahanlaatuisesta sairaudesta, josta en vielä alkuvaiheessa tiennyt juuri mitään. Oireet olivat kovat ja aloitettujen lääkkeiden sivuoireet muuttivat olotilan vielä uudelle tasolle. Luulin tosissani, että olin saanut kuolemantuomion ja aika olisi vähissä. Kuoleman koskettaminen sai koko elämänkatsomukseni ja arvoni muuttumaan totaalisesti. Vaikka olinkin aina arvostanut elämää ja ollut kiitollinen minua kohdanneista hyvistä asioista sai kuoleman uhka silmäni aukeamaan aivan eri tavalla. Elämän merkitys aukeni minulle aivan eri tasolla eivätkä mitkään vaikeudet tuntuneet enää merkityksellisiltä. Vaikka se siirappista onkin, niin elämän tarkoitus selvisi minulle siinä hetkessä enkä voinut muuta kuin anoa uutta mahdollisuutta ja vannoin keskittyväni olennaiseen, jos vain saisin jatkoaikaa.

Selvisin siitä kaikesta ja sain oppia, ettei tautini veisikään minua heti hautaan vaikka saattaisi muuttaa muotoaan pahemmaksi ajan kanssa. Olin saanut jatkoaikani. Kaiken tämän jälkeen vanhasta pessimististä kuoriutuikin optimisti. Olin saanut vastauksen hätähuutoihini eikä pienet murheet tuntuneet enää minkään arvoisilta.

Nautin elämästä täysillä ja pienet elämän ihmeet näyttäytyivät minulle uudessa valossa.

Mielenterveysongelmat eivät enää tuntuneet miltään fyysisen sairauden rinnalla. Mutta sittenpä tulikin taas uusi masennuskausi. Kaiken piti olla paremmin kuin hyvin, mutta sisältä olin taas kuin elävä kuollut. Koin hirveää syyllisyyttä siitä, että voin niin huonosti, vaikka kaikki oli paremmin kuin hyvin. Huomasin kuitenkin hämmästyksekseni asenteeni muuttuneen. Kaiken tunnottomuuden keskellä ajattelinkin, että tämä menee kohta ohi. Niin oli käynyt ennenkin, masennuskaudet seurasivat toisiaan, mutta aina niiden jälkeen oli seurannut seuraava nousukausi.

IMG_2029

Odottelin sitä rauhallisesti ja annoin itseni levätä silloin kun sen aika oli. Valo tulisi aina pimeyden jälkeen, minulla ei ollut mitään hätää, kaikki liittyi vain sairauteen. Niinhän siinä tietenkin sitten kävi. Valo voitti lopulta pimeyden niin kuin aina ennenkin. Olin selvinnyt pimeydestä paremmin optimistisella asenteella. Ei se tuntunut yhtään helpommalta, mutta tiesin, että se ei kestäisi ikuisesti.

 

 

 

Asenteeni on optimistisempi kuin ennen ja minulla on toivoa tulevaisuutta kohtaan.

Minulla on kaksi henkeä uhkaavaa sairautta, jotka eivät kuitenkaan ole minua vielä lannistaneet. Veritauti on lähinnä krooninen tässä vaiheessa eikä kaksisuuntaisuudessakaan ole ollut itsetuhoista käyttäytymistä. Minulle on kuitenkin käynyt hyvin, eikä kumpikaan tauti ole minua kokonaan murskannut, vaikka pohjalla ollaan käytykin useita kertoja. Tiedän sisimmässäni, että selviän tästä. Olen mennyt koko ajan eteenpäin ja lääkkeiden ja kaiken tuen avulla olen saavuttanut tasapainon. Uskon siihen, että vaikka molemmat taudit ovat ”parantumattomia” niin niistä voi kuitenkin toipua. Voi oppia elämään oireiden kanssa itselleen mielekästä elämää, jossa sairaus ei ole rajoite vaan vain hidaste. Pystyn kaikkeen siihen kuin muutkin, kunhan vain pidän elämäni mahdollisimman tasapainoisena ja huolehdin omasta hyvinvoinnistani. En ole kuitenkaan niin naiivi, että uskoisin ettei takapakkia koskaan tule. Niin voi käydä, mutta sieltäkin noustaan varmasti. Olen pikkuhiljaa elämänkokemuksen myötä löytänyt keinot siihen.

Toivo ja optimistinen elämänasenne auttavat uskomaan siihen, että minäkin voin toipua kaikesta huolimatta.

Jokaisella meillä on omat taakkamme kannettavana. Minulla ne nyt ovat tällaiset. Minulla riittää kuitenkin taistelutahtoa, koska minua tarvitaan. Elämäni ei ole merkityksetön. Tämä kaikki on tehnyt minusta sellaisen kuin olen, ehkä paremman ihmisen. Mutta vaikka omalla asenteella on merkitystä ei kaikkiin asioihin voi silti itse vaikuttaa. Se on vain hyväksyttävä ja pelattava niillä korteilla, mitkä on jaettu.

En ole toipumisessani kuitenkaan vielä siinä vaiheessa, että minulla olisi hirveästi toiveita, unelmia tai pyrkimyksiä. Elän vielä päivän kerrallaan ja olen kiitollinen aina kun saan herätä aamulla. Välillä ahdistus sokaisee, mutta sekin aina loppuu jossain vaiheessa. Aina on toivoa siitä, että tulee niitäkin hyviä päiviä. Ilman tätä asennetta olisin jo lannistunut.

IMG_2020

Pikkuhiljaa alkaa myös usko tulevaan palata. Haaveilen, että saamme kaikki olla näinkin terveinä kuin nyt ja saan nähdä lasteni kehittyvän ja kasvavan. Toivon myös etteivät kokemukseni olisi menneet ”hukkaan” ja voisin joskus auttaa ja tukea samassa tilanteessa olevia. Toivoisin myös, että voisin joskus palata myös työelämään edes osittain, että voisin olla taloudellisesti itsenäinen ja tarjota lapsilleni turvatun elämän. Ja vielä sokerina pohjalla, pääsisinpä kerran elämässäni Italiaan. Rakastan sitä kieltä. No, olihan minulla jo paljonkin odotuksia tulevalle ja nyt myös näen että ne ovat mahdollisia.  Tämän taudin kanssa voikin elää eikä se ole esteenä millekään.

Toivoa on aina, älä koskaan menetä sitä, pimeyden jälkeen nousee aina aurinko.

Olisin todella kiitollinen jo opinnäytetyönikin vuoksi, jos kommentoisit juuri lukemaasi tai antaisit palautetta koko sivustosta sivun alareunassa olevan palautelomakkeen kautta.

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Kiitos mielenkiinnostasi, jatkan kirjoittelua aina maanantaisin.

-Mira

 

Vuoristoradasta kirjoittamisen kautta elämään

Nyt se sitten alkaa! Kauan suunnittelemamme yhteisöblogi. Tämä on elämäni ensimmäinen blogikirjoitus ja olen aivan täpinöissäni! Olen aina pystynyt kommunikoimaan paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla. Tunnen olevani omalla alueellani. Olen pian 43-vuotias kahden lapsen äiti ja sosionomi. Tällä hetkellä en tee oman alani töitä, vaan olen määräaikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä, teen muutaman tunnin viikossa hyllytystyötä ja opiskelen ylempää sosionomin tutkintoa. Tämä yhteisöblogi on osa opinnäytetyötäni ja toivonkin, että tästä tulisi vuorovaikutuksellinen kanava vertaistuelle. Kirjoittakaa siis kommentteja niin voimme keskustella kokemuksistamme ja antaa toisillemme tukea.

Tarinani kaksisuuntaisuuden parissa alkaa jo nuoruudesta. Ensimmäisen kerran uin syvillä vesillä, kun koin ala-asteella kiusaamista. Seuraavat muistikuvat ovat nuoruudestani, jolloin koin ensimmäisen hypomania jaksoni. En ollut ollenkaan oma itseni, vaan olin hetken aikaa kuin toisen ihmisen roolissa. Olin äänekkäämpi ja harkitsemattomampi, kun normaalisti olen hiljainen sivusta seuraaja. Nuorena aikuisena mukaan tuli vielä alkoholi, joka sekoitti pakkaa entisestään. Käyttö pysyi kohtuudessa, mutta aina kun käytin, nousut ja laskut olivat jyrkempiä, masennus ja hypomaniakaudet seurasivat toisiaan.

Tunsin olevani ulkopuolinen, erilainen kuin muut enkä tiennyt mikä minussa oli vialla.

Kukaan ulkopuolinen ei kuitenkaan tuntunut huomaavan, että jotain olisi vialla. Pahimmat töppäilyt näyttivät menevän alkoholin piikkiin. Kun sitten sain ensimmäisen, kauan kaivatun lapseni, masennuin, vaikka kaikki oli ulkopuolelta hyvin. Tsemppasin ja jaksoin olla iloinen, kun lapsi oli hereillä, mutta lapsen nukkuessa olin kuin elävä kuollut. En pyytänyt apua, koska pelkäsin leimautuvani. Onneksi tilanne kuitenkin pian helpotti, niin kuin aina ennenkin. Toisen lapsen syntyessä olin pirteä ja tarmokas ja kaikki oli jo paljon helpompaa.

Ensimmäisessä työpaikassani minulla meni taas lujaa, josta seurasi ennen pitkää loppuun palaminen. Sen seurauksena hakeuduin ensimmäistä kertaa hoitoon ja sain masennuslääkkeet. Niiden aloittamisen jälkeen minulla oli taas pää pilvissä ja huikeita suunnitelmia tulevaisuuden suhteen. Lopulta jätin lääkkeet pois ja elämä taas ”tasoittui” joksikin aikaa. Toiseen työpaikkaan mennessäni jäin terveystarkastuksessa kiinni ja minulla todettiin verisairaus. Siihen liittyvien lääkkeiden seurauksena laukesi sekamuotoinen jakso, jonka johdosta rupesin vihdoin viimein saamaan apua myös kaksisuuntaiseen mielialahäiriöön.

Nykyään tunteiden aallokko on tasaisempaa kuin koskaan aikaisemmin ja lääkitys ja vertaistuki ovat olleet toipumiseni kulmakiviä.

Pyrin pitämään rutiinit yllä ja stressin loitolla, jotta tilanne pysyisi hyvänä. Musiikin kuuntelu ja kirjoittaminen ovat minulle terapiaa ja toivon että kirjoittamiseni tässä blogissa auttaa edelleen minua kuntoutumaan. Toivottavasti kokemukseni auttavat myös muita samassa tilanteessa olevia. Uskon, että tälläkin matkalla on ollut tarkoituksensa ja kärsimyksistä voi seurata jotain hyvääkin. Ainakin olen kasvanut ihmisenä paljon ja osaan arvostaa elämää, perhettä, läheisiä ja terveyttä aivan eri tavalla.

Haluan kirjoittaa tuntemuksistani ja kokemuksistani, niin menneisyydestä kuin nykyhetkestäkin. Pyrin olemaan mahdollisimman avoin, niin kuin olen muutenkin elämässäni ja toivon sillä vähentäväni mielenterveyssairauksiin liittyvää stigmaa. Tämä on minulle itselleni iso askel, koska olen tähän asti hävennyt sairauttani. Kuntoutumiseni on kuitenkin vielä alkutaipaleella, mutta uskon kirjoittamisen olevan yksi tärkeä askel matkallani tasapainoisempaan elämään. Toivon sillä luovani myös lohtua ja toivoa teille lukijoille ja kanssakirjoittajille. Pyrin myönteisyyteen, mutta en pelkää ilmaista myös rankkoja tunteita. Tervetuloa siis seuraamaan matkaamme. Seuraavaksi siirrän kapulan Piialle, joka kertoo itsestään huomenna!

-Mira

 

 

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus