Yksinäisestä saaresta osaksi saaristoa

Jo hyvin nuoresta lähtien koin olevani yksinäinen saari keskellä aavaa merta, kaukana muista saarista, oma omintakeinen ekosysteemini. Muut olivat perustavalla tavalla erilaisia kuin minä. En löytänyt kaltaistani.

Oliko minussa jokin vialla? Oliko maailma vain perin kummallinen paikka ja sopimaton elinympäristökseni? Olin kuin teutaroiva Pegasos hevoslaumassa: outo, vieras olento väärässä elementissä.

Olin sairastunut, mutta minulla ei ollut sairaudentuntoa 17 vuoteen.

Kun diagnoosi viimein tuli, sai kaikki mennyt yksinäisyyden, irrallisuuden ja erilaisuuden kokemukseni selityksen. Diagnoosi ei kuitenkaan poistanut mitään siitä. Minulla oli otsikko, mutta olin edelleen yksin taivaankansia liihottava Pegasos vailla seuraa, yksinäinen saari vaitonaisten maininkien hyväilyssä. Sairastamiseni oli uniikkia, minä olin avaruuden ainoa tähti.

Kuva: Johanna Karelahti

Kaksisuuntaiset ry

Jossain vaiheessa lakkasin olemasta oman sairauteni ympärille sokeana kietoutuva köynnös. Tajusin, etten mitenkään voinut olla ainoa sairas maailmassa – olinhan lukenut, että kaltaisiani oli yksistään Suomessa niin monta, että meillä voisi täyttää keskisuuren kaupungin! Missä sen ihmeellisen kaupungin muut asukkaat olivat? Halusin löytää heidät – kaltaiseni, vertaiseni.

Lähipiirissäni ei ollut ketään, kenen kanssa olisin voinut syvemmin keskustella sairaudestani. Piiriä piti kiistatta laajentaa. Mahdollisuus siihen tarjoutui kuitenkin vasta lähes kymmenen vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Löysin potilasyhdistyksen, juuri pesästä lähtöön valmiina poikasena siipiään pieksävän Kaksisuuntaiset ry:n ja tempauduin hypomanian nosteessa mukaan lentoon.

Tajusin: nämä kaikki ihmiset ovat kanssani samaa merenalaista peruskalliota. Emme kukaan ole yksin, vaan muodostamme saariston! Helpotuksen ja riemun tunne oli sanoinkuvaamaton. Oivalsin, etten ollut sairauteni vuoksi hyödytön ja turha, vaan minusta voisi yhdistystoiminnassa olla arvaamattoman paljon apua ja iloa suurelle joukolle ihmisiä, saman kokeneita, vertaisia. Löysin viimeinkin maailmasta itselleni sopivan ekolokeron. Tunsin suurta kiitollisuutta. Hengitin vapaasti. Pegasoksella oli tilaa levittää siipensä ja laukata vimmasta kiljuen täällä, uudessa maailmassa, jonka olin haaveillut olevan, mutta en ollut uskaltanut toivoa.

Yhdistyksestä tuli uusi kanava taiteelliselle vimmalleni. Se toi elämääni sosiaalisuutta. Olin aikaisemmin tuntenut syvää yksinäisyyttä, mikä puhaltui jäljettömiin yhdistystoiminnan vallatessa myrskyisästi elämäni. Ensin yhteys vertaisiin syntyi sosiaalisen median kautta, mutta pian myös elävässä elämässä, sillä rohkaistuin perustamaan kotipaikkakunnalleni säännöllisesti kokoontuvan vertaisryhmän. Se oli yhtä aikaa pelottavaa ja innostavaa. Saapuisiko kukaan paikalle?

Kuva: Johanna Karelahti

Vertaistukea

Vertaisryhmässä tuolien kehään istuu kerta toisensa jälkeen joukko ihmisiä, jotka kokevat tarvetta kuulla ja tulla itse kuulluiksi, ymmärtää ja tulla ymmärretyiksi; tarvetta kuulua johonkin maailmassa, joka toisinaan on mieleltään sairastuneelle tyly paikka elää.

