Herkkää voimaa

Entisessä elämässäni olin korkeasti koulutettu uraohjus. Tunsin itseni voimakkaaksi. Pystyin vaikka mihin! Olin kova luu. Minulla oli edessäni loistava tulevaisuus. Tein itselleni viisivuotissuunnitelmia, joissa kohosin johdonmukaisesti kohti virkauran hohdokkaimpia askelmia. Se oli väistämätöntä, ajattelin – koko tähänastinen elämäni oli valmistanut minua korkeaksi viranhaltijaksi. Kaikki oli järjestyksessä – täytyihän kaiken olla, koska suunnitelma oli pettämätön.

En kuitenkaan ollut onnellinen – kaukana siitä. Hyperventiloin, sydämeni riehui villinä rinnassani ja kävelin seinille. Lakosin lattialle kesken työpäivän tietämättä, miksi. Tuijotin reikiä ilmaan. Työmatkoilla itkin ja halusin kääntää auton keulan kohti siltarakenteiden umpimielisiä, kovia kasvoja. Kuolisinkohan onnekkaasti, vai oliko autoni liian hyvää tekoa ja vain vammautuisin? Kirottu, liian turvallinen auto! En uskaltanut ottaa riskiä.

Vaikenin, ja äänettömyydessäni huusin: tule, hulluus! Tule tähän alastomaan tomumajaan, jota järki ei halua asuttaa ja jonka sydän on murtunut jo kauan sitten!

Kovat luut murskaantuvat helposti.

Tietoisuus mielenterveyteni järkkymisestä oli vähitellen uuttumassa havaittavaksi väriksi, maistettavaksi mauksi kuin tee kuumaan veteen. Sairaudentunnottomat vuodet olivat yksi toisensa jälkeen repeytyneet minusta irti. Kohta olin paljas, ihonani kipeää tekevä totuus.

Kuva: Johanna Karelahti

Tältäkö se tuntuu, kun ihminen kilahtaa?

Diagnoosin saatuani olin hyvin hämmentynyt. Olin täynnä kysymyksiä. Missä on paikkani? Ei ainakaan suorittamassa elämää, hiomassa perfektionismini ulkokultaa entistä kirkkaampaan loistoon, sen ymmärsin. Ei ainakaan kahmimassa uusia, hienolta kalskahtavia titteleitä ja luottamustehtäviä. Ne tuntuivat äkkiä kovin ontoilta ja turhilta.

Ehkä paikkani on juuri tässä, juuri nyt, ajattelin. Ehkä minun ei tarvitsekaan juuri nyt tietää, minne polkuni vie. Ehkä riittää, että olen vain, hengitän tässä, tulen tutuksi itseni kanssa. Kaikki selviää ajallaan.

Kokosin palasiani, kohottauduin nöyryytyksestä, joka oli todellinen tai sitten olin vain itse kuvitellut sen. Hitaasti ja vaivalloisesti kiipesin takaisin ihmisten maailmaan. Ensin olin nukkavieru nilkku haamu, mutta vähitellen aloin taas olla itsekin ihminen. Tunsin vaikeasti käsiteltävää häpeää, jota en halunnut tuntea; mistä se kumpusi?

En vielä osannut enkä edes tahtonut puhua sisimpääni julki. Tutkin mykistyneenä omaa uutta peilikuvaani. Olin murtunut, mutta silti kiistatta elossa. Miten se oli mahdollista?

Kuva: Johanna Karelahti

Ulos hiljaisuuden huoneesta

Jossain vaiheessa ymmärsin: jos en kerro kenellekään, kukaan ei myöskään voi auttaa. Jos pysyn hiljaa, kukaan ei tiedä hädästäni; kukaan ei myöskään voi lohduttaa. Mitä sitten, vaikka joku pilkkaisikin? Yhtä lailla joku voi ojentaa kätensä. Jos häpeän, en anna hyville ihmisille mahdollisuutta tulla esiin. Joku huonokin voi jäädä paljastumatta.

Häpeä ei kanna hedelmää. Häpeä sulkee silmänsä ja eksyy pimeään. Onko elämän pöytä katettu häpeäjille? Ei! Tiesin jo: elämä on rohkeille. Minä halusin elää.

Olin pelännyt. Olin mennyt kätköön, paennut elämää. Minun oli aika löytää rohkeuteni, astua ulos häpeän kalkista. Minulla oli tarina, joka odotti tuhansina lintuina sydämeni puussa. Vaiennut suuni kantoi sisällään lukemattomia säkeitä, hyttysinä surisevia. Avasin suuni ja päästin ne ilmoille.

Löysin kyllä pelkäämääni väheksyntää – mutta huomattavasti, sydäntä lämmittävästi enemmän ymmärrystä. Maailma olikin aika hyvä minulle. Sairaanakin oli mahdollista versoa rohkeasti esiin ja kukoistaa.

Kuva: Johanna Karelahti

Kuinka sopeudutaan hulluuteen? Miten se hyväksytään?

Hulluus ei ole katastrofi. Se – sekin – on elämää. Se on totta luita myöten, se on tässä ja nyt ja minä kuljen minne se minut viekin, ja jokainen askel on mielenkiintoinen. Yhtäkään en jättäisi astumatta.

Mielen sairaus on matka, joka vie kenties toisaalle kuin terveen mielen matka, mutta on aivan yhtä arvokas, kiehtova ja kaunis. Kukaties murtuneen mielen raoista sädehtiikin aivan uudenlainen elämänymmärrys? Sellainen valo, joka ei hohda kovien luiden läpi.

Olen hauras, mutta kultaisen valon läpäisemä vesi kantaa minua lempeästi otteessaan. Sen sisällä olen vahva. Hulluus on käsittämätön, ihanan helvetillinen, helvetillisen ihana – se on ihme.

Kuva: Johanna Karelahti

Hulluuden syleilyssä

Kauan pakenin, niin kauan, että miltei unohdin, mitä pakenin. Ajattelin eläväni sydän murtuneena. Kuinka väärässä olinkaan! Sydän olisi kenties murtunut jo lukemattomia kertoja, ellei se olisi niin pehmeä. Siunattu pehmeys! Se on pelastanut minut. Kovien luiden kehikko on murtunut. Olen vapaa.

Nyt en enää edes halua pakoon. Katselen paljastamaani ihmettä enkä halua muuttaa sitä. Se saa olla juuri niin säkenöivä, hämmästyttävä ja kivulias kuin se on.

Johanna K.

Mitä ajatuksia kirjoitukseni herätti? Jaa ne kanssani.

Mainokset

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus