Sairaan näköinen

Tällä hetkellä mielialani on melko hyvä ja rauhallinen ja olen päättänyt, että lopettelen opintoni tältä erää. Olen kypsytellyt jo ajatusta pitempään ja päätöksen tehtyäni olo on ollut rauhallinen ja stressi on hävinnyt harteilta. Tällä hetkellä myös töitteni jatkuminen on epävarmaa. Jäänkö sitten ihan pysyvästi eläkkeelle? En millään haluaisi antaa periksi, vaikka sisimmässäni tiedän, että kun ulkoiset puitteet ovat rauhallisemmat, niin myös molemmat tautini ovat silloin parempina. Nytkin veritautiini ei ole tarvinnut enää ottaa lääkettä, kun arvot ovat niin hyvät. Miksi en voisi siis vain luovuttaa ja hyväksyä sen, että minun on parempi näin? Omassa mielessäni se on vain häpeä, kun ei voi elättää lapsiaan kunnolla, eivätkä lapsetkaan voi olla minusta ylpeitä. Yritän kovasti olla normaali ja samanlainen niin kuin muutkin. Kun ihmiset kyselevät missä olet töissä, niin minulla menee jauhot suuhun, enkä meinaa iljetä sanoa, että olen työkyvyttömyyseläkkeellä. Miksi sitä pitää niin kovasti ajatella, mitä muut minusta ajattelevat? Onko syynä mahdottoman huono itsetunto?

rain-455120__340

Näkyykö se päällepäin, että olen sairas ja välillä huonossa kunnossakin? Sitä olen nyt miettinyt viime aikoina. Minulla on juoksujalka vipattanut ja olen kohtalaisen usein ollut nyt ihmisten ilmoilla, myös yöelämässä. Yritän kovasti olla kuuntelematta omaa epävarmuuttani ja unohtaa sen tosiseikan, että olen nyt fyysisesti huonommassa kunnossa kuin koskaan. Yritän nauttia elämästä siitä huolimatta, ilman häpeää. Olen yrittänyt jo tässä pitkään syödä vähemmän ja terveellisemmin ja sainkin viisi kiloa pudotettua. Harmi vain, ettei se tällaisessa massassa oikein näy missään. Lopullinen niitti tuli rippijuhlien aikaan, kun söin mitä sattuu, enkä ole sen jälkeen vielä uskaltanut käydä puntarilla. Niinpä olen kyllä väkisinkin tietoinen siitä, että olen tällä hetkellä aika järkyttävä ilmestys. Viimeistään totuus paljastui juhlissa otetuista kuvista. Lasten kanssa naurettiin kuvia katsellessa ja laskettiin, että äidillä on yhteensä neljä leukaa. Ulospäin nauroin mukana, mutta sisimmässäni olin häpeissäni.

Yöelämässä käydessäni huomasin olevani hyvin näkymätön ihminen. Varsinkin miespuoliset ihmiset katsoivat korkeintaan läpi, kuin minua ei olisi ollut olemassakaan. Keskustelut kavereideni kanssa kävivät vilkkaina mutta minä sain katsella maisemia. Sama kuvio toistui joka kaveriporukalla. En edes ymmärrä miksi edes välitän siitä, jos minua ei huomioida. Nykyään yhdistän sen rähjäiseen ja pulleaan ulkomuotooni. Kun nainen vanhenee ja herraties vielä lihoo, hän muuttuu miesten silmissä arvottomaksi. Eikö silti voi olla edes ystävällinen. En nyt puhu yleisesti miehistä, vaan minulle sattuneista muutamasta huonosta kokemuksesta. Tietysti baarikin on ympäristönä sellainen saalistuspaikka, ettei siellä kukaan käyttäydy ihan normaalisti. Olen myös miettinyt sitä, että näkyykö sisäinen pahoinvointini kuinka paljon myös päällepäin. No ehkä ainakin se rähjäisyys, kun ei ole vuosiin huolehtinut kunnolla ulkonäöstään sekä masennukseen ja ahdistukseen ahmitut kilot. Pelkään, että se näkyy myös kasvoista ja silmistä. Tyhjään tuijottamisena ja ilmeettömyytenä. Yhteen aikaan se ainakin näkyi käsien tärinänä, kun lääkkeenä oli Aripiprazoli. Mielessä kalvaa epäilys, että olen ulkoisestikin aivan erilainen kuin muut. Mutta onko se sitten jotenkin paha asia? Omassa mielessäni kytee pelko mielenterveysongelmiin liittyvästä stigmasta. En tiedä sitten kuinka todellinen tämä epäilys on. Onko se vain minun päässäni? Ovatko ihmiset suvaitsevaisempia kuin ennen? Leimaanko vain itse kaikki mielenterveysongelmaiset omassa mielessäni? Keltään läheiseltä en ole rohjennut näitä asioita vielä kysyä. Suhtaudutaanko minuun erilailla, kun sairaudestani tiedetään ja näkyvätkö ongelmani ulkoisessa olemuksessa. Poikkeanko liikaa muista? Ilmeisesti tämä tieto on minulle tärkeää vaikkakin turhamaista.

freedom-2768515__340

No, olen saanut yöjuoksuistani enemmän kyllä vain positiivisia kokemuksia. Huolettomuutta ja arvokasta yhteistä aikaa ystävien kesken hauskaa pitäen. Naurun määrä on poistanut harteiltani useita vuosia. Olen kiitollinen, että minulla on vielä ystäviä, jotka pyytävät minua ulos, vaikka en olekaan varmaan mitään kaikkein ratkiriemukkainta seuraa ujona ja hiljaisena tyyppinä. Sain myös kuulla eräiltä ystäviltäni, että ihana hymy on palannut huulilleni useiden vuosien jälkeen ja minusta huokuu positiivista energiaa. Tämän kuuleminen yllätti kyllä totaalisesti, mutta antoi myös uskoa siihen, että nyt ollaan jo paljon paremmalla puolella. Sairaus on suurin piirtein tasapainossa ja elämässä muutenkin on kaikki tällä hetkellä hyvin. Ja edelleen meinaan nauttia elämästä, enkä anna ahdistusten, pelkojen ja tuon peevelin ylipainon olla esteenä vaikka se välillä vaatiikin hartiavoimin töitä.

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Mainokset

Kesän kuulumisia

Terve taas kaikille pitkästä aikaa. Huikea kahden viikon kesäloma on nyt lusittu ja olo on hyvä. Ensimmäisellä lomaviikolla järjestettiin esikoisen rippijuhlat ja on tässä kesän aikana tullut tavattua kavereitakin. Mitään kesälomareissua ei tullut tehtyä, kun oli tuota muuta rahanmenoa. Tehdään viikonlopun reissu sitten kun koulut ovat jo alkaneet. Tällä viikolla lapset lähtevät matkailuauto reissulle isovanhempien kanssa, niin saavat edes yhden irtioton ennen kuin arki koittaa. Toisaalta esikoinen ei ole kerennyt tänä kesänä kuin pyörähtää kotona. On ollut rippileiriä ja kesätöitä. Tästä viikosta tulee tylsä ja ikävä kun möllötetään lasten isän kanssa vain kahdestaan. Olen ihan tuuliajolla ilman lapsia. Ehkä minun olisi jo aika oppia päästämään irti, ovathan he jo teini ikäisiä.

Sittenpä rippijuhlista hieman tarinaa. Ensimmäiset rippijuhlat meidän taloudessamme ja siinä oli hyvät pohjat stressinpoikaselle. Lähestyvä juhla valvotti koko viikon ja pää alkoi ottaa hiukan kierroksia. Kropan sain pidettyä aika hyvin hallinnassa, mutta pakko oli edes leipoa jotain, vaikka kaikki tarjottavat oli jo hoidettukin. Ilmeisesti minut tunnetaan jo niin hyvin, että apuja sateli joka puolelta, etten lähtisi taas ylisuorittamaan. Isoimmat tarjottavat oli jo hoidettu molempien isovanhempien puolelta eikä tarjoilustakaan tarvinnut huolehtia. Sain siis hyvin hoidettua omaa ylivirittyneisyyttäni, kun ei ollut mitään stressattavaa. Sukulaiset huolehtivat myös paikalle tarpeeksi pöytiä ja tuoleja ja jopa jääkaapin. Kiitos kaikille vaivannäöstä ja anteliaisuudesta. Vaikka mitään stressin aihetta ei ollutkaan niin päivä tottakai jännitti ja sai niin ollen valvomaan. Sitten sain päähäni vielä idean, että minun pitäisi pitää jonkinlainen puhe lapselleni. Olihan kyseessä kuitenkin tärkeä virstanpylväs ja aivan liian harvoin tulee kehuttua omia lapsiaan. Kaikista minun sekoiluistani huolimatta heistä on kuitenkin kasvanut kunnon ihmisiä. Siinäpä sitä sitten oli hiukan lisä jännitysmomenttia. En näköjään osaa päästää itseäni helpolla. Kirjoittaminen kuitenkin sujui niin kuin aina ennenkin. Annoin vaan tulla mitä mieleen juolahti ilman sen tarkempaa pohtimista. En myöskään viilaillut tekstiäni vaan annoin sen olla raakileena ehkä siten myös aidoimmillaan.

DSC_1144

Kun juhlapäivä sitten koitti oli se yhtä tunteiden myllerrystä. Aamu alkoi tottakai lapsen hirveällä tukkakriisillä kun äidin papiljottikokeilu meni täydellisesti pieleen. Kuin ihmeen kaupalla hiukset asettuivat kuitenkin uomiinsa ja juhlakalu oli jokseenkin tyytyväinen tulokseen. Kirkossa kamera jumittui juuri kriittisellä hetkellä ja taisi minulta lipsahtaa sana vittu juuri kun rippikoululaiset kulkivat ohi kulkueena. Oma tyttö oli ainakin sen kuullut. Herkistyin tilaisuuden aikana monta kertaa, varsinkin kummien siunauksessa ja katsellessani lapseni laulua eturivissä. Myös sukulaisten halaukset ja onnittelut olivat hellyttävää katseltavaa. Ihmettelin vain mielessäni kun en silti tirauttanut kyyneliä vaikka sisällä myllersi ja sydämessä tuntui. Kotiin päästyämme sain rohkeutta lukea lapselleni kirjoittamani kirjeen, kun kaikki vieraat olivat kokoontuneet yhteen. Jossain kohtaa ääni alkoi särkyä ja itku ei ollut enää kaukana. Varsinkin kun vilkaisin välillä lastani silmiin, oli kontrollin menettäminen lähellä. Minä joka pelkään sosiaalisia tilanteita ja ihmispaljoutta, pystyin siihen. Keskityin vaan siihen, että olen lapseni kanssa kahdestaan. Syytän tai kiitän nykyistä lääkitystäni siitä, etten menettänyt kontrolliani koko tänä päivänä. Oli tavallaan surullista, etten vuodattanut kyyneliä vaikka tunteet sisälläni olivat voimakkaita. Ovatko lääkkeet siis tasoittaneet minua liikaakin, mene ja tiedä? Hyödyt ovat kuitenkin suuremmat kuin haitat. Uskon ainakin siihen, että minusta välittyi suuri rakkaus lapsiani kohtaan ilman varsinaisia kyyneliäkin.

DSC_1111

Juhlien aikana ei tarvinnut hössöttää keittiössä ja minulla olisi ollut yllin kyllin aikaa seurustella vieraiden kanssa. Siinä kuitenkin sosiaalinen kömpelyyteni astui peliin ja menin aivan lukkoon. Pyörin vaan päämäärättömästi enkä saanut kontaktia oikein kehenkään. En osannut siis emännöidä vaan keskityin vain selviämään tilanteesta panikoimatta. En tiedä johtuiko siitä vai sunnuntai päivästä, mutta vieraat alkoivat valua pois paikalta melko pikaisesti. Se jäi vähän harmittamaan. Aloin itsekin vasta rentoutumaan loppua kohden. Olen kuitenkin enemmän kuin tyytyväinen, että niin moni pääsi paikalle ja jo kirkossakin oli paljon väkeä. Se oli erittäin tärkeää lapselleni. Hän rakastaa sukuaan yli kaiken ja nauttii olla heidän seurassaan. Päivä oli siis kaiken kaikkiaan erittäin onnistunut. Lapsi oli onnellinen ja minunkin mielenterveys pysyi balanssissa kaikkien avun ansiosta. Päivästä jäi paljon elinikäisiä muistoja ja sain nähdä miten paljon rakkautta lapseni sai osakseen. Tukiverkosto hänen ympärillään on vahva. Itse sain omasta voinnistani huomata, että olen edelleen herkkä reagoimaan stressiin ja minun on kiinnitettävä huomiota arjesta poikkeavien tilanteiden hallintaan. Kun huomaan kierrosten nousevan osaan vähentää stressiä tuottavia asioita ja tilanne tasoittuu ilman lääkemuutoksiakin. Tilanne on siis tällä hetkellä hyvä ja toivottavasti pysyykin sellaisena. Ehkä tämä on nyt sitten lähinnä sitä tasapainoa johon pääsen.

DSC_1045

Tämän iloa tuovan kuvan myötä vielä muutama kysymys. Mikä tuo iloa sinun elämääsi?Miten perhe ja tukiverkosto kannattelevat jos niitä on? Miten te pärjäätte tämän sairauden kanssa stressaavissa tilanteissa? Onko stressinsietokyky heikentynyt? Kommentointi on enemmän kuin tervetullutta, myös muista aiheista mitä mieleen juolahtaa. Lisää juttua taas minulta ensi maanantaina.

-Mira

 

 

Varjo vieressä kulkijana

Se iski ihan yhtä äkkiä. Edellisenä päivänä kaikki oli hyvin ja suunnitelmat laukkasivat päässä vähän liiankin vauhdikkaasti. Sitten seuraavana aamuna olo olikin raskas ja kaikki voimat olivat hävinneet. Minulla ei ollut voimaa nostaa itseäni ylös, minulla ei ollut voimaa ajatella. Olo oli kuin elävällä kuolleella enkä pariin päivään saanut muuta kuin maattua television ääressä. Tänään on jo parempi päivä. En muista, että koskaan aikaisemmin muutos olisi ollut noin nopea. Paitsi tietysti sekamuotoisessa jaksossa jolloin vaihtelu tapahtui silmänräpäyksessä monta kertaa päivässä. On tämä melkoista vuoristorataa lääkityksestä huolimattakin. Juuri kysyin tarvittavat lääkemuutokset hypomanian varalle ja nyt mennäänkin jo toiseen ääripäähän.

IMG_2599

Masentumiseen ei tarvita ulkoisia vaikuttavia tekijöitä. Ulkona on aivan mahtava aurinkoinen hellesää ja silti en jaksa muuta kuin kölliä sohvan pohjalla. Suihkussa käyminenkin on ylivoimaisen vaikeaa ja näin hellesäällä se ei todellakaan ole hyvä juttu. Miten itsestä huolehtiminen voikin olla niin vaikeaa. Tietysti kun asenne on välinpitämätön eikä mikään jaksa kiinnostaa. Lapset ilakoivat vieressä, kaikki ovat terveitä ja mikään ei ole hätänä. Silti oma mieli mustuu vaikka yrittää kaikkensa sen estääkseen. Liikunta kuulemma auttaa. Itse olen antanut itseni olla rauhassa silloin kun on voimaton olo, enkä ole asettanut paineita että pitäisi tehdä jotakin. Heikossa hapessa on vaikea saada itseään liikkeelle ja itsensä syyllistäminen siitä vain pahentaa asiaa. Sanokoon muut mitä tahansa, olen ollut armollinen itselleni. Koiran kanssa on pakko käydä lenkillä eikä se ole koskaan helpottanut oloani. Päinvastoin hiljaisuudessa pyörittelen vaan enemmän ahdistavia ajatuksia päässäni. En tiedä auttaisiko rankka liikunta sitten paremmin, saisi ajatuksensa kokonaan muualle.

IMG_2596

Masentuneena tuntuu ettei mikään auta. Minua on kuitenkin helpottanut juttelu ihmisten kanssa. Aina jutteluseuraa ei ole tarjolla ja silloin onkin helpompi vaipua synkkyyteen. Olen myös yrittänyt väkisin katsoa vaikka nauravia vauvoja Youtubesta, jotta saisin itseni nauramaan ja aiheutettua hetkittäistä mielihyvää. Myös oman lapsen lähellä olo ja haliminen antaa uskomattoman paljon voimaa. Koirakin yrittää aina lohduttaa tulemalla naaman eteen tuijottamaan ja samalla katkaisee hetkeksi itsesäälissä rypemisen. Sellaiset ihmiset jotka myös jaksavat aina kuunnella jatkuvaa valitusta omista ongelmistani ovat arvokkaita. Yritän kuitenkin säästellä ihmisiä enkä aina ilkeä sanoa esimerkiksi kuinka ahdistunut olen tai miksi käyttäydyn vaikka kylmästi ja poissaolevasti. Jotenkin sitä on siinä vaiheessa niin sisäänpäin kääntynyt ettei huomaa muuta kuin oman pahan olonsa. Valolla ja lämmöllä on minulle suuri merkitys ja vaikka vaan silmät kiinni auringossa istuminen helpottaa. Opiskelut pistin tauolle nyt kokonaan, kun ymmärsin ettei minun ole niitä pakko tässä hetkessä tehdä. Voin valmistua huoletta myöhemmin kuin muut. Mihinkä tässä on kiire? Mutta ei kai tähän mitään pika parannuskeinoa ole –vai onko? Lääkemääriäkin on taas kysyttävä lääkäriltä, että tietää mihin suuntaan niitä venkslata. Vaikka en tiedä pystyykö niin edes tekemään, kun tuntuu nämä olotilat vaihtuvan niin tiuhaan.

IMG_2597

Muutenkin on vaikea ollut hahmottaa mikä kuuluu tähän tautiin ja mikä on normaalia alakuloa. En ole koskaan saanut varsinaista opastusta koko taudista. Pari esitettä on hoitaja minulle antanut. Muuten olen hankkinut tietoa itse googlailemalla tai kirjaston kirjoista. Parhaiten sain tietoa kuitenkin vertaisryhmässä kuuntelemalla muiden tarinoita sairauden kanssa elämisestä ja oirekuvailuistaan. Itse pitäisi jaksaa olla tosi aktiivinen, jos haluaa oppia erottamaan, mikä on sairautta ja mikä normaalia. Aina ei kuitenkaan jaksa. Kaksisuuntaiset ry jakaa nyt kesän aikana Facebookissa kirjavinkkejä kaksisuuntaisuudesta ja aionkin paremmin perehtyä nyt ensimmäiseen vinkkikirjaan: Kaksisuuntainen mielialahäiriö – opas sairastuneille ja heidän omaisilleen. Tähän kirjaan olen jo tutustunut etsiessäni tietoa esimerkiksi sekamuotoisuudesta, mutta nyt kesällä sen voisi kahlata läpi kokonaan. Hyvä ja tiivis tietopaketti. Mutta nyt ensimmäiseksi hoitamaan tekemättömiä kotitöitä (voi että sekin osaa olla tuskaista) ja sen jälkeen ottamaan annos aurinko energiaa. Nauttikaa näistä keleistä vaikka mieli olisi matalallakin. Lepääminen ulkona on ihan hyvä vaihtoehto, paitsi ne peevelin itikat… No mutta, muistetaan ajatella niitä positiivisia asioita vaikka mieli yrittäisi vetää vasemmalle. Eihän se tätä oloa poista, mutta huominen voi olla jo parempi.

-Mira

Sosiaalisuus

Ei se hypomaniaksi tainnut taittuakaan. Sain jo lääkäriltä ohjeistuksen miten vähentää masennuslääkettä, ettei vauhti pääsisi kiihtymän liikaa. Nyt kuitenkin vaikuttaa siltä, että olen taas oma väsynyt itseni. Yöt kyllä valvon pitkään, enkä malta keskittyä mihinkään hommaan, mutta mielestäni ei olla vielä luisumassa hypomaniaan. Minulla on meneillään lapsen rippijuhlien suunnittelu, mikä on myös osaltaan voinut nostaa kierroksia. Nyt tässä siis vielä vähän kuulostelen vaikka oikeastaan lääkemuutos varmaan pitäisi tehdä jo heti, kun se kestää aikansa ennen kuin vaikuttaa. Nytkin kirjoitan tätä tekstiä aamuyöstä yhden aikaan. Mene ja tiedä sitten. Onko normaalia?

Tulevat rippijuhlat siis painavat mieltäni päivittäin, eikä työtaakkaa helpota se, että opinnäytetyötä olisi tehtävä ja muutama rästi esseekin odottaa vielä tekemistään. Olen vaan keskittynyt enemmän rippijuhliin, koska ne ovat minulle henkisesti isompi puristus. Jännitän ja stressaan etukäteen paljon tällaisia joukkotapahtumia, koska tavoittelen järjestelyissä liikaa täydellisyyttä enkä koe oloani luontevaksi isossa ihmisjoukossa.

Olen aina ollut kömpelö sosiaalisissa suhteissa enkä vieläkään oikein ymmärrä kaikkia sanomattomia sääntöjä ja ihmisten sanatonta viestintää.

Tulkitsen monesti toisia väärin, enkä ymmärrä aina mitä kussakin tilanteessa kuuluisi tehdä tai sanoa. Myös pelkkä kahdenkeskinen keskustelu on joskus tosi työn alla. En koe oloani luontevaksi ja pelkkä puhumisen keksiminen on minulle todella työlästä. Menen vähän niin kuin jumiin näissä tilanteissa. Lamaannun. Sitten kun huomaan jumimiseni rupean pelkästä häpeän tunteesta menemään lukkoon vielä enemmän. Kierre on valmis. Yleensä juttusillani ei kukaan pitkään viivykään.

crowd-of-people-1209630__340

Myöskään hypomaniassa en ole koskaan kokenut olevani kovin sosiaalinen. Saatan kyllä puhua paljon ja kovaäänisemmin kuin normaalisti, mutta en koe, että minusta tulisi mitenkään rohkeampi. Tai sitten voi olla etten huumassa ole tätä itse huomannut. Ja minun paljon puhuminen on toisille vain normaalia. Lähtötilanteeni kun on todella hiljainen sivusta seuraaja. Varsinkin kovin puheliaassa joukossa jään heti poljetuksi. Hypomaniasta ei ole minulle mitään apua näissä tilanteissa. Sen seurauksena olen vain ärtyneempi kuin normaalisti enkä pysty keskittymään mihinkään. Varsinkin silloin kun on jotain isoja juhlia tai yökylä reissuja, niin olen sen jälkeen tosi uupunut niin henkisesti kuin fyysisestikin.

Tuntuu että kaikki voimat on menneet ja joka paikkaan särkee.

Saattaa tulla myös päänsärkyä ja kasvojen iho punoittaa. Tarvitsen sen jälkeen paljon lepoa ja mahdollisimman vähä ärsykkeistä ympäristöä. Juhlissa saatan olla myös niin lukossa etten pysty havainnoimaan mitä minun kuuluisi tehdä missäkin tilanteessa, vaan jumitan vain johonkin nurkkaan tai vaihtoehtoisesti pyörin päämäärättömästi ympyrää. Kaikista vaikeinta on kuitenkin juttelu ja muiden huomioiminen.

Vaikka olen sosiaalisesti kömpelö niin olen tässä vaiheessa hyväksynyt itseni jo sellaisena kuin olen. Jatkuva itsensä sättiminen ja häpeä on vain haitallista minulle. Siitä minun on pitänyt yrittää päästä tietoisesti eroon. Tiedän, että menetän paljon ystäviä ja läheisiä olemalla tämmöinen. En kutsu vieraita kylään, enkä myöskään osaa tarjota itseäni kylään. En vaan jaksa enää pinnistellä ja yrittää olla jotain sellaista jota en ole. Jatkuva vastavirtaan uiminen on henkisesti raskasta. Minulla tuntuu olevan isompiakin ongelmia joiden kanssa kamppailla päivittäin, kuten oireiden kanssa vääntäminen. Osa ihmisistä on hyväksynyt minut puutteineen päivineen, mutta osa loukkaantuu käytöksestäni ja pahimmassa tapauksessa myös katkaisee välit.

Valitettavasti en kuitenkaan jaksa itseäni muuttaa enää tässä iässä.

Nyt pyristelyn aika on ohi ja minun pitää keskittyä myös omaan hyvinvointiini. Niin olen tehnytkin. Itsekästä–kyllä, mutta kun pää ei aina kestä niin ei kestä. Anteeksi kaikille, mutta nyt minun on helpompi olla kun hyväksyn itseni tällaisena epätyypillisenä kaksisuuntaisena introverttina. Kannustan muitakin lopettamaan itsesyytökset ja luovimaan tässä elämässä omana itsenään–erilaisena. Kommentoi onko sosiaaliset tilanteet olleet kuormittavia sinullekin ja jos on niin millä tavalla? Vai olenko yksin tämän asian kanssa?

Ensi maanantaihin…

-Mira

kuvat: Pixabay

Entäs lapseni?

Kun mielenterveysongelmat kohtaavat ihmistä myös läheiset saavat siitä osansa. Minua on paljon mietityttänyt se paljonko vahinkoa olen kylvänyt ympärilleni, rypiessäni ongelmissani. Pään sisäinen maailmani on ollut sekavaa kaaosta. Onko se näyttäytynyt myös päällepäin? Varsinkin näin äitienpäivän jälkimainingeissa mietin myös sitä, miten tämä kaikki on vaikuttanut lapsiini? Ovatko he kärsineet äidin sairastaessa niin fyysistä kuin henkistäkin sairautta? Siitä minä olen ainakin useita kertoja itseäni syyttänyt. Lisäksi kalvaa pelko näiden sairauksien periytyvyydestä, olenko ollut edes oikeutettu tekemään lapsia. Puolustuksekseni voin sanoa sen, etten tiennyt lapsia saadessani sairastavani. Entäs läheiseni, minkä taakan olen heidän niskaansa asettanut? Olen jättänyt asioita hoitamatta ja jättäytynyt monesti potilaan tai uhrin rooliin.

Läheiseni ovat varmasti kuormittuneet, kun olen heille vuolaasti valitellut milloin mistäkin asiasta. Olen myös ollut välinpitämätön, enkä ole pystynyt pitämään yhteyttä minulle tärkeisiin ihmisiin. Olen myös joutunut pyytämään apua selvitäkseni arjen haasteista. Varsinkin lasten isä on joutunut kantamaan isoimman taakan. Hän on pitänyt arjen pyörimässä, vaikka ei olisi aina itsekään jaksanut. Hän on myös saanut nähdä läheltä mielialan vaihteluni, äkkipikaisuuteni tai flegmaattisuuteni. Hänen on pitänyt ottaa vastaan kaikki se ryöppy mitä olen suustani päästänyt. Olen osannut olla tosi ilkeä ja itsekäs enkä ole arvostanut hänen apuaan. Ainakin käytännön arjen askareissa olen saanut paljon tukea, henkinen tuki onkin sitten jo paljon vaikeampi juttu. Kukin läheinen on varmasti saanut osansa tästä ongelmatapauksesta, mutta suurin huoli minulla on kuitenkin lapsista.

Olen miettinyt paljon sitä, miten sairauteni on näyttäytynyt lapsille. Olen ollut ärtynyt ja herkkä äänille hypomanian lähestyessä. Masentuneena en ole taas saanut mitään kotitöitä tehtyä, kun olen ollut niin lamautunut. Myös lasten on ollut vaikea saada minulta huomiota silloin kun olen ollut pohjalla. Äiti sanaa on pitänyt hokea monta kertaa, ennen kuin olen herännyt horroksestani. Olen kertonut rehellisesti sairaudestani lapsilleni ja he ovat olleet ihmeissään siitä, että minulla sellainen on. Ainoa oire minkä he tunnistavat on se, että äiti on välillä tosi väsynyt.

Ilmeisesti olen saanut hyvin peiteltyä oireeni ja hoitanut kuitenkin ne tärkeimmät tehtävät.

Toinen vaihtoehto on se, että lapset ovat aina nähneet minut tällaisena ja heidän mielestään tämä on normaalia. Todennäköisin syy on kuitenkin se, että olen onnistunut vetämään äitiyden ”roolia” ja ymmärtänyt hakea apua jo aikaisessa vaiheessa, ennen kuin tilanne on päässyt niin pahaksi, että se olisi vaikuttanut lapsiin. Myös toinen, terve vanhempi on ollut tärkeässä roolissa. Minulla on siis ollut tuuria, että kaikki on mennyt näin hyvin. Tärkein päätös on ollut se, että hain aktiivisesti apua oirehtiessani, juuri lasten takia. Tiesin, että jotain oli vialla ja halusin epätoivoisesti apua, jotta pystyisin olemaan hyvä äiti.

girl-3422711__340

Lapsilla on myös oikeus saada apua silloin kun vanhempi sairastaa. Minulle on myös tarjottu yhteistä perhe aikaa, jossa olisi kerrottu lapsille kaksisuuntaisuudesta yhdessä ammattilaisten kanssa. Siitä kuitenkin luovuttiin, kun sain kerrottua itse lapsille asiasta. Minulla on jo teini ikäiset lapset ja kerroin heille vasta nyt, koska sain diagnoosinkin vasta näin myöhään. Masennuksesta olisin kyllä voinut kertoa jo aikaisemminkin. Muistan kuitenkin selittäneeni ärtyisyyttäni ja väsymystäni sillä että minulla on sairaus eikä oireeni johdu mitenkään lapsista. Se tuntui riittävän sillä hetkellä. Pienempää nämä sepustukset eivät jaksaneet edes kiinnostaa vaan hän vain jatkoi leikkiä normaalisti. Olen annostellut tietoa aina vähän kerrallaan ikätason mukaan. Nyt ollaan jo siinä vaiheessa, ettei selityksiä enää tarvita.

Olen ollut turhaan huolissani ja pelännyt olevani huono äiti.

Lapsistani on kasvanut tasapainoisia nuoria ja suuri kiitos siitä kuuluu hyvälle tukiverkostolle. Tiedän sen, että tämäkin tauti on usein perinnöllinen, mutta sen puhkeamiseen vaikuttaa usein jokin ulkoinenkin tekijä. Tällä hetkellä kai tärkein tavoitteeni on jatkaa tasapainoisen lapsuuden luomista lapsilleni niin hyvin, kuin nyt itse asioiden kulkuun voin vaikuttaa. Oman hoitotasapainon ylläpitäminen on tärkeä osa sitä. Kaikkeen ei voi kuitenkaan vaikuttaa ja elämässä tulee välillä lokaa niskaan ihan olan takaa. Jospa vain saisin kasvatettua lapsistani sellaisia, että he selviävät niistä. Minulla on ainakin vahva usko siihen, että ainakin sairauteni suhteen kaikki tulee varmasti menemään hyvin ja osaan jo hakea apua ajoissa, jos sitä tarvitsen. Onneksi myös periytyvyyden prosenttiluku on pieni, joten siitäkään tuskin tarvitsee olla huolissaan. Haluaisin myös kuulla teidän kokemuksianne siitä erityisesti, miten vanhemman sairaus on vaikuttanut lapsiin vai onko se vaikuttanut ollenkaan? Miten olette kertoneet lapsille asiasta ja onko siinä tarvittu ammattilaisten tukea? Miten läheiset ihmissuhteet ovat reagoineet omaan oireiluusi vai oletko pitänyt kaiken salassa? Kommentoi rohkeasti. Olisi hauska vaihtaa ajatuksia.

-Mira

kuvat: Pixabay

 

10 keinoa selviytyä arjesta

Jotta kaksisuuntaisuuden kanssa oppii elämään, pitää sairaus hyväksyä osaksi itseään. Sen jälkeen alkaa pitkään kestävä tutustuminen itseensä ja oireisiinsa. Mikä helpottaa ja mikä vaikeuttaa tilannetta? Olen seuraavaksi koonnut 10 keinoa, jotka ovat auttaneet minua selviytymään arjesta. Jokaisella nämä keinot ovat omanlaisiaan, vuosien itsetutkiskelun tuloksena syntyneitä. Minunkin keinoni varmasti vielä muokkautuvat vuosien saatossa, koska tämä on pitkä prosessi ja tilanteet muuttuvat. Olen vasta tutustumassa itseeni.

clock-1274699__340

1. Luo itsellesi säännöllinen arkirytmi

Tähän tavoitteeseen minulla on vielä pyrkimistä viikonloppuisin, mutta arkipäivinä päivän rutiinit ovat melko säännöllisiä. Säännöllisyyteen auttaa se, että herään aina aamuisin herättämään lapset kouluun. Lisäksi teen hyllytys töitä kolmena päivänä viikossa ja sinne on vain jaksettava polkea, vaikka olisi kuinka masentunut. Olen tunnollinen, joten sairaspäivälle jääminen pelkän väsymyksen vuoksi ei ole mahdollisuus. Lapset, heidän koulunkäyntinsä ja harrastuksensa rytmittävät arkea, enkä näin ollen pääse jumahtamaan sohvan pohjalle. Lisäksi koiran ja kanien hoitamiset pitävät puuhakkaana. Opiskelen myös ”etänä” ja se auttaa pysymään aktiivisena. Tärkeää minulle on myös mennä aina ajoissa nukkumaan, ettei tule yö kukkumisia, jotka nostattavat hypomaniaa. Siihen auttavat iltalääkkeet, tekeminen ja se, että on herännyt aikaisin aamulla. Mahdollisimman tylsä ja tasainen arki on minulle parhainta, sellainen joka ei vie yöunia. Viikonloppuisin en vielä pysy tässä rutiinissa vaan nukun puolille päivin ja valvon myöhälle iltaan. Se sallittakoon, koska ei ole vielä ainakaan vaikuttanut vointiini. Liian neuroottinen rutiinien seuraaminen voi olla myös pahasta.

stress-2902537__340

2. Vältä stressiä

Ennen kestin stressiä hyvin. Se oli yksi vahvuuksistani. Sain siitä vain uutta intoa lisää enkä musertunut sen alle. Kuitenkin mitä enemmän stressiä koin ja mitä pidemmälle sairauteni eteni sitä huonommaksi stressinsietokykyni tuli. Nykyään ahdistun tai masennun jo melko pienestäkin stressistä. Nyt yritän olla ottamatta stressiä turhista asioista. Olen löysentänyt täydellisyyden tavoitteluani ja olen armollisempi itselleni. Minun ei tarvitse pystyä kaikkeen. Kun stressi nousee esimerkiksi opiskelujen vuoksi, niin masennun, sulkeudun itseeni ja yritän paeta todellisuutta. Lisäksi ahdistun ja pelot alkavat ottaa valtaa. Jos minulla on kiire koko ajan jonnekin, niin hypomania alkaa nostaa päätään. Olen innoissani ja teen enemmänkin kuin pitäisi ja projektit laajenevat holtittomasti. Varsinaisesti mitään en saa suoritettua loppuun, mutta intoa on ja ideoita. Eli molempiin suuntiin saattaa heilahdella, jos on stressiä liikaa. Olenkin nyt opetellut hidastamaan tahtia ja jos joku homma alkaa liikaa ahdistamaan niin annan suosiolla itseni levätä. Olen oppinut myös hidastamaan kävely nopeuttani, etten olisi niin hätäinen ja antaisi kiireen tarttua itseeni. En kerää itselleni mitään ylimääräisiä hommia tai vastuutehtäviä ja opinnotkin suoritan sitä mukaa kuin vointi antaa periksi. On ollut kova paikka hyväksyä se, ettei pystykään enää siihen mihin on joskus pystynyt. Juhlien järjestämisestä innostun välillä liikaakin ja olen pakottanut nyt itseni menemään sieltä mistä aita on matalin. Koska leipominen aiheuttaa minulle paineita, niin sitten mennään eineksillä. Edelleen annan kuitenkin mopon karata käsistä varsinkin lasten juhlia järjestäessä. Sen seuraukset on vaan sitten kannettava.

pill-1884775__340

3. Muista ottaa lääkkeet

Silloin kun on pitkään hypomania tai tasainen kausi, sitä luulee vahvasti olevansa terve. Omaa diagnoosiakin alkaa epäilemään ja on sitä mieltä, että turhaanhan sitä näin vahvoja myrkkyjä syö, joista on vain kurjia sivuvaikutuksia. Silloin helposti jättää lääkkeet syömättä ja seuraukset saa sitten kokea nahoissaan. Tai sitten tekee niin kuin minä. Jättää tasaavan lääkkeen pois, jotta saisi nostettua itsensä masennuksen suosta ylös ja alkaisi lähentelemään hypomaniaa. Eipä aikaakaan, kun sitten ahdistus tulee masennuksen tilalle ja mennään taas ojasta allikkoon. Sitten on vielä unohtelut. Vaikka minulla on dosetti ja hälytys puhelimessa iltalääkkeen otolle, olen varsinkin masennuskausina niin väsynyt, etten jaksa heti nousta ottamaan lääkettä ja sittenpä se unohtuu. Jos tämä tasaava iltalääke jää ottamatta neljänä päivänä peräkkäin niin pelot ja ahdistus palaavat tosi voimakkaina. Kestää taas useita päiviä, että tilanteen saa korjattua. Niinpä jos hyvät lääkkeet on kerran löydetty, niin niitä parane unohtaa ottaa.

walk-2635038__340

4. Liiku

Tätä tarkoitusta varten minulla oli hirveä hinku hankkia koira. En ole koskaan rakastanut liikuntaa eikä minulla masennuskausina ollut mitään syytä miksi liikkua. Lapsetkin olivat niin isoja, ettei minua enää kaivattu mukaan heidän leikkeihinsä tai niin ainakin uskottelin itselleni, että saisin vain jäädä makaamaan sohvalle. Kun koira tuli taloon en voinut enää uskotella itselleni, ettei minua enää tarvita. Koira tekee tarpeensa sisälle, jos sitä ei käytä lenkillä. Koira on pelkästään minun vastuulla ja minun on pakko nousta sohvalta ja käydä lenkillä säällä kuin säällä. Sitä kautta saa edes vähän liikuntaa, joka varmasti on auttanut minua toipumisessani. Raikas ulkoilma ja kevyt liikunta tekevät varmasti hyvää ihan jokaisella. Erityisesti sillä on kuitenkin todettu olevan hyötyä masentuneille ihmisille. Mutta totta puhuen silloin, jos on tosi pohjalla masennuksensa kanssa, ei vaan saa itseään liikkeelle, vaikka kuinka tietäisi sen olevan hyväksi itselle. Silloin on niin lamaantunut sekä fyysisesti että henkisesti. Silloin on oltava vain armollinen itselle eikä syyttää itseään vielä siitäkin, ettei huolehdi terveydestään liikunnan avulla. Olen kyllä kuullut myös sen, että rankka liikunta saattaa nostattaa maniaa, mutta olen niin laiska, ettei minulla tästä ole hirveästi kokemusta. Muistan kyllä sen, että silloin kun minulla oli syömishäiriö niin vein liikunnan aivan äärimmilleen. Silloin tavoitteena ei ollut oma hyvinvointi vaan itsensä satuttaminen. Mitä pahempi olo siitä tuli niin sen parempi. Nykyään koen liikunnan hyvänä taukona ja virkistävänä tekijänä, joka edistää niin mielenterveyttä kuin fyysistäkin terveyttä. Suosittelen sitä lämpimästi kaikille.

knowledge-1052010__340

5. Hanki tietoa sairaudestasi

Mitä enemmän tiedät sairaudestasi, sitä helpompi asiaa on käsitellä. Moni asia saa selityksen ja pystyt hahmottamaan, mikä kuuluu sairauteen ja mikä on sinua itseäsi. Itse en ole saanut varsinaista psykoedukaatiota mutta olen hankkinut tietoa itsenäisesti. Hankin sitä jo oikeastaan ennen diagnoosianikin ja tiesin mikä minua vaivasi jo ennen kuin lääkäri sen myönsi.  Minua tiedon hankinta auttoi ymmärtämään, että on olemassa myös tiheäjaksoista sairautta ja sekamuotoisia jaksoja. Se on myös auttanut olemaan itselleni armollinen. En olekaan ehkä täydellinen epäonnistuja vaan osa vaikeuksista on myös johtunut sairaudesta. Kaikkea ei voi tietenkään laittaa sairauden piikkiin.  Tieto sairauden vaiheista auttaa myös ennakoimaan tilanteita ja ymmärtämään mikä auttaa mihinkin tilanteeseen.

people-1492052__340

6. Opi tunnistamaan ensioireet

Tämä saattaa kestää pitkäänkin. Nopeammin pääsee ensioireiden jäljille, kun tutustuu tietoon mitä sairaudesta on kirjoitettu. Esimerkiksi minä en tiennyt, että ärtyneisyys on yksi oireista. Kannattaa itseään tutkiskelemalla selvittää, mikä ennakoi masennusta tai maniaa. Itsellä masennusta lähestyttäessä unen määrä lisääntyy huomattavasti, koko ajan nukuttaa ja aamuisin alkaa olla tosi vaikeaa nousta ylös. Alan tuijotella tyhjyyteen apaattisena enkä jaksa meikata, jonka seurauksena en myös lähde minnekään. Aivot käy ikään kuin tyhjäkäynnillä. Hypomanian lähestyessä alan valvoa pitempään, olen ärtyisämpi ja erityisen herkkä äänille. En kestä melun sekamelskaa ollenkaan. Myös askeleeni nopeutuvat ja keskittymiskykyni alkaa olla lähellä nollaa. Kun tunnistan ensioireita osaan valmistautua paremmin tulevaan ainakin henkisesti ja hakea tietysti apua tarvittaessa. Hypomaniassa yritän vähentää ärsykkeitä ja masennuksessa lisätä niitä.

write-593333__340

7. Laadi hoitosuunnitelma

Varaudu etukäteen siihen, miten toimia, kun et enää pärjää ilman apuja. Apuun voi pyytää myös läheisiä, jotka saattavat huomata tilasi paremmin kuin sinä itse. Itselläni on ahdistuksen varalle olemassa Opamox pillerit ja jos tuntuu, että lääkkeet ei riitä tai toimi, niin voin soittaa hoitajalle, joka pyytää lääkäriä katsomaan lääkeannostukset uudestaan. Tarvittaessa varataan lääkäriaikaa, jos lääkkeitä joutuu kokonaan muuttamaan. Tottakai viikonloppuisin pitää mennä päivystykseen jos tilanne käy vaikeaksi. Sanomaton sopimus on myös se, että tiedän tarvittaessa saavani apua ainakin vanhemmiltani, jos tarvitsen kyyditystä tai lapsenvahtia. Itsekseni en mene kuitenkaan lääkkeitä muuttelemaan, se on liian riskaabelia. Läheisiäni voisin käyttää enemmänkin apunani, mutta mielestäni olen tähän mennessä pystynyt hyvin arvioimaan tilannetta itsekin. Minulla on vielä kerran kuussa keskusteluaika hoitajan kanssa, jossa voidaan näitä asioita puida.

barrel-52934__340

8. Valitse mieluummin päihteettömyys

Monen psyykelääkkeen kanssa alkoholi ei käy ollenkaan ja varsinkin manian kanssa alkoholi on huono yhdistelmä. Terveydellään ei kannata leikkiä. Humalahakuisessa juomisessa myös tärkeä vuorokausirytmi heittää härän pyllyä. Tiedän, että mania aiheuttaa myös sitä, että tekee mieli käyttää päihteitä enemmänkin ja siksi ehkä olisi parempi kieltäytyä niistä kokonaan. Itse en kuitenkaan ole tähän vielä pystynyt, vaan käytän alkoholia kohtuudella. Jos mopo karkaa käsistä niin helposti myös hypomania alkaa nostaa päätään. Alkoholi ruokkii maniaa ja mania houkuttelee alkoholia. Melkoinen kierre siis, mutta mielestäni jokainen löytää oman tyylinsä ja tasapainottelee parhaansa mukaan tämänkin asian kanssa.

sunset-4107428__340

9. Löydä keinot joilla rauhoittua tai aktivoitua

Tämä on ollut minulle erityisen vaikeaa vuosien varrella ja vieläkin on työmaata jäljellä. Sen olen huomannut, että minulle ei käy mitkään mindfulnessit ja meditaatiot vaikka ne monelle ovatkin oiva apu. Kannatan vahvasti näitä menetelmiä niille, joille ne sopivat. Itselläni ongelmaksi koituu keskittymiskyvyn puute ja mindfulnessia olenkin kokeillut vain jonkinlaisessa hypomanian tilassa. Pitäisi joskus kokeilla uudestaan silloin kun on tasainen tilanne. Toivoa ei siis ole vielä menetetty. Parhaiten minulla toimii esimerkiksi joogan tyyliset liikkeet. Liikkeeseen on paljon helpompi keskittyä silloin kun mieli laukkaa hulluna. Kun joutuu keskittymään täysillä siihen mitä tekee, niin mielikin tyhjenee tehokkaasti. Tehokas apu myös tähän mielen laukkaamiseen on ystävien kanssa rupattelu. Se vie huomion pois peloilta ja joskus myös kivulta. Masennuksessa hyvä aktivointikeino on tuo koiran kanssa lenkkeily. Kun pakottaa itsensä liikkeelle niin se hiukan piristää ainakin hetkellisesti. Televisiota käytän niin ajatuksen juoksun turruttamiseen kuin masentuneen mielen aktivoimiseen.

love-2055372__340

10. Pidä huolta hyvistä ihmissuhteista

Hyvistä ihmissuhteista kannattaa pitää huolta, vaikka se masennuksen kourissa onkin mahdotonta. Minulla on niin ymmärtäväisiä ystäviä, että he tietävät tämän ongelman, epäsosialisuuteni ja kyvyttömyyteni pitää yhteyttä yllä. He ymmärtävät sen eivätkä loukkaannu siitä, jos minä en ota yhteyttä. Ystävyys pysyy silti. Ystäville ja läheisille kannattaa olla avoin, niin paikalle jäävät varmasti ne harvat ja parhaimmat ystävät. Minulla on vähän ystäviä, mutta niitä on siunaantunut myös lasten isän puolen suvustakin. Ei se lukumäärä vaan se laatu. Myös vertaissuhteita kannattaa vaalia ja antaa myös eikä vain ottaa. He antavat taas erilaista näkökulmaa ja tiedon siitä, ettei itse ole ainoa ”erilainen”. Huonot ja jopa vahingolliset ihmissuhteet pitää lopettaa eikä vain roikkua niissä yksinäisyyden pelossaan. Vierellään kannattaa pitää vain niitä ihmisiä, jotka eivät paina sinua alaspäin ja saa sairautta pahenemaan. Hyvät ihmissuhteet taas tukevat ja ovat olemassa silloinkin, kun kaikesta huolimatta tunnet itsesi välillä todella yksinäiseksi.

 

Mitkä on sinun keinot selviytyä kaksisuuntaisuuden kanssa? Käy rohkeasti kommentoimassa ja jos haluat auttaa meitä kehittämään blogia niin käy antamassa palautetta. Olisimme siitä erittäin kiittollisia.

Ensi maanantaihin!

-Mira

kuvat: Pixabay

Voimien löytäminen

Hei taas kaikille! Tällä viikolla aiheena olisi voimaantuminen.

Äiti on harvoin minua lohduttanut, mutta eräs hänen sanoimisistaan on jäänyt kirkkaasti mieleen: kaikki järjestyy kyllä. En muista enää tilannetta enkä sitä kuinka vanha olin. Tästä on kuitenkin vuosia aikaa. Ja vaikka äiti ei ehkä ollut paras mahdollinen äitihahmo minulle, tuo lause on pitänyt paikkansa. Ja olen unohtanut tuon lauseen monta kertaa kurassa tarpoessani, mutta jossain vaiheessa on helpottanut. Se helpotus on voinut olla mitä vain; masennuksen loppuminen, olon tasaantuminen, jotain mukavaa on tapahtunut keskellä synkintä yötä. Kuten esimerkiksi tänään. Hirveä päivä kaiken kaikkiaan, meinasin räjähtää töissä lukuisia kertoja ja työnteosta ei tullut mitään kun piti jatkuvasti painella pukukoppiin ottamaan aikalisä, ratkesin polttamaan viikon onnistuneen tupakkalakon jälkeen, suutuin eksälleni ihan kunnolla, kissat meinasivat aiheuttaa sydänkohtauksen puoli kuuden aikaan aamulla ja ruokarahat eivät näkyneet heti aamusta ja säikähdin sitä. No, työpäivän kompuroin läpi, menin Omat avaimet- projektin toimistolle kirjoittamaan omaa kirjoitustani heidän blogiin pienestä valokuvanäyttelystäni, mikä on heidän tiloissaan. Kirjoitettuani ohjaaja kysyi että vieläkö olen kiinnostunut eräästä Aspan koulutuksesta (jota olen odottanut tammikuusta alkaen), pääsisin hänen kyydillä Joensuuhun ja takaisin. Suostuin sen kummempia empimättä. Lisäksi Omilla avaimilla on oma juttu tulossa, suostuin siihenkin. Nämä ovat juuri sellaisia asioita mitä haluan tehdä, tunnen oloni hyödylliseksi ja se on minun hyvinvoinnille tärkeää. Ja ruokarahat tulivat myös, aivan kuten hiustenleikkuurahatkin.

Olen siis Aspa asumispalvelujen asiakas, ja heidän,uuden kotikaupungin ja työn turvin olen päässyt näin hyvään kuntoon. Aspalta seuraavat minun vointia, ja olen puhunut heidän kanssaan oirejaksojen pelosta. Jos mania tulee niin he kyllä vievät minut hoitoon, se minulle luvattiin ja olen siitä erittäin kiitollinen ja helpottunut. Se poisti ison stressitekijän. Rahat on edunvalvojan selän takana ja lääkkeet annosjakelupusseissa lukkojen takana, ja avain Aspan työntekijöillä. Minun ei tarvitse tehdä muuta kuin pitää huoli ruokarahojen riittämisestä ja muistaa ottaa lääkkeet ja pitää asunto ihmismäisessä kunnossa. Luonnollisesti minulla on hoitajan luona käyntejä ja lääkäriin ollaan tarpeen vaatiessa yhteydessä ja varataan aika jos siltä vaikuttaa. Edellisellä paikkakunnalla olin yksin, välillä mummi auttoi, käytti esimerkiksi kaupassa jos oli pahoja pelkotiloja enkä muuten päässyt asunnosta ulos. Eksä auttoi sen mitä työltään pystyi, siivosi muunmuassa viikonloppuisin ja minä tein siinä sivussa jotain pientä.

En osaa vielä nykyäänkään ottaa kehuja vastaan, minusta tuntuu todella oudolta kun Aspan työntekijät ovat kehuneet minua, esimerkiksi jos olen imuroinut tai muuten siistinyt asuntoa. Mutta alan pikkuhiljaa tottumaan siihen ja ne kehut tuntuvat aika kivoilta, vaikka ne tulevatkin ihan arkisten asioiden hoitamisesta. Näin pitkälle olen päässyt vähän päälle vuodessa. Elän, mutta en kuitenkaan elä täysin itsenäisesti. Ja tällä hetkellä se ei haittaa, olisihan se huippua kyetä vielä joskus hoitamaan raha-asiat täysin itsenäisesti. Minulla on taustajoukot aspalaisista, jos menen siihen tilaan etten kykene huolehtimaan itsestäni niin he astuvat remmiin.

Äiti oli todellakin oikeassa. Kaikki järjestyy kyllä. Uskokaa minua.

Ja lopuksi: mitä ajatuksia kirjoitus sinussa herätti? Saitko tästä apua kuntoutumiseesi? Saitko kirjoituksesta vertaistukea? Kommentoikaa rohkeasti!

Piia

Yhteys vertaisiin – vertaistuki

Jos sinulle tulee mieleen jotain asioita tästä tekstistä, kommentoi toki! Avoin keskustelu ja ajatusten vaihtaminen on kontakti, josta en voi kieltäytyä.

Sairaalakokemukset

Sairastamisen alussa oli täysin pihalla siitä mistä oli kysymys. Sairaalassa sai kuulla 22 vuotta sitten , että kyseessä on maaninen psykoosi. Toinen psykiatri epäili skitsofreniaa, koska minulla oli harhoja. Sairaalassakin sai jo vertaistukea, koska ne ihmiset jotka olivat osastolla, olivat ainut viiteryhmä johon kuului. Ammattilaiset olivat lasikopissa ovien takana. Sairaalassa oli mahdollista keskustella ihmisten kanssa, ja myös tehdä jotain harrastustoimintaa yhdessä: esim. kuvan teko, tai shakin pelaaminen jonkun kanssa.

Yhteyden katkaiseminen ihmisiin, eli eristys, se on rangaistus?

Kaksisuuntaisten vertaisryhmät

Ensimmäiseen vertaisryhmään pääsi vasta pitkän ajan kuluttua, kun oli ollut omahoitajan kanssa keskusteluissa ja lääkehoitoa oli jatkunut kauan. Vasta masennuskauden jälkeen, muuttui diagnoosi kaksisuuntaisuuteen, ja silloin pääsi ensimmäiseen vertaisryhmään. Siellä tutustui ihmisiin, ja osa näistä on edelleen tuttavapiirissä.

Omakuva
Sekatekniikkaharjoitelma . Kuvallinen ilmaisu on yksi omaterapiani tärkeimpiä muotoja. Erilaisissa ryhmissä on tehty yhdessä jotain itseilmaisua, ja se on sopinut minulle. (c) 2019 JSK

Kaksisuuntaisuuteen kuuluu sairastamisjaksoja, ja hyviä aikoja. Kuntouduin jopa töihin takaisin, ja siinä auttoi työhönpaluusuunnitelma, jota muotoilemassa oli lääkäri, oma työnantaja ja omahoitaja.

Ammattilaisiakin voi kohdata tasa-arvoisessa hengessä, koska he haluavat asiakkailleen parasta mahdollista hoitoa, tukea ja tulevaisuutta.

Uusien sairastamisjaksojen jälkeen oli toinenkin vertaisryhmä, jossa tapasi lisää ihmisiä, jotka sairastavat kaksisuuntaista mielialahäiriötä. Näistäkin on muutama jäänyt tuttavuuden lisäksi myös ystäväksi. Yhdessä asioiden pohtiminen jatkuu tätä nykyä erään henkikön kanssa kävelyiden merkeissä. Muitakin ystäviä on jatkuvasti jossain tekemisissä kanssani.

Vertaisuuden kautta ystävyyteen tulee vahva pohja, ja on helppo olla avoin ja rehellinen toiselle samoja asioita työstävän ihmisen kanssa.

Sosiaalinen media

Sairastamisjaksot ovat myös erilaisia, ja omassa kuntoutumisessa ja toipumisessa on ollut pitkä hyvä vaihe, jota seurasi pitkä eristäytymisen ja yksin pärjäämisen vaihe.

Siihen vaikutti lähinnä se, että oma perhe hajosi, ja jouduin lähes konkurssiin. Elin eristyksissä ja olin kiinni vain sosiaalisen median kautta ihmisiin. Se oli henkireikä. Tutustuin usean vuoden aikana ympäri maailmaa erilaisiin ihmisiin, joista jotkut olivat mielenterveyden ongelmien takia vertaisia ja joiden puoleen saattoi yksityiskeskusteluissa välillä kääntyä. Kirjoitin englanniksi ja kuuluin useisiin ryhmiin erilaisissa alustoissa. Muutamien kanssa ystävystyminen olisi hyvinkin saattanut lähestyi jo intiimiä suhdetta, mutta lopulta mitään sellaista ei tapahtunut .

Valittu - The Chosen One
Olen paljon tehnyt kuvia sen kummemmin miettimättä mitä niissä olen halunnu ilmaista. Yleensä kyseessä on joko omakuva , tai sitten yhteys, suhde muihin ihmisiin. (C) 2019 JSK

Vaikka suunnittelinkin jo lähteväni Australiaan, koska minulla ei ollut enää mitään omistuksia, niin sukulaiseni huolestuneina saivat minut muuttamaan pois syrjäseudulta lähemmäksi heitä, omia sukulaisia.

Samanlainen sosiaalisen median hyödyntäminen ihmisten kanssa yhteydessä olemiseen jatkui kuitenkin myös kaupungissa. Kävin toki mm. klubitalolla tutustumassa ja sain sieltä jonkinlaisen valmiuden ajatella joskus hyödyntäväni klubiyhteisöä, mutta motiivit olivat aika heikot.

Halusin olla yksin. Kesti monta vuotta ennen kuin sitten menin klubitalolle. Hyvä että menin.

Ajan kuluminen

Sairastamisaikoja oli useita. Osastolla olin taas ja siellä tapasin kohtalotovereita. Joistain ihmisistä tiesin, että he olivat jo kuolleet. Osa oli lähtenyt oman käden kautta.

Oli yksinäinen joulu osastolla, tein kortteja ja kirjoitin ennaltaehkäisevän mielenterveyden pamflettia. Jonkinlainen itsenäinen oman asian hallitseminen alkoi tulla esiin. Oliko se ajan kulumisen väistämätön seuraus, vai johtuiko se siitä, että olin päässyt eläkkeelle ? Kun eläkepäätöksen saaminen onnistui, ja se helpotti oloa huomattavasti. Lisäksi omat lapset alkoivat olla aikuisia, joten pelkkä ajatus siitä , että voisi tulla joskus isoisäksi sai minut ajattelemaan, että tahdon olla hyvässä kunnossa jos minusta isoisä tulee.

Kyky kääntyä ihmisten puoleen kehittyy, ja sitä voi harjoitella. Rohkeus kasvaa kontakteissa!

Klubitalolla

Sitten alkoi nopea kuntoutumisen vaihe, ja vertaisuuden merkitys klubitalolla oli valtava. Sain päivittäin vajaan vuoden aikana tutustua moniin ihmisiin, joiden kanssa ei tarvinnut selitellä asioita, vaan sai olla aidosti ja rehellisesti oma itsensä ilman rooleja.

Klubitalolla työpainotteiseen päivään osallistuminen antoi työnohjaajan kanssa tehdyn tavoitesuunnitelman kautta hyvän fokuksen kuntoutumiseen, ja pystyin omia voimavaroja saamaan käyttöön. Joidenkin työnohjaajien kanssa yhteistyö kumppanina oli mahdollista.

Tätä muiden ihmisten kanssa yhdessä tekemistä helpotti myös esimerkiksi MTKL:n Muutoksen Avaimet -kurssin käyminen klubilla. Siinäkin ryhmässä oppi tutustumaan taas uusiin ihmisiin vertaisuuden kautta. Näistäkin on monia jäänyt ystäväksi. Pystyimme vertaiskokouksia toteuttamaan myös valmentajan kanssa Skypen välityksellä.

Klubitalomalli
Klubitalomaailmassa löytyy yhteys ihmiseen luontevasti vertaisuuden kautta . (C) 2019 JSK

Kamerakerho

Jatka lukemista ”Yhteys vertaisiin – vertaistuki”

Voimanlähteenä WordPress.com.

Ylös ↑

Create your website at WordPress.com
Aloitus