Vertaisryhmässä vetäjäkin on vertainen, samanlainen joukon jäsen; vertaisryhmässä kukaan ei ole johtaja, vaan ryhmä ohjaa itse itseään. Keskustelu on polveilevaa ja vapaamuotoista. Ryhmässä nähdään itkua ja naurua ja kaikkea siltä väliltä. Huumori on tärkeä osa vertaistukea ja auttaa selviämään vaikeidenkin asioiden kanssa.

On huikea kokemus tajuta täysin, mistä toinen ihminen puhuu, kun hän puhuu sairauden kanssa elämisen joskus kummallisistakin kiemuroista. Seuraavaksi ihminen puhuu itse, ja muut nyökkäävät päitään, hymyilevätkin. He tajuavat takaisin. Täysin tajuaminen ja tajutuksi tuleminen on sairastuneen maailmassa harvinaista, sillä vaikka meitä onkin kaupungiksi saakka, olemme hajallamme yhteiskunnassa.

Vertaisryhmäni päättyy aina samoihin sanoihin: Kiitos meille kaikille. Niihin tiivistyy paljon tunnetta. Kiitollisuus vertaisista on sydäntälämmittävä elämys. Olen kiitollinen siitä, ettei minun enää tarvitse luulla olevani yksinäinen saari.

Johanna K

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi?

Mainokset

Kannatteleva voima

Kuinka sen kirjoitan sanoiksi, niin merkittävän asian. Kuinka kuvailen sen paperille, välittämisen ja kaiken sen rakkauden. Rakkauden joka nostaa syvimmistä vesistä ja ohjaa turvaan. Rakkauden joka jo olemassa olollaan saa minut uskomaan elämään.  Sen läsnäolo luo turvaa ja vakautta muuten niin horjuvaan huomiseen.

Kun minulta kysytään mikä on elämäni tärkein asia, vastaan viipymättä läheiset. Tämä on muodostunut itsestäänselvyydeksi menneiden vuosien aikana. Siksi päätin painottaa tämän viikon tekstissä läheisten voimaa. Olen ollut onnekas siitä, että olen saanut ympärilleni aidosti välittäviä ihmisiä. Läheiset ovat tärkein tukeni. Heidän tekonsa ja sanansa kaikuvat mielessäni vuosienkin päästä.

Usein masennuksen syövereissä sitä epäilee, välittääkö minusta kukaan. Tuntuu, ettei kukaan voi rakastaa näin epäonnistunutta ihmistä. Sitä epäilee muiden tunteita, koska itse ei osaa muuta kuin vihata itseään. Kun ei itse jaksa uskoa, on helpottavaa huomata että muut jaksavat puolestani. Yritän huonoina hetkinä luottaa muiden sanomaan siitä, että olen tärkeä ja merkityksellinen.

Kun vauhtia alkaa tulla ja hypomania kolkuttelee ovella, on sitä itse vaikea tiedostaa. Olo saattaa olla kaikkivoipa ja sairaudentunnosta ei ole tietoakaan. Tällöin läheiset usein huomaavat oireet ennen minua ja siitä alkaa paluu takaisin maanpinnalle. Jo pelkkä arjen rutiinien tarkistus saattaa kääntää sairausjakson kulun.

Läheisten merkitys korostuu silloin kun menee huonosti, muttei pidä unohtaa hyviä aikoja. Tärkeitä ovat myös yhdessä vietetyt huolettomat hetket ja nauruntäyteiset kohtaamiset. Näistä on hyvä ammentaa voimaa ja jaksamista tähän hetkeen sekä tulevaan.

Pitää myös muistaa, etteivät läheiset ole ammattiauttajia. Jokaisella meillä on omat kuormittumisen rajamme ja on hyvä tiedostaa, etteivät läheisetkään osaa tai pysty auttamaan kaikissa tilanteissa. Luotan läheisiini siinä, että he sanovat jos oma jaksaminen ei riitä. Olemme keskustelleet asiasta ja näin saavuttaneet yhteisymmärryksen rajoista. Jos et pidä itsestäsi huolta, et voi auttaa muitakaan.

Jokaisessa päivässäni on rakkautta. Nämä rakkauden teot eivät aina ole ylitsepursuavan näyttäviä. Jo kuulumisten kysyminen on merkityksellistä. Arkiset asiat joista huokuu välittäminen, ovat tärkeitä.  En osaa kaivata isoja ilotulituksia, vaan aitoa läsnäoloa. Ajattelen sen olevan pitkässä juoksussa paljon tärkeämpää.

Olen hyvin kiitollinen. Tämän tekstin kirjoittaminen muistutti läheisten tärkeydestä. On hyvä välillä herätellä itseään merkityksellisten asioiden äärelle. Mitä mietteitä tämä kirjoitus sinussa herätti? Auttoiko kirjoitus sinua? Olisi ihanaa kuulla kommenteissa sinun ajatuksiasi.

-Kati

Kumppanuuden ytimessä

Kumppanuus tuntuu joskus vaikealta. Kaikki ei menekään niin kuin on suunnitellut. Ja miksi? Koska kumppani sooloilee! Miten törkeää! Suhtautuminen suhteeseen on tällaisessa tilanteessa monesti työn takana. Kaikki tämä on kuitenkin harjoiteltavissa, ja helposti.

Meidän jokaisen tulisi joskus olla kumppani itsellemme, jotta saamme harjoitusta muiden ihmisten rinnalla elämisestä. Uskon vakaasti, että se on mahdollista ja tarpeellista. Minäpä kerron miten ja miksi.

Ensiksikin on opittava antamaan itselleen anteeksi. Vasta sitten voi antaa aidosti anteeksi toisille. Olemme kaikki puutteellisia olentoja. Meillä on mielihaluja, kateutta ja mustasukkaisuutta. Ne ovat kaikki tunteita, ja tunteita pystyy hallitsemaan. Isoissa tunnekuohuissa pitää pyrkiä jarruttamaan. Tunteita ei saa tappaa, vaan ainoastaan kutistamaan ne sellaiseksi, ettei niistä ole enää haittaa. Silloin on helpompaa astua tunteiden kuilun yli ja antaa itselleen anteeksi, menettää täydellisyytensä. Tähän auttaa itsereflektio, mindfullness, mietiskely. Tunnustele itseäsi: onko sinulla taakkaa, joka juontaa juurensa jostain menneisyydestä? Se on juuri sitä, menneisyyttä. Menneisyyttä ei voi muuttaa, mutta sen kanssa voi oppia elämään. Sen kanssa täytyy oppia elämään. Se kun seuraa mukana hautaan saakka.

Tällaisissa tapauksissa auttaa parhaiten, että antaa itselleen anteeksi. Anteeksianto ei aina ole helppoa, mutta se on aina mahdollista. Sitä voi vaikka harjoitella pienillä asioilla, ja vähitellen siirtyä suurempiin juttuihin. Loppujen lopuksi sana ”anteeksi” on yhtä iso, riippumatta siitä, millainen kummitus anteeksiannettava on.

Toiseksi on lopetettava turha itsensä käskyttäminen. Jokainen meistä tarvitsee silloin tällöin potkua takamuksille, että asiat lähtevät rullaamaan. Vaatii jonkin verran itsetuntoa olla välittämättä potkusta, ja antaa silti kaikkensa. Tai ei kaikkensa, vaan sopivasti. Eräällä kurssilla opin, että ihan hyvä on riittävästi. Muut eivät tiedä, millaisen riman olet asettanut. Ja kuinka arvokasta onkaan se, että ylitettyäsi riman, joka on ihan hyvällä korkeudella, voit ottaa kirjan ja mukillisen kuumaa kaakaota ja viettää laatuaikaa itsesi kanssa. Se jos mikä on psyykkeen hoitamista.

Kun oppii omalla kohdallaan ihan hyvään, sen voi reflektoida toisiin. Aivan kuin minä itse en ole täydellinen, ei sellainen ole kumppanikaan. Ihan hyvä riittää kyllä, varsinkin, jos hän on vilpittömästi yrittänyt. Kumppanikin tarvitsee joskus kirjaa ja kaakaota.

Kolmanneksi täytyy hankkia uskallusta. Uskalluksen avulla saavuttaa asioita, joihin ei muuten ylety. Omalta mukavuusalueelta kannattaa astua silloin tällöin pois. Voi vaikka ryhtyä kirjoittamaan blogia julkibipona! Pieni seikkailu avartaa ja vahvistaa mieltä. Kumppani kannattaa ottaa mukaan seikkailuun, sillä hän varmastikin kokee sen omalla tavallaan. Se on paras tapa saada hänelle hymy huulille. Silloin ollaan jo pitkällä.

  • Mixu

Kumppanuudesta

Hei taas kaikille! Kuten otsikosta voi päätellä, tällä viikolla kirjoitetaan kumppanuudesta. Mitä se merkitsee minulle?

Olen aina ajatellut kumppanuuden ja parisuhteen synonyymina mutta näin asia ei ole. Sitä on monenlaista. Ystävyys, perhesuhteet, vertaistuki ovat myös kumppanuutta. Sitä voi olla jopa lemmikkien kanssa, allekirjoittaneen mielestä!

Omalla kohdalla kumppanuutta on esiintynyt valitettavan harvoin kuluneen elämän aikana. Perhesuhteet eivät ole ikinä olleet kummoiset, tosin nyt muutaman vuoden sisään olen lähentynyt mummini kanssa, suureksi ilokseni. Hänelle soitan ensimmäisenä jos on jokin pulma vaikka ruuanlaiton suhteen. Ja välillä mummi käy täällä minun luona yhden yön yli, tullen aamusta ja lähtien seuraavana iltana paikalliskuljetuksilla. Silloin syödään hyvää ruokaa, yhdessä tehtynä ja juorutaan. Näitä viikonloppuja odotan aina innolla.

Kun pitkä suhteeni päättyi 2017 lopussa, muutin viereiselle paikkakunnalle uuden elämän toivossa. Edellisellä paikkakunnalla ollessani minulla ei ollut ystäviä ja vietin suurimman osan ajasta yksin, eksäni kun teki pitkää päivää ja viikonloppuisin (varsinkin loppuvaiheessa suhdetta) oli kavereittensa kanssa. Minulla oli seurana kyllä rakkaat kissani, jotka jakavat talouden edelleen kanssani. Ollessani vuoden sairaslomalla eristäydyin kokonaan asuntoon ja harvoin poistuin sieltä vapaaehtoisesti. Kissojen tarvikkeet tilasin netistä säästöpakkauksina ja posti toi kotiovelle. Tätä aikaa muistellessa ei voi kuin sanoa että olen ihan eri ihminen nyt.

Paikkakunnan vaihdon jälkeen tulin Aspa asumispalvelun asiakkaaksi ja Aloitin niin kutsutun työn, eli käyn tienaamassa muutaman euron eläkkeen päälle. Työpaikalta olen saanut kaksi ihanaa ystävää, joita näen myös vapaa- ajalla. Olen saanut myös muita ystäviä netin välityksellä. Epäluuloisen persoonallisuuden piirteitä omaavana tämä ei ole ollut helppoa. Kun aloin tutustumaan ihmisiin, päätin vain vaimentaa sen nalkuttavan äänen päässäni ja uskaltauduin juttelemaan heille. Ja en ole joutunut pettymään, vaikka se vaara on aina olemassa. Mutta ihmissuhteissa on varauduttava myös siihen. Ihmiset muuttuvat elämänsä varrella. Jotkut suhteet kestävät, ja jotkut taas ei. Ei pidä silti masentua tästä tiedosta ja eristäytyä.

Vertaisuutta huomasin eräässä Aspa-säätiön projektissa, nimeltään Omat avaimet. Kävin Omat avaimet- projektin yksilövalmennuksen ja ryhmän. Niissä käsiteltiin mm.tunteita, ajatusvääristymiä ja voimavarasyöppöjä. Olin juuri samana päivänä päässyt osastolta kun ryhmä alkoi. En halunnut jättää välistä, niin pari tuntia kotiutumisen jälkeen kävelin toimistolle. Aluksi olin hirveän epäluuloinen kaikkia kohtaan, mutta loppua kohden uskaltauduin rentoutumaan. Mutta siellä huomasin sen mikä omalla osallaan järkytti minua. En olekaan yksin pääni kanssa! Vuosien eristäytyminen (joka alkoi jo ennen sairaslomaa) ja yksin oleminen edellisellä paikkakunnalla, vain hoitajan tuen varassa oleminen ja satunnaisesti lääkärin näkeminen, oli tehnyt tehtävänsä. Mutta kertaakaan minua ei tuomittu. Myöskään Aspan ohjaajat eivät tuomitse minua. Eli maailmassa on hyviä ihmisiä, tämän huomasin vasta viime vuonna. Työpaikalla minut otettiin avosylin vastaan, samoin ryhmissä missä olen ollut, samoin uudet ystäväni.

Ja vielä loppusanat. Tätä kirjoittaessani jouduin (jälleen kerran) miettimään asioita objektiivisemmin kuin tavallisesti. Omaan melko musta-valkoisen näkökyvyn ja se saattaa tulla ilmi teksteissäni, pyydän sitä anteeksi. Yritän kuitenkin pohtia asioita joltain toiseltakin kantilta. Mutta tajusin ettei minun elämä olekaan niin toivotonta kuin luulen aina välillä.

Tässä on minun rakkaat kisuni

Palataan taas ensi viikolla!

Piia

Yksin yhdessä

Auttakaa! Auttakaa nyt joku, hyvä luoja auttakaa! Voi kun voisin vaipua unohduksiin, voi kun tätä kaikkea ei olisi tapahtunut. Olen tehnyt hirveitä, peruuttamattomia virheitä elämässäni. Miten kaiken saisi pyyhittyä pois, onko ainoa tie kuolema? Ahdistus kiristää sisuskaluja solmulle, henki ei kulje, pakko vain maata kippurassa, suojassa kaikelta pahalta. Yritän heijata itseni uneen, että voisin olla edes hetken irti tästä painajaismaisesta ahdistuksesta. Ihan kuin joku voima puristaisi minua kasaan ja yrittäisi mehustaa minusta irti viimeisenkin voiman rippeen. Voiman taistella, nousta tästä voittajana.

Onneksi en ole yksin. Äiti on siinä vierellä, puristaa minua, kuuntelee ja puhuu minulle järkeä. Isä ja sisko käyvät myös välillä luonani lohduttamassa. Vanhemmat pitävät taloa pystyssä ja hoitavat lapsia, jotta arki kulkisi normaalisti minusta huolimatta. Äiti on nyt kipeänä, piilossa suljettujen ovien takana, etteivät lapset huolestuisi. Soitan hädissäni apua kuntoutusyksikön hoitajalta ja pyydän, että lääkäri määräisi minulle mitä vain droppia että selviäisin tästä helvetillisestä kidutuksesta. Apu on onneksi lähellä, joku hakee minulle lääkkeet, lämmin aalto leviää päähäni ja vaivun vihdoin uneen, hetkeksi unohdukseen.

Yritän jossain vaiheessa kammeta itseni liikkeelle ja hakea apua, ettei perheen tarvitsisi huolehtia minusta. En halua olla taakaksi ja huolestuttaa lapsiani. Liikkeelle lähtö vaatii taistelua, kun tuntuu, että kaikki voima on imetty pois jaloistani. Osastolla on kuitenkin tunkua ja minun suositellaan jäävän kotiin, koska isä ja äiti ovat kuitenkin huolehtimassa minusta. Palaan lannistuneena kotiin. En voi antaa tunteiden vaan tulla, minun on taisteltava kovemmin vastaan, ajateltava muita. Ottaa itseäni niskasta kiinni!

Viikko vierähti petipotilaana ja vain läheisten avulla selvisin siitä, pahemmitta seurauksitta. Läheiset ja lapset saivat minut pitämään elämästä kiinni ja uskomaan siihen, että kaikki kääntyisi vielä hyvin. Monena epätoivon hetkenä, niin verisairauden kuin kaksisuuntaisuudenkin osalta, olen maannut selälläni sängyssä ja ottanut molemmat lapseni kainaloon, toinen toiseen.

Paras paikka maailmassa, minun turvapaikkani.

Silloin kaikki on hyvin eikä mikään paha voi meitä saavuttaa. Jos olen jossain muualla ja ahdistus ja pelot valtaavat mielen, niin palaan aina ajatuksissani tähän paikkaan. Lasten luona minulla on hyvä olla, rakkaus heihin ja heiltä saamani rakkaus kantaa läpi harmaan kiven.

Kun olen vihdoin uskaltautunut kertomaan sairauksistani, olen saanut paljon apua ja tukea läheisiltäni, vertaisiltani ja ammattiauttajiltakin. Erityisesti ystävät, perheenjäsenet ja sukulaiset ovat läsnäolollaan auttaneet minua sukkuloimaan tämän kaiken keskellä. Ilman heidän pyyteetöntä apuaan en nyt olisi tässä tilanteessa.

Tiedän, että saan heiltä apua, jos tarvitsen ja voin puhua heille kaikesta.

He ovat järjestäneet minulle unohtumattomat yllätysjuhlat ja saaneet minut tuntemaan itseni tärkeäksi. Mutta arjessa, jo pelkkä läsnäolo ja se, että arki jatkuu normaalisti niin kuin ennenkin, saa minut rauhoittumaan ja tuntemaan itseni normaaliksi, samanlaiseksi kuin muut. Silloin tällöin kysyminen: ”Mitä kuuluu?” saa minut tuntemaan itseni ja tilanteeni tärkeäksi. Ei se mitään sen ihmeellisempää tarvitse olla, mutta se on auttanut minua suuresti toipumisessa tähän kuntoon missä nyt olen. Jos kohtaan taas romahduksen, tiedän keiden puoleen kääntyä. Läheiset ovat paljon ammattiapua tärkeämpää.

Myös työnantajani ja työkaverini ovat olleet ymmärtäväisiä ja pitäneet minua edelleen samanlaisena Mirana kuin aina ennenkin. Minulla on ollut onnea matkassa. Töiden loputtua putosin pois tästä yhteisöstä, jossa kaikki olivat ystäviä keskenään. Sydämeeni jäi iso aukko ja tunsin hetken olevani eksyksissä. Ystäviä minulla ei ole yleensäkään paljon, mutta onneksi laatu korvaa määrän. Masennuksen hetkilläni olen jättänyt kaiken yhteydenpidon ystäviini ja menettänyt osan juuri sen vuoksi. Minusta ei ole ollut tekemään työtä sen eteen ja se onkin yksi sairauden mukanaan tuomista menetyksistäni. Uusia ystävyyssuhteita en ole jaksanut luoda, koska olemassa olevien ylläpitäminenkin on ollut niin vaikeaa.  Mutta osa ystävyyssuhteista on kuitenkin kokenut myös uudelleen heräämisen ja minut on otettu mukaan sellaisena kuin olen, ihmisenä, joka ei ole kovin sosiaalinen, mutta välittää ystävistään enemmän kuin he tietävät.

Kaikesta tästä huolimatta, tunsin ajoittain olevani todella yksin ongelmineni. Se oli täysin omaa syytäni, koska en halunnut vaivata läheisiäni jatkuvalla valittamisella. Ahdistuksen ja masennuksen intensiteettiä ja määrää en ole edes osannut kuvailla mitenkään. Olen myös ollut siinä uskossa, ettei se ketään kiinnostaisikaan. Pahimmassa vaiheessani pääsin onneksi kuntoutusyksikköön, jossa sain paljon tukea, niin vertaisilta kuin ammattiauttajiltakin. Vertaiset ymmärsivät erilailla, jo puolesta sanasta tai katseestakin. He olivat kokeneet sen saman ja tiesivät mistä puhuin. Tunsin nyt todellakin, etten ollut yksin ongelmineni. Oli muitakin kaltaisiani ja he olivat kokeneet paljon pahempaakin kuin minä. Oma sairaus sai oikeat mittasuhteet ja ymmärsin, että minulla oli kaikki oikeastaan melko hyvin.

Vertaisten kanssa vaikeat asiat pystyi myös verhoamaan huumoriin mikä oli todella vapauttavaa.

Varsinkin manioiden vertailut saivat kokemaan, ettei ollutkaan hullu, vaikka olikin hullu. Tämä oli normaalia meidän joukossamme, ei tarvinnut kokea olevansa erilainen. Apua sain tältä ryhmältä enemmän kuin ammattilaisilta koskaan. Tämä kokemus ohjasi minua myös hakeutumaan kokemusasiantuntija koulutukseen. Halusin tehdä itseni hyödylliseksi ja mahdollisesti auttaa muita samassa tilanteessa olevia. Pyrin sillä siihen, että kaikista vaikeuksista voisi tätä kautta myös olla jotain hyötyä, etteivät menetetyt vuodet olisi menneet hukkaan.

Harmi  kun vertaistuen saanti loppui lyhyeen, kun hypomaniassani hain töihin ja opiskelemaan. Niinpä aikaa tärkeälle vertaistuelle ei enää ollut. Sitä aikaa kaipaan edelleenkin ja uskon että siitä olisi minulle edelleenkin hyötyä. No, niinpä sitten ryhdyin opinnoissani perustamaan yhteisöblogia, josta toivon saavani paljon vertaistukea niin kirjoittajilta kuin lukijoiltakin. Lupaan vastata kaikkiin kommentteihin. Kirjoitelkaa ihmeessä:

Mitä ajatuksia tämä kirjoitus sinussa herätti? Miten tämä kirjoitus auttaa sinua toipumisessasi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea?

Pitäkää läheisistänne huolta aina, vaikka ne tärkeimmät auttavatkin sinua silti, vaikket olisi heitä auttanutkaan. Älkää sanoko ei myöskään ammattilaisten avulle, lääkkeille ja terapioille. Hakeutukaa vertaistuen piiriin, jos mahdollista. Jos ei muuhun, niin ainakin tähän meidän luomaamme yhteisöön. Tämä on oiva paikka vertaistuelle silloin kun ei ole voimia tai halua poistua kotoa. Täällä kuunnellaan ja tuetaan toinen toisiamme.

Sydämelliset kiitokset kaikille, jotka olette vierelläni kulkeneet. Te joille en ole osannut kiitollisuuttani ilmaista.

-Mira

 

 

 

VKO 11: Kumppanuus ~ Connectedness

Blogi on perustettu opinnäytetyön yhteydessä , ja se jää Kaksisuuntaiset ry:n hallinnoitavaksi opinnäytetyön jälkeen . Ylempää ammattikorkeakoulututkintoa opinnäytetyönä tekee Mira K., Savoniasta. Olemme sitä viikon verran pyörittäneet, ja siellä ovat kirjoittajat esitelleet itseänsä . Meitä on tällähetkellä opinnäytetyön ’koekaniineina’  kuusi kirjoittajaa, ja vuorollamme omina kirjoiotuspäivinämme ohjatusti kirjoitamme eri teemoista. Olemme yhdessä työstäneet eettistä arvopohjaa ja sitoudumme kirjoittajina siihen.

Yhteisöblogin kuvaus

Blogia kirjoittaa kuusi kaksisuuntaista mielialahäiriötä tai skitsoaffektiivisuutta sairastavaa henkilöä, ja jokaisena arkipäivä ilmestyy yksi kirjoitus. Ensimmäiset viisi viikkoa kirjoitamme kukin vuorollamme kumppanuudesta, toivosta ja optimismista, identiteetistä, elämän merkityksellisyydestä ja voimaantumisesta. Näiden jälkeen jokainen meistä jatkaa haluamillaan aiheilla, ja kirjoittajaksi voi tulla myös uusia henkilöitä. Emme käsittele teksteissämme arkoja aiheita, kuten politiikkaa. Pyrimme omalta osaltamme vähentämään stigmaa ja tukemaan kuntoutumista.  Jokainen kirjoittaa omista kokemuksistaan ja noudattaa parhaansa mukaan yhteisiä arvoja ja vertaisryhmän toimintaperiaatteita: Kuuntele, kannusta, kunnioita, kiitä :). Toimimme tiiminä.

Toipumisorientaation viitekehys englanniksi
Toipumisorientaation kehys. Näistä aiheista kirjoitetaan tässä blogissa opinnäytetyön yhteydessä . Kuva sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/

Eli kirjoiotuksia tulee aiheista ’Connectedness’ ~ Kumppanuus  , ’Hope and Optimism’ ~ Toivo ja Optimismi , ’Identity’ ~ Identiteetti , ’Meaning’ ~ Merkitys, ja ’Empowerment’ ~ Voimaantuminen  . Ylläoleva kuva on lainattu tältä sivulta : http://www.therecoveryplace.co.uk/chime-framework/ .

Ota yhteyttä

Kaksisuuntaiset ry | Mielen Mainingeista yhteisöblogi | Ota yhteyttä  | Anna Palautetta

.. kommentoi ja osallistu .. yhdessä voimme paremmin .. ota yhteyttä ..

Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö

”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”

Mielen Mainigeista – yhteisöblogin banneri by Johanna K.

Yhteisöblogimme on käynnistynyt osana opinnäytetyötäni, jota teen sosionomi (yamk) opinnoissa Savonia ammattikorkeakoulussa. Opinnäytetyön nimi on ”Blogilla vertaistukea toipumiseen-yhteisöblogin luominen kaksisuuntaiset ry:lle”.

Kaikkien 11.3.-14.4.2019 julkaistujen blogikirjoitusten kommentointeja ja yhteyden ottoja käytetään opinnäytetyöni materiaalina. Toivon siis runsasta kommentointia näihin kirjoituksiin.

Mitä ajatuksia kirjoitukset herättävät sinussa ja miten kirjoitukset ovat auttaneet sinua omassa toipumisprosessissasi?

Tarkastelen myös kirjoittajien ajatuksia ja pyydän heiltä arviota blogista, sen aiheista ja vertaistuesta. Kirjoitusten aiheena ovat tutkimuksessa esiin nousseet viisi toipumisorientaation prosessia tai asiakokonaisuutta, jotka ovat, kumppanuus (connectedness), toivo ja optimismi (hope), identiteetti (identity), elämän merkityksellisyys (meaning and purpose) ja voimaantuminen (empowerment). Näistä piirteistä käytetään lyhennettä CHIME.

Toipumisorientaatio

Toipumisorientaatio tarkoittaa sitä, että ihmisen ei tarvitse toipua kokonaan oireettomaksi vaan elämä voi olla merkityksellistä oireista huolimatta. Toipuja ohjaa itse toipumisprosessiaan ja ammattihenkilöt vain tukevat. Parantumisen sijaan korostuu kuntoutuminen, toipuminen ja yksilölliset prosessit. toipuminen tarkoittaa yksilön arvojen, asenteiden, tavoitteiden, tunteiden, roolien ja taitojen muuttumista niin että elämä voi olla toiveikasta ja tyydyttävää sairaudesta huolimatta.

Yhteys muihin ihmisiin ja yhteiskuntaan sisältää subjektiivisen tunteen kuulumisesta yhteisöön, merkityksellisten ihmissuhteiden olemassaolon, tuen saannin muilta ja vertaisuuden kokemuksen. Siihen kuuluvat mm. sukulaissuhteet, muiden antama tuki ja yhteisöön kuuluminen.

Toivo ja optimismi sisältää uskon toipumisen mahdollisuuteen, positiivisen ajattelun toipumisen saavuttamisen mahdollisuuksista ja motivaation muutoksiin keskeisten verkostojen tuen avulla. Siihen kuuluvat mm. toivoa herättävät suhteet, onnistumisen halu ja unelmat sekä toiveet.

Identiteetti sisältää myönteisen minäkuvan rakentumisen ja stigman voittamisen.

Elämän merkityksellisyys tarkoittaa merkityksellisten elämän laatua lisäävien sosiaalisten roolien ja päämäärien löytämistä. Siihen liittyvät psyykkiseen sairauteen liittyvät tekijät, hengellisyys, elämän laatu ja mielekäs elämä ja elämän kulun uudelleen määrittely.

Voimaantuminen on henkilökohtaisen vastuun ja kontrollin vahvistumista elämän eri osa-alueilla. Siihen kuuluu henkilökohtainen vastuunotto, elämän hallinta ja keskittyminen vahvuuksiin.

Jatka lukemista ”Yhteisöblogi – vertaistukea toipumiseen – opinnäytetyö”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus